Olemme minä M24 ja N21, asumme yhteisessä asunnossa. Ongelmana on kuitenkin että olemme vielä vuoden opiskelijoita ja elämme niukasti tukien varassa. Töitäkään emme ole viikonlopuiksi saaneet rahoitusta helpottamaan. Kihlattuni saa kyllä raha-apua kotoaan, mutta se edellyttää että ajamme minun bensoillani ja autollani 70 km päähän anoppilaan. Olemme kysyneet että eikö anoppi voisi laittaa kihlattuni tilille rahaa suoraan, mutta se ei käy. Anoppi haluaa että tulemme joka viikonloppu heille ja rahan antokin tapahtuu aina vasta sunnuntaina, jotta varmasti olisimme koko viikonlopun heidän hoivissaan.
Heidän hoivissaan oleminen tuottaa heille ilmeisesti jonkinlaista mielihyvää, koska saavat ohjata elämäämme. Tosin he eivät ole koskaan paljoa meidän kanssa tekemisissä vaan, viikonloppumme ovat todella tylsiä ja hiljaisuudessa elämistä. Tylsää sen takia, että tavaroitamme ei enää ole siellä, ja on vaikea keksiä joka viikonlopuksi erilaista tekemistä vähäisten vaihtoehtojen takia. Lisäksi anoppi ja appi ovat viikonloppuna omien töidensä parissa tai kököttävät makuuhuoneessaan. Ei ole siis kivaa kuluttaa viikonloppuja aina saman kaavan mukaan. He näyttävät nauttivan kun olemme ns sidottuja heidän piiriinsä viikonlopun ajan, ja sanovat että ei teidän tarvitse mihinkään mennä, olette vain meillä. Toki menemiseen ei välttämättä rahaa olisikaan, mutta olisi kivempaa elää viikonloput kuitenkin mielensä mukaan ja omissa piireissä.
Yleensähän kun normaalitilanteen pari käy kyläilemässä anoppilassa, on tapana usein keittää kahvit ja jutella mukavia sekä kysellä kuulumisia. Lisäksi normaalisti ihmiset eivät kyläile anoppilassa joka viikonloppu. Meillä "kyläily" tapahtuu niin, että kun astumme sisään niin ketään ei ole ottamassa vastaan, vaan kävelemme kihlattuni huoneeseen kuten joskus vuosia sitten seurustelumme alkaessa. Kahvit keitämme itse, ja hetken päästä anoppi saattaa tulla pihalta ja valittaa kun emme tajunneet keittää enempää kahvia, esimerkiksi. Tuntuu monesti että emme pääse kehittymään elämässämme, koska pienet tulot ja appivanhempien kahlitsemishalukkuus hidastaa kaikkea.
Käymme siis vain rahan takia nukkumassa viikonlopun anoppilassa. Elämä jatkuu aina viikolla. Olisiko kellään neuvoja parempaan elämään, ja sen kehittämiseen näissä olosuhteissa?
Heidän hoivissaan oleminen tuottaa heille ilmeisesti jonkinlaista mielihyvää, koska saavat ohjata elämäämme. Tosin he eivät ole koskaan paljoa meidän kanssa tekemisissä vaan, viikonloppumme ovat todella tylsiä ja hiljaisuudessa elämistä. Tylsää sen takia, että tavaroitamme ei enää ole siellä, ja on vaikea keksiä joka viikonlopuksi erilaista tekemistä vähäisten vaihtoehtojen takia. Lisäksi anoppi ja appi ovat viikonloppuna omien töidensä parissa tai kököttävät makuuhuoneessaan. Ei ole siis kivaa kuluttaa viikonloppuja aina saman kaavan mukaan. He näyttävät nauttivan kun olemme ns sidottuja heidän piiriinsä viikonlopun ajan, ja sanovat että ei teidän tarvitse mihinkään mennä, olette vain meillä. Toki menemiseen ei välttämättä rahaa olisikaan, mutta olisi kivempaa elää viikonloput kuitenkin mielensä mukaan ja omissa piireissä.
