Eli koko tätä soopaa en jaksa edes aloittaa, tullut käytyä se mielessä läpi niin moneen kertaan... Vuosien mittaan on kuitenkin tullut selväksi, pikkuhiljaa ja aikoja sitten, että vanhempieni todellisuudessa en koskaan ole mitään.. Lievästi sanottuna ahdistavaa, mutta myönnettävä asia on.. Ja tuo oma todellisuus menee jo sitten niin pitkälle, että minun on turha yrittääkään päteä olevani yhtään mitään, sillä se olisi heidän mielestään vain uhmaa.. Joo, 25 vuotiaalta, kyllä....
Siis he eivät mitätöi minua, melkein päinvastoin, "ovat ylpeitä" ja blabla, mutta sillä inhottavalla tavalla että kuitenkin mielessään aliarvioivat minua. Tyyliin jos et kuitenkaan onnistu niin muuta kotiin.. Hmm.. Satunpa vaan olemaan kihloissa ollut jo 7 vuotta... Vanhempieni mielestä kuitenkin ilmeisesti vain leikin kotia kihlattuni kanssa.. Jos opiskeluaikoina saattoikin tiukassa raha ja siitä heille mainitsin, niin oli jo melkein osoitteenmuutos maistraattiin tehty!! Niin, ja olen alalla, johon olen opiskellut amk:ssa. Kuitenkin vanhempieni kysyessä neuvoja alaani liittyen, ja vastatessani heidän mielipidettään vastaisesti, he tuhisevat ja puhisevat, kun LAPSI yrittää olla vanhempiaan viisaampi.. Joo, kävin vaan 4 vuotta korkeakoulua, toki HE tietävät paremmin kuin HEIDÄN L A P S E N S A !!!!
On ihan naurettavaa, etten saa olla oma itseni vailla vanhempieni holhousta, tämän ikäisenä!! Jessus sentään!!! En tiedä miten päin pitäisi olla tai mitä tehdä, jotta olisin heille aikuinen.. Käytännössä en usko että mitään tekemällä voisin koskaan heille aikuinen ollakaan. Olen aina heidän pikku-Minnansa (joo ei oo mun nimi...).. Eikä siinä mitään, onhan se vanhemmille kova paikka kun lapsi lähtee kotoa, mutta tässä on jo yli 6 vuotta oltu maailmalla.. GET OVER IT!!
Onko lähelläkään tätä tilannetta painiskelevia muita ihmisiä??
Elävätkö muiden vanhemmat omaa todellisuuttaan, jossa pikku-Minna on pikku-Minna vielä huolimatta koulutuksesta, ammatista, ihmissuhteista, perheestä??
Miten tällaisen tilanteen kanssa voi elää? En vain ymmärrä. Jotenkin niin teeskenneltyä kaikki vuorovaikutus vanhempien kanssa, kun tietää mikä heidän todellinen mielipide on.. "Antaa nyt pikku-Minnan tuntea itsensä tärkeäksi ja leikkiä aikuista, kyllä routa porsaan kotiin ajaa.."
Anything?? Ei kai kaikilla muilla oo normaalit vanhemmat?
Siis he eivät mitätöi minua, melkein päinvastoin, "ovat ylpeitä" ja blabla, mutta sillä inhottavalla tavalla että kuitenkin mielessään aliarvioivat minua. Tyyliin jos et kuitenkaan onnistu niin muuta kotiin.. Hmm.. Satunpa vaan olemaan kihloissa ollut jo 7 vuotta... Vanhempieni mielestä kuitenkin ilmeisesti vain leikin kotia kihlattuni kanssa.. Jos opiskeluaikoina saattoikin tiukassa raha ja siitä heille mainitsin, niin oli jo melkein osoitteenmuutos maistraattiin tehty!! Niin, ja olen alalla, johon olen opiskellut amk:ssa. Kuitenkin vanhempieni kysyessä neuvoja alaani liittyen, ja vastatessani heidän mielipidettään vastaisesti, he tuhisevat ja puhisevat, kun LAPSI yrittää olla vanhempiaan viisaampi.. Joo, kävin vaan 4 vuotta korkeakoulua, toki HE tietävät paremmin kuin HEIDÄN L A P S E N S A !!!!
On ihan naurettavaa, etten saa olla oma itseni vailla vanhempieni holhousta, tämän ikäisenä!! Jessus sentään!!! En tiedä miten päin pitäisi olla tai mitä tehdä, jotta olisin heille aikuinen.. Käytännössä en usko että mitään tekemällä voisin koskaan heille aikuinen ollakaan. Olen aina heidän pikku-Minnansa (joo ei oo mun nimi...).. Eikä siinä mitään, onhan se vanhemmille kova paikka kun lapsi lähtee kotoa, mutta tässä on jo yli 6 vuotta oltu maailmalla.. GET OVER IT!!
