Onko kelleen käynyt niin, että jotain sisimmästä on mennyt rikki lopullisesti kun elämäsi rakkaus jäi vain muistoksi? Minulle on käynyt niin, enkä osaa/halua rakastua. Ajattelen, että rakkaus on yliarvostettua ja että jos sellainen niin kaunis sielujen rakkaus mitä oli, hajoaa, niin onko missään enää mitään järkeä? Koska jos sellainen hajoaa, kaikki se mihin uskoin, ei ole kannattanut, ei koskaan. Ja siksi pitäisi rakentaa minut ihan alusta asti uudeksi. Se tuntuu liian suurelta tehtävältä ihan kenelle vain.
Kaksi vuotta olen koittanut päästä eteenpäin, välillä olen hienosti unohtanutkin, sitten taas huomaan, ettei mikään muutu. Tiedän missä olisin onnellinen ja missä olisi hyvä olla. Vaikka olisin köyhistä köyhin, hänen kanssaan en koskaan olisi köyhä.
Mutta. Näin on elämä mennyt. Halusin rakkaan läheisen, jota en saanut. Halusin perheen, en ole sitä saanut. Sain uran ja sairastuin burnoutiin. Nyt ei työntekoon enää ole oikein rahkeita, siksi opiskelen. Mietin usein, miksi edes elän. On masentunut ja surullinen olo. Kaipaan häntä koko ajan ja päivät kuluvat samanlaisina. Se ihminen joka olin, joka nauroi ja iloitsi, sitä ei ole enää.
Onko kukaan selvinnyt takaisin iloon ja aurinkoon sen jälkeen kun sisimmästä on valo kadonnut ja jo kaksi vuotta ollut pelkkää tyhjää?
Miksi ihmiset moittivat sen sijaan että lohduttaisivat? Minua on moitittu tunteistani, siitä miten asioita koen. Olen päättänyt olla jakamatta kenellekään sisimmästä enää koskaan mitään. Olen tyhjä kuori jossa ei ole enää elämää.
Voi kunpa saisin edes jostain kiinni, niin että voisin tuntea joskus sisimmässäni sen, miltä tuntuu kun on rakastettu ja saa rakastaa?
Tiedän, että on paljon ihmisiä, joilla voi asiat olla vielä huonommin, mutta minusta tuntuu kurjalta.
Tuntuu, että koko elämäni vanhempieni kasvatusmalli oli moite. Sen sijaan että olisi lohdutettu. Huomasin sen taas.
Kaksi vuotta olen koittanut päästä eteenpäin, välillä olen hienosti unohtanutkin, sitten taas huomaan, ettei mikään muutu. Tiedän missä olisin onnellinen ja missä olisi hyvä olla. Vaikka olisin köyhistä köyhin, hänen kanssaan en koskaan olisi köyhä.
Mutta. Näin on elämä mennyt. Halusin rakkaan läheisen, jota en saanut. Halusin perheen, en ole sitä saanut. Sain uran ja sairastuin burnoutiin. Nyt ei työntekoon enää ole oikein rahkeita, siksi opiskelen. Mietin usein, miksi edes elän. On masentunut ja surullinen olo. Kaipaan häntä koko ajan ja päivät kuluvat samanlaisina. Se ihminen joka olin, joka nauroi ja iloitsi, sitä ei ole enää.
Onko kukaan selvinnyt takaisin iloon ja aurinkoon sen jälkeen kun sisimmästä on valo kadonnut ja jo kaksi vuotta ollut pelkkää tyhjää?
Miksi ihmiset moittivat sen sijaan että lohduttaisivat? Minua on moitittu tunteistani, siitä miten asioita koen. Olen päättänyt olla jakamatta kenellekään sisimmästä enää koskaan mitään. Olen tyhjä kuori jossa ei ole enää elämää.
Voi kunpa saisin edes jostain kiinni, niin että voisin tuntea joskus sisimmässäni sen, miltä tuntuu kun on rakastettu ja saa rakastaa?
Tiedän, että on paljon ihmisiä, joilla voi asiat olla vielä huonommin, mutta minusta tuntuu kurjalta.
Tuntuu, että koko elämäni vanhempieni kasvatusmalli oli moite. Sen sijaan että olisi lohdutettu. Huomasin sen taas.
