Eli, otsikkokin sen jo lyhykäimmillään kertoo.
Olen 18 vuotias (ehkä vielä tyttönen) ja pokaystävä pian 19v asuu 300 km päässä. Olemme olleet 2 vuotta yhdessä junilla matkustaen, toisillamme vieraillen ja 3 vuosi lähti käytiin juuri 3.8.
Tilannne on se että hän on viimeaikoina lukiokirjotusten lomassa puhunut että sitten kun saa kirjoitukset lukiosta suoritettua ja pääsee vapaaksi muutenkin kaikesta lukioon liittyvästä aikoo muuttaa tänne, lähemmäksi minua ja yliopistoa jonne haluaisi hakea lukiosta. Itse asun hiuka syrjemmällä kaupungista: noin vajaan tunnin bussimatkan päässä.
Arvaattekin jo otsikosta: Hän haluaisi että muuttaisimme "kimppaan" tuosta vaan yhdessä ja onnellisesti.
Olen ajatellut tätä jo melkein 2 kuukautta aina ristiriitaisin ajatuksin. Haluan kyllä muuttaa hänen kanssaan, rakastan ja pidän poikaystävästäni todella paljon ja olenkin sanonut jo MELKEIN myöntyvän vastauksen. TOISAALTA taas olen miettinyt että mitäs jos arki ei olekkaan yhtä hohdokasta kuin hän tai minä kuvittelemme? Ja itselläni vielä olisi ensin jokin pakottava "järjestys" päässä että ensin lähisuhteen kautta kihloihin ja vasta sitten yhteen muuttaminen. Poikaystäväni taas ajattelee muutosta täysin selkeästi: olihän hänen isosiskonsakin jo 19 vuotias kun ensimmäisen ihastus/rakastus poikaystävän kanssa muutti ehkä noin 4 vuodeksi yhteen jonka jälkeen sisko totesi ettei suhde toimi ja kyllästyi --> ero tuli.
Heilun joka kerta asiaa miettiessäni kahden vaiheilla...
Myös sekin toisaalta olisi hyvä että kun poikaystävä ei nyt kovin paljoa kaupungista tiedä ja ei osaa kulkea.. Olisin minä tukemassa sitten yliopiston opinnoissa, muutenkin vapaa-ajan suhteen olisihan se mukavaa vain löhötä viimein siellä KOTONA toisen kainalossa.
KIHLOISTAKIN olemme jo puhuneet, itsepintaisen ääneen ihmettelyni jälkeen sain kerran puristettua tietoa irti: Hän aikoo kyllä kihloihin kanssani mutta ei vain itse ole vielä valmis niin suureen muutokseen, on jo jonkinlaisia suunnitelmia ehkä ajankohdasta tai tavasta (ei paljastanut).
Hänelle se on iso asia (kuten minullekkin) ja siksi hän haluaisi odottaa ja minulle taas sopisi vaikka heti. Tietenkin kunnioitan hänen päätöstään ja olen itsekin niin vanhanaikaiseen tyyliin rakastunut että kestäköön sitten vaikka yli 80 vuotta, hän saa kysyä kihloihin ja minä voin odottaa vaikka hautaani asti. (rakastan häntä mutta en halua painostaa suuriin päätöksiin...)
Hän taas melkein painostaa tai kyselee/ihmettelee että mikä siinä YHTEENMUUTOSSA niin pelottavaa/odottamista tarvitsevaa on? Joskus tuntuu että ei ymmärrä mutta kyllä hän on sanonut että ei voi pakottaa minua mihinkään ja saan tulla ainakin aluksi jos en kokonaan asumaan niin käymään kyllä niin usein kun haluan ja pääsen.
Eli, ongelmani on yksinkertainen:
Avovaimoksi vai ensin lähisuhdetta jonka kautta sitten yhteen tai kihloihin? (aika näyttää kumpi tulee ensin) (välissä kuitenkin sitten se bussimatka..)
Ja toinen kysymys vaikka sitten edes jonkin verran samanlaisessa tilanteessa oleville: Mielipiteitä?
Olen 18 vuotias (ehkä vielä tyttönen) ja pokaystävä pian 19v asuu 300 km päässä. Olemme olleet 2 vuotta yhdessä junilla matkustaen, toisillamme vieraillen ja 3 vuosi lähti käytiin juuri 3.8.