Onko lähelläkään tätä tilannetta painiskelevia muita ihmisiä??
Elävätkö muiden vanhemmat omaa todellisuuttaan, jossa pikku-Minna on pikku-Minna vielä huolimatta koulutuksesta, ammatista, ihmissuhteista, perheestä??
Miten tällaisen tilanteen kanssa voi elää? En vain ymmärrä. Jotenkin niin teeskenneltyä kaikki vuorovaikutus vanhempien kanssa, kun tietää mikä heidän todellinen mielipide on.. "Antaa nyt pikku-Minnan tuntea itsensä tärkeäksi ja leikkiä aikuista, kyllä routa porsaan kotiin ajaa.."
Anything?? Ei kai kaikilla muilla oo normaalit vanhemmat?
Vastaukset 6
Vanhimmat
on useinkin vaikeuksia päästää lapsistaan irti. Yrität vaan olla niin oma aikuinen itsesi vanhempienkin seurassa kuin pystyt, kyllä ne pikkuhiljaa tottuvat siihen, että olet aikuinen. Aina kun tulee noottia jostain mitä et osaa, muistutat vaan rauhallisesti, että olet tullut toimeen omillasi jo n vuotta ja vielä on monta vuosikymmentä edessä.
Vanhemmille on myös tyypillistä, että omilta lapsilta ei oteta ohjeita missään asiassa, ja se nyt on sellainen asia, jolle ei vaan voi mitään. Vanhemmille voit kyllä muistuttaa, että olet alalla ihan ammatin puolesta, mutta luovu toivekuvasta, että sillä olisi mitään vaikutusta.
Vanhemmilla on tapana antaa lapsilleen tietyt roolit perheessä, koska näin he myös pystyvät määrittelemään oman paikkansa maailmassa. Jotkut vanhemmat kykenevät muokkaamaan näitä rooleja lasten kasvaessa, jotkut eivät. Jos haluat saada jotain muutosta aikaan, niin sinun pitää muokata ensin oma roolisi omista lähtökohdistasi ja sen jälkeen pitää siitä kiinni kaikissa tilanteissa, myös vanhempiesi vastustaessa sitä, että määrittelet uudelleen heidän roolinsa sinun elämässäsi.
Jutustasi ei käy ilmi, mitä varten olet vanhempiesi kanssa niin runsaasti tekemisissä, jos sinulla kerran on jo pitkäkestoinen parisuhde ja myös asut omillasi?
Kirjoituksesi perusteella sinä olet todella kiinni vielä vanhemmissasi, etkä ole yrittänytkään itsenäistyä ja nyt käyt jonkinlaista kapinavaihetta joka olisi pitänyt elää kymmenen vuotta sitten. Toki syynä saattavat olla voimakastahtoiset vanhempasi, jotka haluavat pitää sinusta rautaisesti huolta, mutta kuten itsekin totesit olevasi "kiltti-Minna", on siitä roolistasi nyt aika kasvaa pois. Eivät vanhempasi sitä sinun puolestasi tee, vaan hajurako on osattava tehdä ihan itse.
Vanhempasi eivät vanhempina tule erityisesti muuttumaan, joten ainoa keino on siis sinun muuttumisesi. Näin sivusta katsoen vanhempiesi käytös ei poikkea monen muunkaan huolehtivan vanhemman käytöksestä ja osa heidän tarjoamastaan avusta osoittaa heidän taholtaan myös silkkaa rakkautta, että sinulla todellakin on paikka minne palata jos jotakin sattuu. Sellainen tarjous kannattaa pitää mielessä. Joten sisäistäessäsi oman aikuisuutesi opit todennäköisesti myös suhtautumaan vanhempiisi huumorilla, vetämällä omat rajasi ja siten myös osoittamalla heille, ettei sinusta todellakaan tarvitse huolehtia.
Kun lopetat murkkuikähenkisen mätkätyksesi ja alat tietoisesti elämään omaa aikuisuuttasi voin luvata, että vanhempiesi asennekin tulee muuttumaan. Älä siis anna heille syytä pitää sinusta niin hirveästi huolta koko ajan. Lopeta esim. kertomasta jokaista huolta ja murhettasi heille (kirjoituksesi perusteella tunnut niin tekevän) ja ratkaise ne ihan yksin. Kutsu heidät joskus sinun kotiisi ja tarjoile hyvä ateria, jonka itse valmistat jne. Aikuisuutta voi osoittaa monin keinoin ja tärkeintä on ehkä se, että alat kohtelemaan vanhempiasi kuin aikuinen lapsi. Kuuntele, miten he jaksavat ja kysele heidän kuulumisiaan kuin itse olisit äänessä kaiken aikaa, koska moni aikuisiässä oleva lapsi käyttäytyy yhä kuin heidän juttunsa ja elämänsä olisi kaikkein tärkeintä. Huomaavaisuus n osoittaa, että kykenee kypsään vuorovaikutukseen itseään vanhempien kanssa Joten jos hermostut vanhempiesi kommentteihin lopeta se kysymällä heidän asioistaan ja voinnistaan yms. Lupaan, että vasaanotto saattaa olla hyvinkin ilahtunut.
