Minkähän takia miehelläni on aina enemmän oikeuksia kuin minulla?
Viime viikolla kun mies oli luonani (emme asu yhdessä), naapurin koira alkoi sellaisen metakan kuin vähintään koko kenneli olisi rähissyt keskenään. Sitä kesti pari tuntia, ja mieheni jäkätti siitä kuinka nimenomaan minun pitäisi soittaa poliisi. En soittanut, koska arvelen ettei siitä olisi mitään iloa kuitenkaan. Tällä viikolla kun olin yksin kotona kun se koira möykkäsi taas. Mies tuli käymään ja jotakin siinä paapotin asiasta, kun hän hermostui ettei halua siitä kuulla mitään.
On siis ok että hän räksyttää ja painostaa minua että minun pitää heti soittaa poliisit vähäisimmästäkin asiasta (ollut aiemminkin usuttamassa poliisille valittamaan) kun HÄNTÄ häiritään, mutta jos vain minä kärsin, niin asiasta ei saa yhtäkkiä enää edes puhuakaan. En minä siitä mitään luentoa edes pitänyt, kunhan jotain jorisin!
Sama juttu oikeastaan missä hyvänsä asiassa. Kun lähdetään autolla kaupungille, saan seurata jatkuvaa rähjäämistä, huutamista ja kiukuttelua miehen taholta liikenteen vuoksi. Joskus hän alkaa syöksähdellä autollaan kun oikein ottaa päähän, ja on välillä puhunut että ajaa päin sillanpilaria. Jos minulla napsahtaa päässä että en enää jaksa, ja sanon että turpa kiinni, niin voi sitä mökää sitten. Ei lopu ennenkuin minulta pääsee itku.
Siis minkä takia minun pitää kuunnella aggressiivista möykkää, kun en itse saa avata suutani milliäkään jos olisi jotain negatiivista tulossa suusta ulos? Minusta tuntuu joskus että olen pelkkä geisha miehelleni, käy vaan luonani hauskaa pitämässä. Ja jos ei ole hauskaa, alkaa uhitella että hän lähtee. Elikä uhkailee siis hylkäämisellä jos en ole juuri kuten hän tahtoo.
- Tässä oli sitten taas kaikki pelkkä paska suhteesta, ei se aina ja jatkuvasti yhtä helvettiä ole. Enimmäkseen ihan ok. Mutta millä sille miehelle opettaisi oikeudenmukaisuutta?!
Viime viikolla kun mies oli luonani (emme asu yhdessä), naapurin koira alkoi sellaisen metakan kuin vähintään koko kenneli olisi rähissyt keskenään. Sitä kesti pari tuntia, ja mieheni jäkätti siitä kuinka nimenomaan minun pitäisi soittaa poliisi. En soittanut, koska arvelen ettei siitä olisi mitään iloa kuitenkaan. Tällä viikolla kun olin yksin kotona kun se koira möykkäsi taas. Mies tuli käymään ja jotakin siinä paapotin asiasta, kun hän hermostui ettei halua siitä kuulla mitään.
On siis ok että hän räksyttää ja painostaa minua että minun pitää heti soittaa poliisit vähäisimmästäkin asiasta (ollut aiemminkin usuttamassa poliisille valittamaan) kun HÄNTÄ häiritään, mutta jos vain minä kärsin, niin asiasta ei saa yhtäkkiä enää edes puhuakaan. En minä siitä mitään luentoa edes pitänyt, kunhan jotain jorisin!
Sama juttu oikeastaan missä hyvänsä asiassa. Kun lähdetään autolla kaupungille, saan seurata jatkuvaa rähjäämistä, huutamista ja kiukuttelua miehen taholta liikenteen vuoksi. Joskus hän alkaa syöksähdellä autollaan kun oikein ottaa päähän, ja on välillä puhunut että ajaa päin sillanpilaria. Jos minulla napsahtaa päässä että en enää jaksa, ja sanon että turpa kiinni, niin voi sitä mökää sitten. Ei lopu ennenkuin minulta pääsee itku.
Siis minkä takia minun pitää kuunnella aggressiivista möykkää, kun en itse saa avata suutani milliäkään jos olisi jotain negatiivista tulossa suusta ulos? Minusta tuntuu joskus että olen pelkkä geisha miehelleni, käy vaan luonani hauskaa pitämässä. Ja jos ei ole hauskaa, alkaa uhitella että hän lähtee. Elikä uhkailee siis hylkäämisellä jos en ole juuri kuten hän tahtoo.
- Tässä oli sitten taas kaikki pelkkä paska suhteesta, ei se aina ja jatkuvasti yhtä helvettiä ole. Enimmäkseen ihan ok. Mutta millä sille miehelle opettaisi oikeudenmukaisuutta?!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meillä vähän samansuuntaista. Miehellä on helvetin lyhyt pinna, ja se saattaa suuttua tosissaan jos pikkasenkin jostain joskus ärähdän. Rikkoo tavaroita yms. Mut ei se kellekään muulle kehtaa olla tollanen, kukaan muu ei tiiä tosta sen heikkohermosta puolesta, vaikka on varmasti joutunu mm. äidiltään pahempaakin kuulemaan kuin multa. Hän itse kyllä saa rikkoa tavaroita ja lähteä lätkimään, vaikka olisi itse aiheuttanu riidan. Mä oon aina se joka jää itkemään. Koskaan en saisi itse olla vihanen, eikä hän mun takia itke ikinä.