Yleensähän kun normaalitilanteen pari käy kyläilemässä anoppilassa, on tapana usein keittää kahvit ja jutella mukavia sekä kysellä kuulumisia. Lisäksi normaalisti ihmiset eivät kyläile anoppilassa joka viikonloppu. Meillä "kyläily" tapahtuu niin, että kun astumme sisään niin ketään ei ole ottamassa vastaan, vaan kävelemme kihlattuni huoneeseen kuten joskus vuosia sitten seurustelumme alkaessa. Kahvit keitämme itse, ja hetken päästä anoppi saattaa tulla pihalta ja valittaa kun emme tajunneet keittää enempää kahvia, esimerkiksi. Tuntuu monesti että emme pääse kehittymään elämässämme, koska pienet tulot ja appivanhempien kahlitsemishalukkuus hidastaa kaikkea.
Käymme siis vain rahan takia nukkumassa viikonlopun anoppilassa. Elämä jatkuu aina viikolla. Olisiko kellään neuvoja parempaan elämään, ja sen kehittämiseen näissä olosuhteissa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
oletko harkinnut että voisitte opetella tulemaan toimeen omillanne? eli oma kulutus vastaamaan teidän tuloja nykyään saa opintolainoja ym tukea.jospa ette tarvikkaan anoppisi rahoja...
Tai no, emme ehkä ihan.
Mutta siis molempien vanhemmat asuvat kaukana, ja käymme heillä viikonloppuisin. Nykyään harvoin, mutta opiskeluaikana usein, emmekä rahan takia vaan siksi, että halusimme. Molempien vanhemmat jatkoivat meidän tullessamme elämäänsä kuten tavallisestikin, eivät siis missään nimessä kohdelleet meitä vieraina, joille olisivat keitelleet erikseen kahveja tms. Mekin elimme kummankin vanhempien luona samalla tavalla kuin olimme eläneet kotona asuessammekin, laitoimme siis esim. ruokaa, kahveja ja pesimme koko väen pyykkejä, osallistuimme kotitöihin yms. Emme menneet vierailemaan.
Nykyään, kun käymme harvemmin (vanhemmiten reissailu alkaa olla kuluttavampaa, olemmekin jo yli kolmikymppisiä), vanhempamme kohtelevat meitä enemmän kuin vieraita, ja mekään emme osaa olla heillä ihan niin kotonamme kuin aiemmin. Se näkyy lähinnä siinä, että koetamme ottaa entistä enemmän huomioon vanhempiemme toiveita ilman, että he sanovat niistä ja pyrimme muutenkin olemaan kohteliaampia (toki siihen olemme pyrkineet aina), tarkoittaen esim. sitä, että jos huomaamme, että vanhempamme haluavat istua iltaa kanssamme vaikka telkan ääressä tai kyläillä kanssamme jonkun sukulaisen luona, teemme niin heidän mielikseen, vaikka ehkä tekisi joskus mieli vetäytyä omaan huoneeseen. Samalla tavalla koetamme kyllä edelleen osallistua kotitöihin edelleen.
Teidän kannattanee miettiä, onko järkevää käydä kotona vain rahan takia? Me tulimme niukasti mutta tarpeeksi hyvin toimeen opintotuella ja -lainalla. Menot on vaan suhteutettava tuloihin. Luulen, että miehen vanhemmatkaan eivät nauti tilanteesta, vaikka niin saatat luulla. Minusta ainakaan ei olisi mieltäylentävää saada joka viikonloppu vieraita, jotka tulisivat vain rahan takia ja vaatisivatpa vielä palveluakin. Saati, että haluaisivat olla käymättä kokonaan ja pyytäisivät vain rahat tilille. Tuossa iässsä kuitenkin useimmat jo pärjäävät omillaan...
