kohta tulee viisi vuotta erosta, edelleen vaivaa elämän tyhjyys ja päämäärättömyys. perhe ja koti oli minulle tärkeintä elämässä, vaikka lapsi jäi minulle ei elämä ole entisenlaista eron jälkeen. sitä vain kaipaa rinnalleen toista jakamaan tätä elämää, en kaipaa entistä vaimoa. uusperhe kuviot vain ovat hankalia, enkä halua aiheuttaa lapsille lisää ongelmia toimimattomilla uusperhe kokeiluilla.
pahalta tuntuu myös, kun entiset perhetutu eivät enää pidä yhteyttä, sitä jää tavallaan ulkopuoliseksi kaikesta sosiaalisesesta elämästä. tuntuu toki hyvältä, kun on selvinnyt siittä eron alkumylleryksestä ja saanut asuntoasiat ja lapsen kouluasiat järjestykseen, mutta tunne siittä, että joutuu elämään loppu elämänsä ilman vakinaista parisuhdetta pelottaa. muutenkin tuntuu ettei samanikäisiä (40) naisia tapaa missään.
pahalta tuntuu myös, kun entiset perhetutu eivät enää pidä yhteyttä, sitä jää tavallaan ulkopuoliseksi kaikesta sosiaalisesesta elämästä. tuntuu toki hyvältä, kun on selvinnyt siittä eron alkumylleryksestä ja saanut asuntoasiat ja lapsen kouluasiat järjestykseen, mutta tunne siittä, että joutuu elämään loppu elämänsä ilman vakinaista parisuhdetta pelottaa. muutenkin tuntuu ettei samanikäisiä (40) naisia tapaa missään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Se mitä sun pitää nyt tehdä on päättää! Päättää haluatko ihan oikeasti sen kumppanin rinnallesi ja oletko valmis tekemään asialle jotain vai haaveiletko vaan ja nuriset nurkissa.
Tiedätkö, että nelikymppisiä sinkkunaisia, eronneita, yh-äitejä jne. naisia on vapaana suorastaan pilvin pimein. Ainoaksi hommaksi sulle jää tavoittaa tuo ryhmä ja löytää sieltä joukosta se helmi. Mutta sun pitää olla valmis tekemään töitä sen asian eteen ja avaamaan monta simpukkaa ennen sen löytymistä. Ellei sulla käy sitten todella hyvä tuuri ja eka vastaan kävelevä nainen pokaa sut ja onkin sulle "se oikea". No, näin tuskin käy oikeassa elämässä :) vaan sun täytyy käyttää aikaasi etsimiseen. No mistä? En tiedä, mitä kaikkia keinoja olet kokeillut, mutta esim. nettideittipalstoilta voisit kokeilla. Voi olla, että se on eka nainen, johon sitä kautta tutustut tai sitten joudut notkumaan siellä esim. vuoden ja käymään monet treffit ennenkuin löytyy sopivaa. Mutta se on yksi vaihtoehto jos todella haluat kumppanin löytää itsellesi.
Ei kaikki uusperhekuviot ole välttämättä toimimattomia. Se on sitäpaitsi asia, johon pystyt itsekin vaikuttamaan. Kyllä nelikymppinen nainen jo tajuaa, että lapset ja heidän hyvinvointinsa tulee ennen muuta ja voihan sillä naisella olla itselläänkin lapsia. Mutta tuossa uusperhekuviossa pitää olla sääntökirja suhteellisen selkeä ennenkuin esim. muutetaan yhteen asumaan. Eli pitää tietää, mikä on kenenkin rooli, kuka saa tehdä mitäkin ja kenen kuuluu tehdä mitäkin. Rakkauden huuma on pilannut monta potentiaalista parisuhdetta :) Lapset tarvitsevat turvalliset rajat ja tasaisen arjen. Se on mahdollista myös uusperheessä, kunhan asiat hoidetaan kunnolla ja puhutaan säännöt ja roolit selviksi. Aikuisen on kyettävä toimimaan aikuismaisesti.
Mieti nyt tosiaan ensin, mitä haluat tai mihin olet valmis tyytymään ja mitä olet valmis tekemään tahtosi täyttymiseksi. Mitään epämääräistä haahuilua ei kukaan nainen katsele, se on varma. Senjälkeen vaan sitten toteuttamaan visiota. Onnea matkaan!
