Tiedän, että jokaisen on itse tehtävä ratkaisunsa, mutta haluaisin kuitenkin mielipiteitä miten itse toimisitte vastaavanlaisessa tilanteessa. Olemme seurustelleet n. 7 vuotta, joista yhdessä asuneet nelisen vuotta.
Tuntuu, että vaikka seurustelemme niin elämme kuitenkin kummatkin omia elämiämme.. enkä nyt tarkoita sitä, että pitäisi olla kuin paita ja peppu, vaan että olisi semmoinen yhteenkuuluvuuden tunne sydämessä ja yhteisiä asioita. Minusta on hyvä, että on omaa aikaakin ja omia harrastuksia, toivoisin vain että se yhteinen aika olisi "laadukasta", eikä aina vain tv:n katselua tai kuntosalilla käyntiä. Käymme kyllä ulkona syömässä, ostoksilla yhdessä, mutta tuntuu että kaikki on jotenkin teeskentelyä eikä sellaista aitoa rakkautta. Miesystäväni ei myöskään halua sitoutua minuun kihlautumalla/naimisiinmenolla vielä, asiasta ollaan puhuttu ja hän on sanonut, että se on hänelle niin iso asia jonka haluaa tehdä vain kerran elämässään.. josta päättelin tietysti, etten ole hänelle se oikea ja hän ei ole varma tunteistaan minua kohtaan. Hän sanoi voivansa olla kanssani tosissaan ilman sormuksiakin. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella...Olen yrittänyt olla painostamatta mihinkään seuraavaan ”askeleeseen” ja sanonut, ettei ole kiire mihinkään, kuitenkin minua sisimmässäni kaihertaa asia todella paljon. Itse ajattelen, että jos mies haluaisi kanssani naimisiin, olisi hän tälläisen ajan jälkeen varmasti jo valmis siihen. Toinen iso ”ongelma” on oma vauvakuumeeni, olen haaveillut lapsesta reilun vuoden verran, pari kertaa ottanut asian esille ja siihenkin mies on todennut ettei vielä halua. Tämäkin sattuu minua kovasti... toisaalta välillä ajattelen, että hyvä vaan kun ei ole lapsia hankaloittamassa asioita entisestään, ja että tämä mies ei ole minulle se oikea jonka kanssa niitä haluaisin. En tiedä, olemmeko yhdessä vain tottumuksesta ja siksi ettei uskalla päästää irti.. Osa minusta haluaa sitoutua tähän mieheen, ja odottaa sitä, että mies on valmis, ja perustaa perheen, mutta toisena päivänä ajattelen, että irti tästä suhteesta nyt heti, haluan kokea palavaa rakkautta ja intohimoa. Kovin ristiriitaisia nämä minun tunteeni siis ovat.. Perusarki meillä on ihan hyvää, paitsi ettemme kauheasti juttele mistään syvällisistä ja tärkeistä asioista. Tiedän niiden ahdistavan miestä, joten en viitsi enää niitä esille ottaa. Kun tietäisi, onko tässä enää järkeä jatkaa yhdessä, vai pitäisikö lähteä eri teille ?
Tuntuu, että vaikka seurustelemme niin elämme kuitenkin kummatkin omia elämiämme.. enkä nyt tarkoita sitä, että pitäisi olla kuin paita ja peppu, vaan että olisi semmoinen yhteenkuuluvuuden tunne sydämessä ja yhteisiä asioita. Minusta on hyvä, että on omaa aikaakin ja omia harrastuksia, toivoisin vain että se yhteinen aika olisi "laadukasta", eikä aina vain tv:n katselua tai kuntosalilla käyntiä. Käymme kyllä ulkona syömässä, ostoksilla yhdessä, mutta tuntuu että kaikki on jotenkin teeskentelyä eikä sellaista aitoa rakkautta. Miesystäväni ei myöskään halua sitoutua minuun kihlautumalla/naimisiinmenolla vielä, asiasta ollaan puhuttu ja hän on sanonut, että se on hänelle niin iso asia jonka haluaa tehdä vain kerran elämässään.. josta päättelin tietysti, etten ole hänelle se oikea ja hän ei ole varma tunteistaan minua kohtaan. Hän sanoi voivansa olla kanssani tosissaan ilman sormuksiakin. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella...Olen yrittänyt olla painostamatta mihinkään seuraavaan ”askeleeseen” ja sanonut, ettei ole kiire mihinkään, kuitenkin minua sisimmässäni kaihertaa asia todella paljon. Itse ajattelen, että jos mies haluaisi kanssani naimisiin, olisi hän tälläisen ajan jälkeen varmasti jo valmis siihen. Toinen iso ”ongelma” on oma vauvakuumeeni, olen haaveillut lapsesta reilun vuoden verran, pari kertaa ottanut asian esille ja siihenkin mies on todennut ettei vielä halua. Tämäkin sattuu minua kovasti... toisaalta välillä ajattelen, että hyvä vaan kun ei ole lapsia hankaloittamassa asioita entisestään, ja että tämä mies ei ole minulle se oikea jonka kanssa niitä haluaisin. En tiedä, olemmeko yhdessä vain tottumuksesta ja siksi ettei uskalla päästää irti.. Osa minusta haluaa sitoutua tähän mieheen, ja odottaa sitä, että mies on valmis, ja perustaa perheen, mutta toisena päivänä ajattelen, että irti tästä suhteesta nyt heti, haluan kokea palavaa rakkautta ja intohimoa. Kovin ristiriitaisia nämä minun tunteeni siis ovat.. Perusarki meillä on ihan hyvää, paitsi ettemme kauheasti juttele mistään syvällisistä ja tärkeistä asioista. Tiedän niiden ahdistavan miestä, joten en viitsi enää niitä esille ottaa. Kun tietäisi, onko tässä enää järkeä jatkaa yhdessä, vai pitäisikö lähteä eri teille ?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen samanlaisessa tilanteessa ja nyt olemmekin miehen kanssa tauolla.
Meilläkin 7 vuotta takana ja mies epäröi sitoutumista. Ja myös meillä perusarki oli sinänsä hyvää. Nyt 5 kuukauden tauon jälkeen olen tajunnut, että me naiset usein uskomme sitoutumisen täyttävän parisuhteessa olevan tyhjiön. Mies sen sijaan elää enemmän nykyhetkessä ja hänkin aistii, että jotain puuttuu, mutta hän ei näe sitoutumista ratkaisuna. Ja minusta miehemme ovat oikeassa!
Sitoutuminen ei ole itseisarvo, se on on yhteenkuuluvaisuuden ja läheisen tunneyhteyden sivutuote. Eli neuvoni sinulle. Unohda sitoutuminen ja tulevaisuuden ajattelu hetkeksi ja keskity miettimään, miten suhteenne voisi olla parempi tässä hetkessä. Voisit keskustella miehesi kanssa avoimesti siitä, miten voisitte parantaa suhdettanne..jos löydätte kestäviä keinoja suhteenne "laadun" parantamiseen, saattaa miehesi yllättäen halutakin sitoutua sinuun. Kun hänelle tulee varmuus siitä, että teillä on välineet hyvän suhteen ylläpitämiseen ettekä sitoudu vain sitoutumisen tai tietyn ajan kulumisen vuoksi.