Kuulostatpa typerältä ikäiseksesi.Itselläni on 22 ja 19 vuotiaat lapset jotka ovat muuttaneet omilleen 18 v. täytettyään.Kumpikin opiskelevat ja ovat hankkineet töitä myös opiskelun ohella tehtäväksi vaikka välillä on raskasta.Huom!!Asumme 7000 asukkaan kaupungissa jossa ei ole hirveästi töitä tarjolla mutta tyttäremme ovat saaneet töitä kun ovat olleet itse aktiivisia sen haun suhteen.Kumpikaan ei ole opintolainaa ottaneet ja ainoa apu on että kotona on aina jääkaappi auki,nälkää ei tarvi kärsiä.Käyvät pari kertaa viikossa syömässä ehkä enemmänkin sen takia että äidin ruoka maistuu aina parhalta.Uskon että ne penskat pärjää sen vuoksi kun ovat isossa perheessä nähneet että vaatii työntekoa ennen kun ne potut pöydässä ovat ja arvostavat vanhempiaan kun ovat nähneet ettei heiltä elämässä ole mitään puuttunut juuri sen työn teon johdosta.Alaluokilta asti ollaan opetettu että ette kävis koulua jos ei vanhemmat veroja maksais ym. mitä meillä verorahoilla hoidetaan.Koita sitten ryhdistäytyä sinäkin sen pojusi kanssa ja otatte sitten vaikka opintolainaa jos väsyttää eikä jaksa töitä etsiä.
kaksoseni (tyttö ja poika)muuttivat omilleen noin 18 vuotiaina. Asuvat edelleen samaa asuntoa yhdessä johon muuttivat silloin yli kolme vuotta sitten. Ovat olleet opiskelijoita molemmat ja tulleet toimeen opintotuella ja asumislisällä. Iltaisin ja viikonloppuisin ovat tehneet työtä ja saaneet siitä lisätuloa. Lainaa kumpikaan ei ole nostanut eikä kotoa saaneet rahaa. Meilläkin on jääkaappi aina käytössä jos tahtovat tulla syömään. Sen lisäksi "unohdan" joskus ruokakassin
heille ja lähdettyäni soitan että voi, voi, syökäähän vain pois.
Nostan heille molemmille hattua.
Olen itse 20 ja M21, suhteemme alkuvaiheessa (asuttu yhdessä 2 vuotta) mieheni vanhemmat tulivat aina yllätys vierailuille, ilmoittaen vasta ovikelloa soittamalla että ovat tulossa kyläilemään. Tämä oli todella rasittavaa, koska poikaystäväni oli tuolloin armeijassa, minä töissä/koulussa ja meillä oli muutenkin todella vähän yhteistä aikaa - ja kaikki viikonloput olisi tullut viettää appivanhempien luona toisella paikkakunnalla, ja muahan se ei voinut vähempää kiinnostaa. Olla koko viikonloppu tekemättä yhtään mitään (puhumme siis alle 3000 hengen pikku kylästä) kun voisi puuhailla kaikkea kivaa yhdessä.
Noh ongelmasta päästiin vasta lopullisesti kun muutimme 400 kilometrin päähän opiskelamaan. Ja nykyään mua ei enää rasita niin paljon siellä vierailukaan, tosin appivanhempani ovat muuten mukavia, ja kohtelevat meitä kuin kunniavieraita :), kun käymme siellä kerran kahdessa kuukaudessa viettämässä yhden, tai kaksi yötä.
Mä suosittelisin että ottaisitte reilusti etäisyyttä appivanhempiinne ja alkaisitte elää omaa elämäänne!! musta kuullostaa aika oudolle, että 24 vuotias jätkä menee naisensa kanssa joka viikonlopuksi yöksi vanhemmilleen???? Mä en ainakaan kestäisi!
Vaikea uskoa että aikuiset ihmiset pitävät tuollaista peliä! Kannattaisko katsoa peiliin ja muistaa vanha tosi sanonta: Suu säkkiä myöten! Eli menot suppuun ellei tulojakaan ole.
ylipitkä