Vastaukset 17
Vanhimmat
todella tuttua tekstiä. Minut jätettiin vasta kuukausi sitten, ja kamalalta tuntuu. En tiedä miten selviän. MIinäkin haaveilin lapsista, kun viimein olisin ollut valmis äidiksi... nuorempana en sitä ollut, ehkä paljolti omien huonojen lapsuuskokemusten takia. Ja nuo moitteet ovat myös tuttuja.
Nyt olen 30 ja jätetty. Tuntuu siltä, että kaikki nuo haaveet on romutettu. Mistä muka löydän enää ketään, ja tuntuu nyt etten pysty koskaan olemaan kenenkään muun kanssa.
Miksi tällaista pitää tapahtua...? en tiedä miten tästä edes hengissä selviää.
Mistäpäin sinä olet, ja oletko mies vai nainen? olisi ihan kiva, jos vain jaksaisi edes, vaihtaa ajatuksia saman kokeneen kanssa.
Olen pääkaupunkiseudulta ja nainen ja 32 v. Jos haluat jakaa asioita, ilmoittele meiliosoitteestasi...
Aikalailla samanlainen tilanne ollut itsellänikin. Mikään ja kukaan ei tunnu oikein miltään. Itselläni mennyt jo kolme vuotta..
Kyllä se varmaan joskus helpottaa, pakko uskoa ainakin niin. Valo näkyy jo tunnelin päässä.
Kait se menee niin että vielä parempi olisi löydyttävä.
_Tsemiä!
Kiitos tsempistä. On vaan niin vaikea enää luottaa kehenkään ja alkaa uuteen. Varsinkin kun ajattelin, että oltiin toisillemme ne oikeat. =/
..olen aivan samaa mieltä. Kaikki hyvät kuin huonotkin muistot vaan seuraa sua,eivät jätä koskaan rauhaan ja aina jokin muistuttaa rakkaista ihmisistäsi,jotka niin varhain menetin.,niinkuin peinen lapseni ja äitinikin liian varhain..jäljellä ei enää montaa läheistä ole vaikken itsekään vielä mummoikäinen ees oo. Mikään pillerikään ei ole ikävää poistanut vaikka niitä suruunkin tututetaan,että päästään ihmisestä nopeasti eroon,helpoimmalla keinolla. ja siitä se alamäki asta alkaakin,kun ei edes ns.ammattilainen osaa auttaa. Onneksi nykyään on sentään joku fiksu(pastori) keksinyt pitää sururyhmiä,joissa voi edes vähän saada lohtua suureen menetykseensä.
Elämä kohtelee meitä niin väärin ja miksi joutuu kaikki menettämään liian aikaisin. sanotaan että aika parantaa ja voi tehdö uusia lapsia,mutta kun se ei vaan me niin,vaan jää niin suuri tyhjyys ja suru, joka seuraa lopun matkaa aina mukanasi.
Tuli mieleen laulu jossa sanotaan..Minulla on ikävä,minulla on suunnaton ikävä..Lohduttava ja kaunis kappale. Eli voin jotenkin tietää miltä sinustakin elämä tuntuu,mutten voi itsekään muuta kuin toivoa että jaksat tämän matkan katsella eteenpäin ihan vaan hetken ja päivän kerrallaan,ja joskus tosi hitaasti astellen kohti valoa ja pysytellä aurinkoisella puolella kaikesta kurjuudesta huolimatta..voimia paljon!
Kiitos viestistäsi ja kannustuksesta. Koitan todella mennä hetken kerrallaan, sillä eihän minulla muuta olekaan. Vain tämä hetki.
Alkuperäinen viestini on kirjoitettu syyskuussa ja nyt on joulukuu, eikä mikään ole edelleenkään muuttunut. Voisin sanoa saman nyt kuin sanoin syyskuussa. Olen alkanut hyväksyä sen, etten koskaan pääse yli pettymyksestä. Mietin sitä, miksi elämän piti tuoda hänenlaisensa pettymys kohdalleni? Miksi elämä ei voinut tuoda hyvää vihdoin? Huomaan itsessäni katkeruuden sävyjä, enkä pidä siitä. Mutta yhtälailla olisi voinut käydä hyvin, vaan miksi ei käynyt?
