Siis olen tänä iltana päättänyt hakea asioeroa. Asia on hautunut jo pitkään, ehkä pari vuotta. Nyt olen viimein uskaltanut asian myöntää myös itselleni. Mitä mun pitää tehdä? Ja miten? Miten asia saadaan hoidetuksi niin, että tää satuttais lapsia mahdollisimman vähän? Kaksi alakouluikäistä lasta on. Mies on hyvä lapsille hyvä isä. Minä olen hyvä äiti. En vai enää jaksa... Ulos päin muille ihmisille meidän elämä voi näyttää hyvältä, mutta ei se ole. Minullakin olisi oikeus olla onnellinen. En tiedä, kuinka mies alkaa tilannetta vastustamaan. Itse haluan, että kaikki menisi kivuttomasti. Lapsista en halua lähteä riitelemään, heillä on oikeus molempiin vanhempiin ja asia tulisi hoitaa mahdollisimman kivuttomasti heille. Miten selvittää asia lapsille? Mies on aika periaatteellinen persoona. Pelkään, että hän voi käydä asiassa hankalaksi, ihan periaatteen vuoksi. Miten saada mies ymmärtämään, ettei kulissit enää ihan oikeasti pystyssä pysy?
Päätös tehty, mitä tehdä?
Auttakaa!!!
141094
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tilannettanne en tiedä, mutta kuulostaa jotenkin niin yleiseltä. Mies yrittää kaikkensa perheen eteen, Käy töissä, yrittää olla hyvä isä lapsille ja viettää aikaa perheen kanssa ja on uskollinen. Oletko ajatellut, että miehelle tämä ei välttämättä ole kulissia? Se voi olla hänelle täyttä elämää ja yritystä huolehtia perheestään ja vaimostaan parhaan kykynsä mukaan. Vai onko niin että teillä ei edes ole oikeita ongelmia?
Näillä palstoilla haikaillaan rehellisten ja luotettavien miesten perään ja valitetaan, että sellaista ei löydy mistään. Mutta entä kun sellaisen kanssa on naimisissa? Mies on tylsä ja ikävystyttävä. Se täytyy vaihtaa uuteen ja jännittävämpään suhteeseen. Todellisuudessa uskollisuus ja rehellisyys ei ole niin kovassa kurssissa nykyisin. Ja sitten te naiset vielä ihmettelette, mistä niitä pettyneitä ja katkeria miehiä tulee? Kyllä se satuttaa!!!
25 vuotta suhteessa, josta 23 aviossa. Nyt olemme yhteisesti päättäneet erosta. Suunnitellut ja leikitellyt olen ajatuksella jo useita vuosia, enkä ole pystynyt tuntemaan yhteyttä vaimooni enää vuosiin. Hän on ollut suhteessa se jolla on ollut tarve hallita kaikkea ja kaikkia, jotta voisi hallita itsenään. Tämä on käynyt hänelle voimille ja seurauksena uupuminen ja läheisten ahdistus. Mikään keskustelu, tunteisiin vetoaminen ei ole tehonnut, vaan hän ei millään ole pystynyt osoittamaan tunteitaan positiivisesti. Terapiaan häntä en ole pyynnöistä huolimatta saanut lähtemään. Valitettavasti hän on äitinsä tyrannian ja henkisen kidutuksen uhri, mielestäni siten jopa hieman syyntakeeton käytökseensä. Mikään mitä teen tai tunnen ei hänelle riitä ja aina on löytynyt syy, miksi hän ei ole voinut minua huomioida. Moni nainen olisi iki onnellinen jos saisi miehen joka hoitaa ruuat, lapset, kaupankäynnit, kodin siivouksen ja vielä leipoo pullat, sämpylät ja piirakat. Meillä ei tällä valuutalla ole paikkaa auringosta herunut.
Yhteisen päätöksen jälkeen olo oli pettynyt, surullinen ja hieman pelokaskin tulevaisiuuden suhteen. Niin paljon yhteistä historiaa, 3 ihanaa lasta (isoa tosin) ja kaikki muistot eivät ole helppoa jättää taakseen. Järki sanoo, että tästä ei tule mitään, mutta silti tuntuu pahalta. Niin kait se kuuluukin...?
Nukuttuani huonon yön päätöksen kanssa heräsin uuteen päivään jo selvästi helpottuneena. Tunne asioden paranemisesta alkaa siis nousta pinnalle. Olenko pitkittänyt päätöstäni ja siten kärsimystäni jo liiankin pitkään, kun luopuminen tapahtui noin nopeasti.