Onnea jatkoon! Kyllä se siittä! Kasvaminen tekee aina kipeää :)
"Lopeta esim. kertomasta jokaista huolta ja murhettasi heille (kirjoituksesi perusteella tunnut niin tekevän) ja ratkaise ne ihan yksin. Kutsu heidät joskus sinun kotiisi ja tarjoile hyvä ateria, jonka itse valmistat jne. Aikuisuutta voi osoittaa monin keinoin ja tärkeintä on ehkä se, että alat kohtelemaan vanhempiasi kuin aikuinen lapsi. Kuuntele, miten he jaksavat ja kysele heidän kuulumisiaan kuin itse olisit äänessä kaiken aikaa, koska moni aikuisiässä oleva lapsi käyttäytyy yhä kuin heidän juttunsa ja elämänsä olisi kaikkein tärkeintä."
Voi elämä sentään. Itse ole tarjoillut sekä keväällä (äitienpäivä) että talvella (joulu) vanhemmilleni ruuat, juomat, kuljetukset, lahjat yms. kotonani.
Pöytäkeskuseteluissa en halua kertoa omia asioitani, koska tiedän, että vanhmepani myöhemmin haukkuvat sekä minut että mieheni sukulaisille. Joten vaihtoehtona on siis vain kuunnella omien vanhempieni paskanpuhuminen sukulaisista. Todella kannustavaa vai mitä?
Jos kerron äidilleni osaavani jotain, tai jos mieheni osaa jotain. Täytyy äitini heti kertoa kuinka hyvä hän on tai kuinka hyvin, jopa paremmin isäni osaa hoitaa jonkun asian. Äiti pitää minua tyhmänä kun haluan hoitaa perheeni pankkiasiat. On todennut, että hänen ei tarvitse tuollaista tehdä kun isäni ne on aina hoitanut. Ja tietenkion hyvin ylimieliseen sävyyn.
Jos ostan iselleni takin, äitini käy ostamassa samanlaisen. Mieluiten vähintään yhden koon pienemmän kuin minulla, jotta voi sitten tulla leveilemään kuinka hän käyttää pienempiä vaatteita kuin minä. Sillähän ei ole mitän väliä kuinka makkarankuori vaate on äidin yllä. Pääasia on se, että se on pienempi kuin minulla.
Eikö olekkin todella kehittävää käytöstä? Itselläni on mm. AMK tutkinto. Tienaan enemmän kuin äitini. Mutta kuitenkin minä olen äitini mielestä epäonnistuja, ja hän siis HÄN on todella hyvin menestynyt... Siis ainakin oamsta mielestään. Tutkintoahan äidilläni siis on ammattikoulu joltain 60-luvulta....
He ovat jämähtäneet siihen vanhemmuusrooliinsa iankaikkisesti. Ikävää heidän kannaltaan, sillä elämä on sitä rikkaampaa, mitä enemmän ihminen pystyy joustamaan ja kehittämään itseään.
Pidä vähän harvemmin yhteyttä heihin ainakin konkreettisesti. Lähettele vaikka kauniita postikortteja tai kirjeitä tiuhojen käyntien sijaan.
"Vanhemmat tietävät paremmin lapsensa"-tapauksia on ollut kohdallani kaikilla ammattialoillani. Tarvittiin miniän apu, että vanhempani huomasivat tyttärensä olevan oikeassa. Tämä kertoo jo siitä, että vanhempani eivät luota tietoihini.
Minäkään en saa olla rauhassa vanhempieni holhouksesta, vaikka asun eri paikkakunnalla. Ensimmäisessä osoitteessani tein sen virheen, että annoin heille vara-avaimeni. Myöhemmissä osoitteissa ovat jäänet ilman avainta, mutta eivät anna vieläkään minun päättää esim. astioiden ja huonekalujen paikasta, kun käyvät kylässä. En myöskään vastaa puhelimeen ennen kuin huomaan lehdestä heidän kuolleen.
Viime vuoden kesänä vanhempani halusivat minun muuttavan pihansa viereen heidän kiusattavaksi, heidän tontilleen. Onneksi mieheni ei halua pois kotipaikkakunnaltaan. Tämä tapaus vastaa tekstisi kohtaa "kyllä routa porsaan kotiin ajaa".