Jos joku vaan on se ihminen jonka näkee sielun silmillään, sitä on vaikea muuttaa ja ajatella että se oli harhaa. Ei ole kukaan aiemmin tuntunut siltä, vaikka on ollut ensirakkauksia ja pitkiä suhteita, mutta kukaan ei tuntunut siltä kuin hän. Hän tuntui siltä oikealta. Hän tuntui siltä kun sanotaan, että sen oikean vaan tietää kun sen kohtaa. Koska niin ei ollut, on vaikea kuvitella enää miltä sen oikean sitten pitäisi tuntua.
Huomaan ihmetteleväni pareja jotka ovat onnellisia ja elävät elämää siihen luottaen. Sanovat että tunsivat vaan että tässä se on. Mulla se oli ja meni. Ei oo varmaan muita joilla se oikea olisi tullut ja mennyt?
Koita jaksaa kyllä sielä tunnellin päässä on valoa, ainakin minä haluan niin uskoa... Ittelläni oli/on samanlainen tilanne, kaikki on niin särkyvää... Erosta on puoli vuotta aikaa eikä se aika ole vielä parantanut haavoja menee vielä kauan aikaa vielä mutta monesti huomaa että kaikki on hyvin ja taas huomaa ettei kaikki olekkaan hyvin... Tuntuu ettei kukaan vois tietää tätä surun määrää, kuinka särkyvää kaikki voi olla.... mut eiköhän aika paranna haavat ja ollaan sitä entistä vahvempia ihmisiä, tsemiä sulle ja kaikki varmasti muuttuu paremmaksi!!!!!
Mun erosta on reilu kuukausi,elämästä meni kyllä kaikki elämisen arvoinen pois! Luulin,että tässä tämä,minulle oikea mies,nyt on.Kaiken vaikeuden,mitä erittäin hankala ex-akka toi mukanaan tähän suhteeseen,luulin että voitamme ja kestämme ihan kaiken.Eksällä ja hänen ääliöexpuolisollaan on 2 lasta ja akalla kamala pompottamisen tarve..long story.Mies lähti yhteisestä asunnosta yhtäkkiä,en tiennyt asiasta,kunnes palasin töistä tyhjään taloon! Nyt olemme paljon tekemisissä ja ollaan puhuttu paljon..ja jokainen lähtö raastaa! Kunpa voisi rakkaan ihmisen vain pyytää takaisin..vaan eihän se tule,vaikka itkee itsekin melkein joka kerta! Sattuu.Kaikki.
Mieheni jätti minut viime keväänä. Luulin hänen olevan minulle se oikea jo heti ensi tapaamisella. Jotenkin syvällä sisimmässäni luulin tienneeni sen. 3,5 vuotta seurusteltiin josta vuosi asuttiin yhdessä. Alku meni tosi hyvin (noin 2v) ja siitä sitten oli välillä ongelmia joista selvittiin. Keväällä mies ilmoitti minulle että tunteita ei enää ole jäljellä, vaikka suhteen alussa minua paljon rakastikin. Hänellä ei ollut toista naista (eikä ole vieläkään).
Nyt kun erosta on kulunut 8 kuukautta niin olen päässyt jaloilleni enkä ajattele häntä juuri ollenkaan. Itsekkin ihmettelen miten nopeasti olen päässyt erossa eteenpäin. Olen eronnut ennenkin ja se kokemus on varmaankin nyt auttanut. Olen nyt jopa käynyt treffeillä ja tapailen yhtä miestä. Minua kuitenkin epäillyttää se, että en tiedä pystynkö enää koskaan rakastamaan ketään niin kuin exääni.
Tämä on juurikin ongelmani kuiten sanoit: "on vaikea kuvitella enää miltä sen oikean sitten pitäisi tuntua."
Kirjoituksessasi pisti silmään seuraava:
"Olen alkanut hyväksyä sen, etten koskaan pääse yli pettymyksestä. Mietin sitä, miksi elämän piti tuoda hänenlaisensa pettymys kohdalleni? Miksi elämä ei voinut tuoda hyvää vihdoin?Huomaan itsessäni katkeruuden sävyjä, enkä pidä siitä. Mutta yhtälailla olisi voinut käydä hyvin, vaan miksi ei käynyt?"