Surullista on, että vaimo tässä jää yksi kaikkien ongelmiensa kanssa, joihin hän ei vain pysty hakemaan apua. Hän pitää terapiaa uhkana, eikä näe siihen liittyvää mahdollisuutta. Upea nainen, hyvää seuraa, mutta tunne elämä aivan sekaisin, voi kuinka surullista.
Rivien välistä voi lukea, että teillä on ollut hyvä ja pitkä avioliitto. Harmi heittää se menemään. Nyt vain on kriisi menossa, johon kannattaa hakea apua mitä pikimmin. Elämä on ylä- ja alamäkeä. Miten olisit halunnut vaimosi huomioivan sinut. Miten olet itse huomioinut vaimosi. Pitkissä suhteissa toisesta tulee "itsestään selvyys" ja pitäisi muistaa hoitaa suhdetta, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä pelastaa se mitä pelastettavissa on. Kannattaa ainakin kokeilla. Eihän siinä mitään menetä.
Ethän halua jättää vaimoasi yksin ongelmineen, tehän olette perhe ja perhe pitää yhtä ja auttaa toisiaan. Eikö niin. Kirjoituksesi perusteella te ette ole vielä hakeneet mitään apua, vaan olette päättäneet laittaa kannat vastakkain ensimmäisen ongelman tullessa vastaan. Näinhän nykyään kyllä monet tekee, mutta onko se aikoa oikea ratkaisu.
Et voi jättää vaimoasi ja hylätä häntä kun hän on avun tarpeessa.
Valiettavasti rivien välistä lukemasi ei vain vastaa todellisuutta, voi kun vastaisikin. Kaikki oli hienosti, kunnes laitettiin hyntteet yhteen ja mentiin naimisiin. Vaimo omaksui heti äidiltään opitun kaavan, millä "kotia hoidetaan". Ikävä vain, että siinä kaavassa miehellä on vain talonmiehen / kodinhoitajan ja rakkauden kerjäläisen rooli. Olin tuolloin liian nuori ja kokematon, ettei varoituskellot soineet riittävän voimakkaasti. En vain tajunnut, mistä kenkä puristaa.
Kyse ei ole siis paikallisesta kriisistä, vaan pitkään jatkuneesta tunteiden ilmaisun vaikeudesta, toisen sairaasta kontroloinnista, hallinnasta ja epäilystä, missä kaikki keinot ovat luvallisia toisen alistamisessa. Puheet eivät ole auttaneet ja näppärästi älykkäänä ihmisenä hän on kääntänyt asetelmat aina päälaelleen syyttäen minua. Jos kerron loukkautuneeni hänen teoista, niin minulla ei ole oikeutta tunteisiini tai ne eivät ole muka "aitoja" ja koska olen kuulema marttyyri kuten äitini??? Olin aivan pökyllä päähän lyöty ja ihmeissään.
En ole koskaan pitänyt häntä "itsestään selvyytenä", vaan sitoutunut, kunnioittanut ja rakastanut suurella tunteella. Olen tarjonnut hänelle huomiota sanoin ja teoin saamatta vastakaikua. On paijattu, hierottu, kehuttu ja paapottu jne. Käsi sydämellä tunnusta, että kaikkeni olen nöyrästi tehnyt mikä on tehtävissä ollut. Viinaa en juo, vieraissa käy ja tykkään viettää aikaa kotona. Liian kiltti ilmeisesti siis...?
Olemme tulleet tilanteeseen, missä puheet lienee puhuttu, teot tehty ja minun on opeteltava rehellisesti elämään itseni ja tunteideni, eikä mennä enään mukaan sairaaseen hallintapeliin, jota valitettavasti pelataan niin kauan kun pelaajia riittää kentällä ja asetelma palvelee hänen tarkoituksiaan.
Olen useasti yrittänyt kertoa, että tarvitsemme ulkopuolista apua. Tämän hän on tulkinnut itselleen uhaksi ja yritykseksi selittää hänet "luonnehäiriöiseksi" vastoin hänen omaa tuntoa. Valitettavasti ketään ei voi pakottaa hoitoon. Näin kertoi minulle hätäkeskus puhelimessa erään "kohtauksen" (lue psykoosin) jälkeen, missä hän selvästi menetti realiteettit lysähtäen kasaan. Mielialalääkkeitä hän on syönyt jo yli 10 vuotta.
