Tarkoitan siis jos on joku riita tai on suuttunut jostain ja toinen kysyy mikä sua nyt vaivaa ja sitten ei vaan millään pysty sanomaan mikä oikeasti vaivaa vaan vaan murjottaa eikä puhu mitään ja haluaa, että se mies itse arvaa minkätakia murjotan, tuntuu että jos sen kertoo itse mies pääsee jotenkin liian helpolla. Monta asiaa kyllä on jäänyt selvittämättäkin kun en ole suostunut sanomaan mikä mättää. Nyt yritän opetella puhumaan suoraan ja se on kovin vaikeaa!!! Onko muilla samoja ongelmia?
Miksiköhän on vaikea sanoa suoraan miehelle?
sinetöidythuulet
3255
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mä olen saanut sellaisen kotikasvatuksen että miehiä pitää aina mielistellä, epäkohdista ei saa puhua.
Sen takia vaikenen ja pakenen paikalta. Opittu malli.
toisaalta enpä usko että miestä kiinnostaa miksi mun on paha mieli.
Että välittääkö tuo mies minusta, ja jos ei edes arvaa mistä olen suuttunut tai murjotan ei kovin hyvin mene... ja jos oikein murjottaa ja osoittaa mieltä se kai jotenkin tehoaa paremmin mieheen, hän huomaa, että tuo asia ei ole mikään pikkujuttu kun noin paljon murjotetaan ja pidetään mykkäkoulua. Jos heti sanoisi mikä mättää mies saattaisi vähätellä ongelmaa tms...
Täällä ollut ja on vieläkin jonkin verran samaa ongelmaa. En tiedä mistä johtuu. Osasyy nyt varmaan on se, että jos kyse sellaisesta erittäin kipeästä asiasta itselleni, niin tiedän, että ensinnäkin vaikea muotoilla niitä sanoja ja toiseksi jokatapauksessa silloinkin saisin vaan aikaiseksi vollotettua. Ja toisaalta tietäisin myös miehen reaktion: suuttuisi, hätääntyisi (siis ei itkun vaan asian vuoksi). Kummallakin meistä se oma syntimme, toinen alkaa riehumaan ja toinen vetäytyy. Toisaalta nuo asiat on sellaisia, joita on kyllä yritetty aiemmin puhua ja setviä, mutta ne ovat jääneet silti roikkumaan.
Yksi asia, joka auttoi tosi paljon, oli se, että yksi päivä vaan puhuttiin tuosta. Mun mykistymisistä ja ei-mulla-mikään-oo-selittelyistä sekä miehen tavasta suuttua (jolle itse olen tosi herkkä, tottunut mielummin puhumaan kuin huutamaan). Me tiedostettiin ongelma ja pyrittiin sitten sitä karsimaan yhdessä. Ja jos tuntui, että sanoja ei saa ulos, niin vaikka kirjoitin. Ja panostettiin tosi paljon siihen, että hoidetaan noi keskustelut hyvin. Mies ei enää huutanut (rohkaisi mua) ja mä en kerännyt enää itseeni sellaisia asioita, joita ei saa kerätä. Lopultahan nuo asiat saatiin selvitettyä kokonaan pois päiväjärjestyksestä eli ei ole tullut edes hetkiä, ettei uskalla puhua. Joten en osaa sitten sanoa miten tuosta tavasta päästy eroon.
Mutta tuota liian helpolla päästämistä itselläni ei kyllä ole ollut. Oletko miettinyt, että lopulta et myöskään itseäsi tuolla tavalla päästä helpolla. Miksi se merkitsee sinulle niin paljon, että mies itse tajuaisi ilman sun vinkkausta? Sitä on varmasti myös paljon asioita, joissa säkään et tajuaisi loukanneesi miestä, jos hän ei itse sitä suoraan sanoisi. Koita muistaa aina noina hetkinä, että te ette ole taistelupari - te ootte pari. Mies ei ole sun vihollinen, vaikka erimielisyyttä olisikin. Ja kummatkin varmasti haluatte parisuhteestaanne hyvän, joten miksi et sen puolesta toimisi ja sanoisi?
Toivottavasti päästään molemmat tollasesta eroon.