Yritä olla onnellinen siitä mitä olet kokenut. Olet ainakin saanut kokea suuren rakkauden, jota monikaan ei koe. Olet saanut antaa ja vastaanottaa rakkautta. Ilman tällaisia suuria tunteita ei elämä tuntuisi miltään. Ja itse ajattelen niin, että kun välillä on tosi rankkaa ja tuskallista niin välillä täytyy olla myös niitä huippuhetkiä.
Tiedän mitä on rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta joskus elämä valitsee sinut "koekaniiniksi" miten paljon ihminen oikein kestää. Tai niin minusta tuntuu. Tässä viimeisen parin vuoden saldo: avioero, velkavankeus, avopuolison itsemurha ja kaikki pienet asiat, jotka vain lisäsi taakkaa kolarit, irisanomiset ym ym.
Rakkaan viesti oli että rakastaa aivan kauheasti, onko raha sitten hyvä syy jättää kaikki?
Ikävä on, välillä ei suuri mutta yleensä iltaisin kun toinen ei olekaan siinä vieressä...
Kai tässä on opittava elämään sitten näin...
Tunnistan itseni 90% viestistäsi. 30 vuotta oli tullut yksin vatvottua kunnes sitten vihdoinkin vastaan tuli Se Oikea -- omasta mielestäni. Ja kyllä hänelläkin kivaa tuntui olevan. Tykättiin samoista ruoista, samasta liikunnasta, samasta viihteestä, samanlaiset tulevaisuudentoiveet, jne jne jne. Sitten kuitenkin yhtäkkiä tuli vaan että "en ole kiinnostunut" ja kylmästi katkaistiin yhteydet. Vuosi ja 3kk on siitä, ja vieläkin sisältä ihan pirstaleina. Mistään ei jaksa välittää, koko maailma on harmaata, jatkuvasti itkettää ja tuntuu pahalta. Ei jaksa uskoa tulevaisuuteen, sisällä on vain katkeruutta ja vihaa ja ajattelee kuinka hyvältä tuntuisi kun kaikki loppuisi eikä tarvitsisi enää kantaa jatkuvaa taakkaa harteilla. Ihan loppuun palaneen oloinen, yli vuodenkaan jälkeen ei mitään toipumisen merkkejä, kuinka kauan pitäisi odottaa ennen kuin voi tehdä sen johtopäätöksen että on pysyvästi tuhoutunut eikä enää koskaan parane?
On se hassua että on rikos pahoinpidellä toinen ihminen fyysisesti, mutta miljoona kertaa mieluummin olisin ottanut nyrkillä turpaan kuin tämän. Tämä tuntuu niin paljon hirveämmältä ja on lopettanut minut ihmisenä, mutta silti tämän saa tehdä toiselle ihmiselle ihan luvallisesti, ja vieläpä sinua itseäsi syyllistetään että olet läheisriippuvainen tms.
"Kun yössä yksin vaeltaa
voi kaltaisensa kohdata.
Ja hetken tie
on kevyempi kaksin kulkea"
Tältä minusta tuntuu. Olen kokenut valtvasti pettymyksiä ja vastoinkäymisiä elämässäni. Olen aina ollut yksinäinen vaikka kuinka olisi ihmisiä ympärillä. Tuntuu, että todella vaellan siinä yössä. Elokussa kohtasin kaltaiseni ja tie oli kevyempi kaksin kulkea. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ollut yksinäinen. Kunnes hän marraskuussa jätti minut, Nyt olen taas yössä yksin. Ja yö on vielä pimeämpi kuin ennen. Ei tähtiä, ei kuuta.
Voimia teille kaikille sydämensä särkeneille.
Luulin kanssa sielun"veljen" löytäneeni eräästä naisesta, tiiviisti oltiin koko vapaa-aika yhdessä mut kylmästi jätti mut. Et ole ainut todellakaan!