Minulla on ns. "lehmän hermot", eikä esim. puolen vuoden mykkäkoulukaan lannistanut minua. Yritin tuolloin kaikilla tavoilla saada kontaktia ja purettua pattitilannetta. Mihinkään hän ei vastannut suoraan, vaan kätevästi "antoi ymmärtää asioita", jottei minulle jäänyt mitään "työstettävää". Asetelma aukesi vasta, kun hän joutui urheillessa onnettomuuten ja joutui viettämään sen takia pari viikkoa sairaalassa. Kotiuttamisen jälkeen onnettomuuden vammat vaivasivat arkea monta kuukautta. Tällöin hän tunsi tarvetta saada apua ja tukea (kun ei itse pystynyt selviytymään), jolloin taas aloin kelvata apulaiseksi, jolle puhutaan esittäen toiveita. Pyytettömästi tein ja autoin mitä tehtävissä oli.
Vastavuoroisesti, jos olen ollut itse kipeänä, olen saanut kestää halventavia kommentteja ja suoria loukkauksia. Apua taikka empatiaa ei ole ollut tarjolla missään tilanteessa.
Nyt on takki tyhjä, ei voimia, eikä enää halua yrittää. Terveys ei enää kestä vuosien valvomista. En voi olla yksi vastuussa parisuhteesta, johon tarvittisiin kahden siihen sitoutuneet ihmisen panos. Ei liene ihme että tuntuu kuin olisi itsetunto poljettu maanrakoon ja luottamus toisen "hyvyyteen" ja kykyyn muuttaa toimintamalliaan on täysin mennyt.
Varaa aika heti maanantaina pariterapiasta. Kirjoituksesi perusteella ette ole hakeneet mitään ulkopuolista apua. Te tarvitsette sitä, vaikka eroaisittekin. Muuten ongelmat jäävät roikkumaan loppuelämäksi. Lapsetkin siitä kärsivät. Terapiassa käydään läpi, miten eroraan rauhallisesti. Siellä on ihan oikea ammattilainen kuuntelemassa teitä. Silloin ei tarvitse näitä vaikeita asioita pähkäillä ainoastaan omassa päässään.
Vie vaimosi tänään ulos syömään kahdestaan, ja kerro hänelle, että muita vaihtoehtoja ei enää ole kuin pariterapia.
Ymmärrän, että sinulla on "takki tyhjä" mutta itsesikin kannalta terapia on hyvä vaihtoehto. Ei se estä teitä eroamasta myöhemminkin.
Terapiassa saat koottua itsesi ehyeksi. Mene terapiaan vaikka yksin, mutta älä jää yksin hautomaan ongelmia. Ongelmat tulee käydä läpi. Ei niitä kriisityöryhmiä turhaan ole olemassa.
yrittäneet korjata suhdetta? Miten? Kuinka useasti? Se on ensimmäinen asia, mikä tulee ensiksi tehdä. Viestistä ei tietysti tule esille, mikä on eron syy, toivottavasti ei kyllästyminen. Ero on sitten vasta se viimeinen vaihtoehto. Yleensä lapset erossa kärsii, ehkä koko loppuelämänsä Hmm... Oikeus olla onnellinen....Lasten kustannuksella.
Mietihän vielä...
Lasten kustannuksilla... Miten niin lasten kustannuksilla??? Lapsilla tulee olemaan molemmat vanhemmat. Pitääkö naisen masentua ja tappaa itseänsä vai? Itselleni kohta käy näin, mikäli en kohta lähde. Olen pysynyt lapsien takia liitossa jo 6 vuotta. Silloin, kun toinen ei huoma toisen tarpeita, toinen voi pahoin. Ja lapsille on tärkeä terveet, onnelliset vanhemmat vaikka asuisivatkin erillään.
ja yrittäneet korjata suhdetta. Kirjoituksestasi voisin lukea, että et ole varma, onko ero oikea ratkaisu. Niin kuin edellinenkin kirjoittaja kirjoitti, miettikää vielä.
Ero ei ole ratkaisu ongelmiin, jos ongelmia ei ratkaista.
Kannattaisiko mennä terapiaan yhdessä. Ongelmathan ovat teidän yhteisiä, ei kummankaan omia. Tehän olette avioPARI. Tukekaa toisianne. Ota härkää sarvista selvitä tilanne vaimosi kanssa. Tietääkö hän sinun ajatuksiasi vai oletko hautonut niitä yksiksesi. Terapiassa on "ulkopuolinen" henkilö joka auttaa vaikeiden asioiden selvittelyssä. Rankkaa, mutta kannattaa mennä.
Lapsetkin kärsii erosta. Kirjoitit että vaimosi on upea nainen. Siis rakastat häntä vielä. ÄLÄ LUOVUTA.
Kannattaisiko auttaa häntä löytämään tunne-elämä takaisin, jos se on aivan sekaisin. Sinähän olet hänen aviomiehesi. Kuka muukaan auttaa häntä, jos et sinä. Kun antaa apua, saa sitä myös itse. Pitkissä avioliitoissa, jotka ovat hatunnostoisia nykypäivänä, on myös niitä pilvisiä päiviä. Ei niiden takia kannata erota, koska apua on saatavissa.