Ja jos itken, se saattaa sanoo et turpa kii tai lopeta toi vollotus. Vasta todella myöhään, kun itse anelen sopua, hän pyytää anteeks.
Tää on ollu tällasta alusta asti. Yleensä meilläkin kaikki on ok, aika harvoin riidellään. Mut jokuhan tässä mättää, kun jätkä saa sanoo mulle mitä huvittaa, jos suutun niin hän lähtee. Eli mitään ei sais sanoa takasi.
Ja toi auton kanssa hurjastelu on myös sama homma, ihan hullu auton ratissa jos sille päälle sattuu.
Minkähän ihmeen takia "rakastamaansa" ihmistä kohtelee kaikkein paskimmin koko maailmassa...
Meillä sentään mieskin itkee. Ei nyt välttämättä minun itkettämänäni, vaan muiden asioiden.
Aina kehutaan että tunteita pitää näyttää, mutta rajansa kaikella... Ainakin raivoa voisi vähän hillitä.
Sinua ja poikaystävääsi siis. Vaikutatte tosi rasittavilta tyypeiltä, molemmat. "Vää vää vää soita poliisit kun koira haukkuu, vää vää vää miksen mä saa valittaa yhtä paljon kuin mun poikaystävä".
Ziisus Kraistus rullasuksilla!
Näytänkin tämän miehelle... Ja sitten kuuluu taas vää vää vää.
Me OLLAAN tosi rasittavia tyyppejä. Ainakin kun ollaan yhdessä. :P
Yritäpä ottaa leikin kannalta. Vaikeaa saattaa olla. Miehellä taitaa olla välillä känkkäränkkäpäivät.
Mene vain samalle tasolle ja yhdy kiukutteluun myötäillen. Jos ärsyyntyy, niin antaa olla sitten kuin ennenkin.
Kun kiukuttelee autolle, niin sano, ettei toi tarttis korttia ollenkaan, tai olispa kivaa näyttää tuolle autoilijalle takavaloja pimeässä.
Ole sanovasi vieraalle autoilijalle: Varo jalankulkijaa ja hihitä päälle.
Jos kiukuttelee koirasta, niin sanoi, että olispa meillä isompi, mikä muuttuisi yöllä mörrimöykyksi ja söisi kaikki koirat.
Uskallatko sanoa:"Mulla on tänään kuukautiset, sulla oli viime viikolla. Mun vuoro kiukutella."
En ole sulle vihainen, vaan tuolle pesukoneelle ym aivan tyhmää.
Kumma miten se huumori aina unohtuu narikkaan. En ole oikein uskaltanut virnuilla miehelle, vaikka kyllä se tietysti välillä alkaa se meno naurattaakin. Joskus kyllä kokeilen semmoista että sanon tahallani suoraan asioita, eikä hän aina hermostu, suinkaan. Ehkä olen itse vähän arkajalka kuitenkin, ja annan kohdella itseäni miten sattuu. Ja kyllä se sitten sattuu. Kuitenkin mies pelkää toisinaan että minä jätän hänet - miksi sitten pitää käyttää aina sitä pataässää että hän lähtee...?
Lapsellista touhua.
Kiukkupussien vaimot saavat kyllä kaiken sympatian minulta. Itse elin sitä 10 vuotta ja pääsin osittain irti. Erosimme, mutta koska on yhteinen lapsi, sitä käsittämätöntä raivoamista joutuu väkisten vielä kuuntelemaan. Mutta onneksi sen saa katkaistua, kun lyö luurin kiinni.
En koskaan ymmärtänyt, enkä vieläkään, että mistä se kiukkuaminen oikein johtui. Koskaan ei tiennyt, millä tuulella mies on kun kotia tulee. Koskaan ei voinut arvata, miten pienestä asiasta hermot saattoivat mennä. Kaupungille lähtiessä saattoi asiat olla ihan hyvin, mutta sitten jostakin, vaikkapa normaalista ehdotuksesta kahvipaikan suhteen, alkoi sitten se naaman repiminen.
Monet kerrat muistan, yksinkertaisesta väsymyksestä tilanteeseen, esim. kaupassa menin itkemään hyllyn taa. Se että ei jaksa muuta kuin itkeä enää, kuvaa hyvin minusta sitä tilanteen ahdistavuutta.
Miestäni en mielistellyt, enkä kovistellut, hänellä vaan paloi/palaa päreet hiuskarvastakin. Lähdin usein mukaan siihen soopaan sillä, että sanoin, että kuule on asiatonta nostaa tämmöisestä asiasta kauhea haloo tai intin vastaan jotain juttua. Luin sitten eron jälkeen kirjan "älä mulle huuda" ja asia oikeastaan valkeni sitten vasta. Ei siihen kiukutteluun pidä lähteä mukaan, eikä sitä pidä kuunnella. Sen yläpuolelle pitää asettua.
Tosi vaikea sanoa, miten saman katon alla oleva voi jaksaa tilannetta ja saada oman elämänsä elämisen arvoiseksi. Minulla ainakin loppui voimat.
Eron jälkeen katkaisin tämän kiukuttelun takia välit, koska en enää jaksanut sitä kuunnella. Kolmannen ihmisen välityksellä hoidetaan lapsen asiat, koska toisen osapuolen "tuulet" on niin vaihtelevat, etten ala enää elämääni niitten takia pilaamaan. Saati sitten mieltäni pahoittamaan.
Minusta elämä on niin ainutlaatuinen ja arvostan muita ihmisiä niin, etten voi käsittää tuommoista oman ja muitten elämän pilaamista käsittämättömällä kiukuttelulla. Huhhuh.