Vähän ylitunteelliselta sä kyllä vaikutat juu. Täytyy lähteä siitä, että suhteet eivät nykypäivänä kestä mitään ikuisuuksia. Tokihan sitä alussa aina tuntuu, että tämä on nyt tässä. Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa jommalla kummalla, tai kummallakin tunteet kylmenemään. Muista myös, että miehet on miehiä, olivat ne sitten kuinka ihania tahansa.
nyt olen kaluttu", sanoi eräs 60-vuotias mies kauppajonossa. Hän oli perhetuttava, eronnut mies. Olin silloin 20-vuotias ja silloin hänen juttunsa tuntui koomiselta. Toisaalta, ei sydänsuruissa ole mitään koomista. Ne ovat elämän kipuja, jotka pitävät tavalla tai toisella kestää, käydä läpi, sietää, itkeä pois.
Valitettavasti kaikki eivät osaa lohduttaa. Varsinkaan isät eivät osaa tai useimmat heistä. He vain jotain murahtelevat ja jatkavat töitänsä. Oma äitini kuunteli vollotuksiani ja yritti olla empaattinen.
Minäkin kuvittelin vuosi sitten, että kuolen joko henkisesti tai muuten ja en pysty koskaan antamaan kenellekään mitään lämpöä tai empaattisuutta. Olen sulkenut rakkauden elämästäni. Sain rintakipuja, ahdisti. Henki tuntui loppuvan iltaisin ja itketti. Osa varmaan johtuu geeneistäkin, että murheet ovat valtameren kokoisia.
Ehkä eniten minua ahdistaa yksinäisten naisten parjaaminen. Syyllistetään perheettömyydestä ja miehettömyydestä. Ollaan nokkimisjärjestyksen alapuolella. Perheelliset naiset harrastavat oikein sellaista terroria, että puhuvat työpaikalla synnytystuskistaan kuin miehet armeijavuosista ikään.
Nyt kuitenkin suunnittelen uusia juttuja elämääni. On tavoitteita ja unelmia. Ex exän kanssa suhde on uudella tasolla. En tiedä, palaammeko vielä yhteen. Välillämme on lämpöä ja välittämistä, mutta toisaalta samat ongelmat ovat vastassa. Yhtä ihmistä on ikävä, mutta ei hän minua huoli. Olen hänen silmissään kai huono ihminen tai jotain. Epäkelpoinen.
Ehkä parhaiten pääset uuden elämän alkuun aloittamalla kokonaan uuden tason. Vanhat tasot voivat olla matkassa mukana, mutta anna niiden olla ja elää omaa elämäänsä. Nyt mietit uusia juttuja. Mitä olet aina halunnut tehdä? Mistä olet aina unelmoinut? Voit vaikka aloittaa selailemalla lehtiä ja leikkaat kuvia, jotka ovat unelmiasi ja liimaat ne pahviin kiinni. Tätä voit sitten katsella aika ajoin ja sinulle tulee hyvä olo. Kukaan ei voi olla unelmiesi esteenä. Ne ovat sinun omiasi.
Löydät onnen avaimet sisältäsi. Kaikki on siellä valmiina, ota selvää ja ota haltuun omat vahvuutesi ja heikkoutesi. Kun teet näin, sisäinen tyhjyytesi täyttyy itsestään. Tämän jälkeen et ole riippuvainen muiden sinulle antamista heijasteista, et ole riippuvainen, vaan avoin rakastamaan. Prosessi on kipeä, pitkä ja pelottava, mutta sen arvoinen.
Joo on minultakin sydän särkynyt. Ja nimenomaan tyypin kanssa jonka uskoin varmasti olevan Se Oikea. Helvetisti sattui, masensi eikä kukaan kiinnostanut, kukaan muu ei tuntunut miltään. En pystynyt edes katselemaan muita miehiä vuosiin. 3 vuotta meni todellista matalalentoa, vasta neljäntenä vuotena alkoi helpottaa. Nykyään voin jo katsella uusia miehiä ja olen jopa huomannut kykeneväni yhä ihastumaan, vaikka kuvittelin tuon kyvyn jo menettäneeni.
Luin jostain että erosta toipumiseen voi mennä 2-5 vuotta! Joten elähän hättäile, olet vasta toipumisprosessin alussa. Aika parantaa haavat -klisee pitää paikkansa, vaikka alussa tuntuu että tästä en kyllä yli pääse koskaan.
Itseä auttoi rukoilu ja seurakunnissa ja rukousilloissa käynti ja rukouspyynnöt että Jumala ottaisi tämän tuskan pois. Ja Jumala otti. Kerran eräässä rukousillassa se vain hävisi.