Kun menitte naimisiin, niin pappihan kysyi TAHDOTKO niin myötä kuin vastamäessä. Niin tahdotko? Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata suhdetta, jos siihen löytyy tahtoa. Jos nyt haet eroa, saatat katua sitä jonkin ajan kuluttua ja sitten saattaa olla liian myöhäistä korjata ongelmia, vaan niitä on tullut lisää.
Miten olette korjanneet suhdetta. Korjaus tapahtuu pienin askelin. Askel askeleelta.
miehelle mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi, että olet päättänyt erota - tai että vakavasti harkitset eroa. Olisi kiva sanoa, että eron voi hoitaa kivuttomasti yksinkin - mutta kun ikävä kyllä ei voi. Miehesi suhtautumisesta riippuu todella paljon millainen erosta tulee.
Ero ei ole ratkaisu ongelmiin jos ongelmia ei ole ratkaistu. Voiko sen paremmin sanoa. Pitkissä liitoissa intohimo katoaa, mutta sen voi löytää uudelleen. Yhteistä historiaa kannattaa vaalia, että ei käy niin, että historia alkaa toistaa itseään. Tulee tehtyä samat virheet uudelleen. Oikeaa rakkautta on se tavallinen arki, hyvine ja huonoine hetkineen. Kannattaa kerkustella. Puhukaa ihmiset toisillenne. Jos olettaa että toinen tietää omat ajatukset, metsään mennään. Sakokaa suoraan. Niin kuin parisuhdekirjoissa sanotaan, naiset on Venuksesta ja miehet Marssista. Eikö pidäkkin paikkaansa. Kun ollaan erilaisia, täydennetään toisia.
Liityn joukkoon. Juuri tänään olen taas kurkkuani myöten täynnä miestäni, ihan sellaisista pikkuasioistakin.
Meilläkin on 22 vuotta liittoa takana ja aikuiset lapset. Olen sellainen naistyyppi että kärsin itse mieluummin kuin hajotan perheen ja totisesti olen kärsinyt. Seurauksena kroonistunut masennus,ahdistus,paniikkihäiriö ja ties mitä muuta. Kolme itsemurhayritystä joista kahdella kertaa jouduin sairaalaan. Nytkin taas velloo itsetuhoiset ajatukset päässä koska en pääse tästä helvetillisestä liitostani millään pois. Masennus on vienyt totaalisesti toimintakykyni, siis ihan täysin. Pillereillä olen kuitenkin jollain lailla pysynyt kasassa.
Nyt olen jaksanut tähän pisteeseen asti että lapset ovataikuisia ja se oli tavoitteenani. En kuitenkaan voi jättää uhtä heistä isänsä kanssa asumaan koska heidän välinsä ovat huonot. Pitäisi saada vielä nuo kaksi kotona asuvaa muuttamaan pois tästä talosta, yksi jo onneksi lähti. Mutta en tiedä kestänkö niin kauan enää kun lähtöhaluja pojilla ei ole. Pelkään että tulee se kolmas sairaalareissu minulle ennen sitä, ehkä se viimeinen. En voi erottaa veljeksiä toisistaankaan "ottamalla" toisen mukaani. Mies ei tajua että olen halunnut erota jo vuosia, pistää puheeni masennuksen piikkiin. Vähättelee ja naureskelee eropuheilleni.
Itse oli kerran ottamassa avioeroa silloin kun lapset oli ihan pieniä ja rukoilin ettei jättäisi meitä. Ei sitten jättänyt. Olisi silloin vain pitänyt antaa mennä, en olisi arvannut että elämäni on tällaista paskaa kun ei pääse ihmisestä eroonkaan. Olen ainakin kaksikymmentä kertaa joko vihjaillut tai suoraan sanonut erohalustani, ja toinen vaan nauraa. Fyysistä kanssakäymistä meillä ei ole ollut kohta kymmeneen vuoteen, en voi edes hipaista miestäni kun oksettaa. Mieheni on kuitenkin ns. kunnon mies, yrittää tuoda rahaa kotiin aina ja huolehtii asioista, ei käy naisissa(mitä ihmettelen!!!!!) yms. Hänen tapansa on kuitenkin harrastaa henkistä väkivaltaa kuten isänsäkin tekee eli varmaan kotoa opittu tapa. Anoppi ei ole uskaltanut lähteä liitostaan mutta minä uskaltaisin kun vaan jaksaisin tehdä asialle jotain. Kun saisin jostain niitä voimavaroja tähän prosessiin. Onko kellään minulle hyviä neuvoja miten saisin asian alkuun?