Ainakin toiselta vastaajalta...
"sinä olet todella kiinni vielä vanhemmissasi, etkä ole yrittänytkään itsenäistyä ja nyt käyt jonkinlaista kapinavaihetta"
= Ei.
"sisäistäessäsi oman aikuisuutesi ".
= Vitsit kun en osaa näitä hienoja sanoja, koen silti olevani aikuinen. Tämän tekstinkö perusteella vasta matkalla sellaiseksi..?? Noh, kai pitää uskoa mitä netissä kirjoitetaan..
"murkkuikähenkisen mätkätyksesi"
= Niin. Aikuisethan ovat tasapainoisia ja rauhallisia. Mikään ei saa mieltä herkkymään eikä kirvoita voimasanoja tahi ärsytyksen puuskia.
"Lopeta esim. kertomasta jokaista huolta ja murhettasi heille (kirjoituksesi perusteella tunnut niin tekevän)"
= Nyt jouduin ihan etsimällä etsimään minkä perusteella kuvittelet minun näin tekevän. Enkä ole kyllä vieläkään ihan varma..
Joten kiitos tästäkin vähästä, tosin hakoteillä olit ja runsaasti. Ehkä joku toinen sai kirjoituksestasi apua tilanteeseensa.
Mutta todellakin. Ei vaan pieni ihmismieli jaksa ymmärtää, miksi kaikki ei voisi mennä niinkuin alunperin käsikirjoitettu. Lapsi kasvaa kotona ~ 18 vuotiaaks, ja vanhemmat lähettää sen maailmalle ja alkaa elämään OMAA elämäänsä. Eikö se niin mene? Elämässä on omat kautensa, lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhemmuus ja sitten se OMA ELÄMÄ??? Itse elän sitä aikuisuuttani, joten onkin aina masentavaa näiden vanhempieni kommenttien yhteydessä huomata, että heidän mielestään olen jossain siellä ensimmäisellä tasolla, "pikku-Minna" joka leikkas saksilla haavan sormeen..
Ei ole kyse niinkään siitä, että eläisin vanhempieni mielipiteiden mukaan. Minulla on hyvä, ihana elämä nyt. Olen saanut niin paljon ja koen olevani onnellinen. Ja sitten tiedän, että toisaalla olen jollekin henkilölle se jota pitää paapia ja "auttaa" elämässä eteenpäin...... Auttaa-sana suluissa, koska mitään käytännön apuahan heiltä ei saisi, eikä se tulisi siksi että tarvitsisin sitä. Vaan siksi että HE tarvitsevat sitä.. He todellakin tarvitsevat sitä, että ovat päällepäsmärinä ja höösäävät. Ilman tulosta tosin. Kokevat vain olevansa jotenkin tärkeitä näin tehdessään..
Ja tähän kohtaan se konkreettinen huomio, että varsinaista henkistä tukea vanhemmiltani en ole vuosikausiin enään voinut odottaa. Äitini on lähestulkoon psyk-case, ja isäni kanssa vaan emme niin juttele näistä asioista.. Joten tukea ja kasvatusta olisi voinut olla kasvaessani vähän enemmänkin.. Vanhemmillani on ollut......noh, erikoiset "kasvatus"-periaatteet.. Lyhyesti ympättynä mielestäni, että kasvattaa ei tarvi.. Lapsi kasvaa siinä sivussa.. Kyllä minulta kielletty asioita on jne., mutta jotain olen aina ollut vailla.. En silti valita, voisi olla huonomminkin. Monilla tuttavillani on mm. alkoholisti - ja hyväksikäyttötaustaa vanhemmilla.. Että ei silleen huono vaihtoehto.....
Ja tähän väliin semmoinenkin pointti.. Olen vielä lapseton, toivottavasti saan joskus monta lasta. Ja kun lapseni ovat aikuisia, toivon heidän voivan lähteä maailmalle (kuvainnollisesti) rohkeina ja elää onnellisena omaa elämäänsä. Haluan antaa lapsilleni tähän mahdollisimman hyvät lähtökohdat heidän kotonaollessaan, ja mahdollisuuden kääntyä puoleeni myöhemminkin, ilman tunnontuskia ja säälimisen ja alistamisen tunteita. Haluan olla niin hyvä vanhempi, että lapsistani kasvaa tasapainoisia ja järkeviä aikuisia, jotka ajattelevat omilla aivoillaan ja tulevat toimeen omillaan.. Näin NYT ajattelisin, aika näyttää miten käy.. Mutta ei tulisi mieleenkään, että jättäisin napanuoran katkaisematta parikymppisiin lapsiini... Silloin on molemmilla jo uudet roolit käsillä....