Tilannne on se että hän on viimeaikoina lukiokirjotusten lomassa puhunut että sitten kun saa kirjoitukset lukiosta suoritettua ja pääsee vapaaksi muutenkin kaikesta lukioon liittyvästä aikoo muuttaa tänne, lähemmäksi minua ja yliopistoa jonne haluaisi hakea lukiosta. Itse asun hiuka syrjemmällä kaupungista: noin vajaan tunnin bussimatkan päässä.
Arvaattekin jo otsikosta: Hän haluaisi että muuttaisimme "kimppaan" tuosta vaan yhdessä ja onnellisesti.
Olen ajatellut tätä jo melkein 2 kuukautta aina ristiriitaisin ajatuksin. Haluan kyllä muuttaa hänen kanssaan, rakastan ja pidän poikaystävästäni todella paljon ja olenkin sanonut jo MELKEIN myöntyvän vastauksen. TOISAALTA taas olen miettinyt että mitäs jos arki ei olekkaan yhtä hohdokasta kuin hän tai minä kuvittelemme? Ja itselläni vielä olisi ensin jokin pakottava "järjestys" päässä että ensin lähisuhteen kautta kihloihin ja vasta sitten yhteen muuttaminen. Poikaystäväni taas ajattelee muutosta täysin selkeästi: olihän hänen isosiskonsakin jo 19 vuotias kun ensimmäisen ihastus/rakastus poikaystävän kanssa muutti ehkä noin 4 vuodeksi yhteen jonka jälkeen sisko totesi ettei suhde toimi ja kyllästyi --> ero tuli.
Heilun joka kerta asiaa miettiessäni kahden vaiheilla...
Myös sekin toisaalta olisi hyvä että kun poikaystävä ei nyt kovin paljoa kaupungista tiedä ja ei osaa kulkea.. Olisin minä tukemassa sitten yliopiston opinnoissa, muutenkin vapaa-ajan suhteen olisihan se mukavaa vain löhötä viimein siellä KOTONA toisen kainalossa.
KIHLOISTAKIN olemme jo puhuneet, itsepintaisen ääneen ihmettelyni jälkeen sain kerran puristettua tietoa irti: Hän aikoo kyllä kihloihin kanssani mutta ei vain itse ole vielä valmis niin suureen muutokseen, on jo jonkinlaisia suunnitelmia ehkä ajankohdasta tai tavasta (ei paljastanut).
Hänelle se on iso asia (kuten minullekkin) ja siksi hän haluaisi odottaa ja minulle taas sopisi vaikka heti. Tietenkin kunnioitan hänen päätöstään ja olen itsekin niin vanhanaikaiseen tyyliin rakastunut että kestäköön sitten vaikka yli 80 vuotta, hän saa kysyä kihloihin ja minä voin odottaa vaikka hautaani asti. (rakastan häntä mutta en halua painostaa suuriin päätöksiin...)
Hän taas melkein painostaa tai kyselee/ihmettelee että mikä siinä YHTEENMUUTOSSA niin pelottavaa/odottamista tarvitsevaa on? Joskus tuntuu että ei ymmärrä mutta kyllä hän on sanonut että ei voi pakottaa minua mihinkään ja saan tulla ainakin aluksi jos en kokonaan asumaan niin käymään kyllä niin usein kun haluan ja pääsen.
Eli, ongelmani on yksinkertainen:
Avovaimoksi vai ensin lähisuhdetta jonka kautta sitten yhteen tai kihloihin? (aika näyttää kumpi tulee ensin) (välissä kuitenkin sitten se bussimatka..)
Ja toinen kysymys vaikka sitten edes jonkin verran samanlaisessa tilanteessa oleville: Mielipiteitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itse 20-vuotias nainen ja aloitin seurustelemaan poikaystäväni kanssa ollessani 19-vuotias. Ehdimme sueurstelemaan varsin lyhyen aikaa (vain noin 1kk) kun hän muutti töihin ulkomaille ja suhteemme muuttui kaukosuhteeksi.
Kaukosuhteen aikana tapasimme toisiamme kyllä jonkun verran, mutta eri maissa kun asuimme, niin mahdollisuutta tavata esimerkiksi edes kuukausittain ei ollut.
10kk kaukosuhdejakson jälkeen muutin hänen luokseen. Suoraan vanhempien helmoista siis yhteiseen asuntoon. Opettelemista on ollut, kun ei se arki todellakaan ole ihan niin hohdokasta aina, mutta yhdessä on luovittu eteenpäin ja selvitty ongelmista. Saman katon alla olemme nyt asuneet vuoden verran, kihloissa emme vielä ole. Itse olisin valmis, mutta poikaystävä ei. En näe tässä varsinaisesti mitään ongelmaa, sillä kihlaus nyt ei kuitenkaan asioita muuta oikein mihinkään suuntaan.
Toisaalta kihlaus on kuitenkin lupaus avioliitosta (jos sen kirjaimellisesti ottaa), joten lienee hyvä selvittää, tuleeko sen oman rakkaan kanssa toimeen saman katon allakin, ennen kuin menee moista lupausta tekemään.
Hmm. Mielenkiintoinen vastaus.. ja mielenkiintoisia uusia ajatuksia pohdittavaksi..
Ehkä sitten osaan kuitenkin totutella tässä vielä noin vajaan vuoden ajan ajatukseen että sitten kohta muuttaisimmekin sitten yhteen.
Ja kun kerta kihloista hän on jotain suunnitellut, ei se suunnittelemisestakaan kertominen pelkkää valetta voi olla.. :)
Oma mielipiteeni on ja on aina ollut että jokaisen pitäisi ensin opetella elämään yksin ja sitten vasta toisen kanssa. Tämä ihan siksi että useimmilla (en siis väitä että kaikilla) tuttavapariskunnilla useimmat ongelmat tuntuvat tulevan juuri tuosta kun suoraan vanhempien luota muutetaan yhteen eikä kumpikaan ole ihan vielä tajunnut todellista maailman menoa eli mihin rahaa kuluu, miten kustannukset jaetaan, miten siivoukset, ulkona käymiset yms. Toisilla tuntuu sujuvan paremmin, toisilla huonommin. Itse ainakin koin vuosien itsekseni asumisen (16 vuotiaana sisäoppilaitokseen, sen jälkeen 2 vuotta ulkomailla) tuovan huomattavasti itsevarmuutta ja nyt olen valmis muuttamaan poikaystäväni kanssa saman katon alle tietäen että kannan oman korteni kekoon, tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen. Myös poikaystäväni on asunut omillaan, eli hänkään ei ole suoraan vanhempien helmoista tulossa.
Itse en näe varsinaista yhteyyttä yhdessä asumisen ja kihlauksen välillä. Eli siis kumpi tapahtuu ensin ei merkitse hirveästi tänä päivänä. Kyllä itsekin haluan kihloihin ja naimisiin melko pian muutettuamme yhteen (kunhan tuo toinen nyt saa opintonsa päätökseen ja muuttaa tähän maahan). Mutta se on vain oma toiveeni, minä haluan virallistaa suhteemme, mutta tiedän jo nyt että vaikkemme koskaan naimisiin menisikään elisimme silti yhdessä koko elämämme. Eli ei kannata kihlausta tai avioliittoakaan pitää ainoana lupauksena yhteisestä elämästä. Halu ja varmuus siihen täytyy ensin tulla teistä molemmista ja sitten mietitään naimisiin menoa eikä toisinpäin. Ehkä poikaystäväsi taas pitää yhteenmuuttamista konkreettisempana merkkinä yhteisestä tulevaisuutta kun kihlautumista.
Kannattaa miettiä paljon itse mitä haluat elämältäsi? Mieti ihan jokapäiväisessä elämässäsi asia kerrallaan mitkä ovat sellaisia asioita, joita ilman et voi elää? Mitä taas haluaisit elämääsi, mutta voit elää ilmankin jos tarvitsee? Alkaen ihan perusaioista kuten ruoan laadusta, ostoksista, kevereiden kanssa oleskelusta, harrastuksista, koulusta jne. koska suurin osa ongelmista syntyy juuri noista pikku asioista. Kun itse tiedät omat mielipiteesi on paljon helpompi myös selittää poikaystävällesi ja saada hänet ymmärtämään, mitä tarvitset. Eli puhukaa ihan kaikesta: mitä haluatte, mikä pelottaa/epäilyttää yms. Ja valmistaudu myös kuuntelemaan ja tekemään lukuisia kompromisseja ;)
Toiset onnistuu, toiset ei. Ja se on ihan sinusta ja poikaystävästäsi kiinni. Mutta hyvin valmisteltu on puoliksi tehty tässäkin tilanteessa! Onnea vaan tulevaisuuteen!