Olen kyllä nainen, lähestymässä 40 ikää ja lapsiakin on. Siinäkö se elämä sitten oli?
Eronnut yksinhuoltaja, tuntuu että ei kukaan enää huoli meikäläistä .Mistä sitä uutta etsimään kun pieniäkin lapsia on? Mutta haluan vielä rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Minullekin perhe ja koti olivat, ja ovat yhä tarkeimpiä. Nyt vain olen perheessämme se ainoa aikuinen, ainoa vanhempi. Lasten isä päätti asettaa poikamieselämän ilot etusijalle ja valitsi perheensä ja lastensa sijasta sen.
Uusperhejutut epäilyttävät minuakin, niin paljon olen sellaisia huonosti toimineita ympärilläni saanut nähdä. Alkuhuuman jälkeen on alkaneet vaikeudet. Ei toki kaikilla, mutta monilla. Pitäisikö sitten vain olla yksin loppuelämä? Tai ainakin niin kauan kuin lapset ovat lapsia? En tiedä. Joka päivä yritän löytää vastauksia asioihin.
Miehiä kyllä tapaa missä vain. Ja monta tapausta on jo käynyt niin, että mies olisi halunnut alkaa seurustelemaan vakavasti ja jopa muuttaa yhteen asumaan.Minua se lähinnä ahdisti, enkä pysty ryhtymään vakavampaan suhteeseen. Rima on niin korkealla, liian korkealla, kenties..... ?
onko sitä pakko asua saman katon alla, jos uusperhe arveluttaa, me viisi vuotta yhdessä olleet asumme molemmat omissa kodeissamme,muuten toimii erinomaisesti, olemme päättäneet, että muutamme jos muutamme yhteen sitte vasta kun kummankin teinit lähtee maailmalle.
Ei yksin lasten kanssa asuminen tarkoita että ollaan yksin, vaihtoehtoja löytyy kaikille.
Me onneksi asumme kilometrin säteellä toisistamme, ja meidän suhteeseen ei tule sitä kurjaa arkea, kun molemmat pyörittää omaa arkeaan.
se muuttaminen epäilyttääkin kovasti ja kun molemmilla on lapsia ja välimatkaa liki 60km, ei tämä kaikki olekkaa niin helppoa. jatkuvaa laukkujen pakkaamista, lapset lähtee erisuuntii. kaikki tuntuu sekavalta ja sumealta, ei ole rohkeutta muuttaa yhteen, pitäisi löytää töitä vaihtaa lapsen koulua, mahdollisesti joutuisin vielä oikeuteen huoltajuudesta. ja kaiken tämän keskellä sopeutua uusperheen mahdollisesti haastavaan arkeen. omalla elämälläni uskallan riskeerata, mutta lapsen elämään en haluaisi riepotella enempää... parempi kun eläisi vain päivän kerrallaan, pohtimatta tulevaisuutta. se vain on vaikee.
Mistä saan sinut kiinni?.
minusta tuntuu ihan samalta, vaikka eroni astuu juuri voimaan. Elin narsistin kanssa.
Minulla kulunut kolme vuotta erosta ja samalta tuntui alussa. Eipä sitä silloin parisuhteessa osannut näköjään arvostaa normaalia perhe-elämää. Minä olen alkanut harrastamaan vaikka mitä, koska en yksin viihdy kotona, enkä kapakassakaan enään. Eka vuosi eron jälkeen näet vain siellä istuin, lähikuppilassa. Samat naamat, jutut, olin jo luisua alkkariksi. Menin kamppailulajin, judon pariin takaisin, yli 10 vuotta huilia ja aloin opettamaan pikkujunnuille lajia. En saa rahaa tästä, mutta hyvän mielen. Se auttaa jaksamaan, kun näkee ne iloiset natiaiset taas treeneissä. Kai olet itsekkin harrastanut jotain, on kalakerhoja, urheilua ja vaikka mitä. Katso mitä aikuisopistot, työväenopistot vois tarjota. Viime vuonna olin ruotsin kielen tunneilla työväenopistossa, jossa olin ainut mies. Ajattelin ekan tunnin jälkeen, että onkohan oikea paikka, mutta ihan kivat kokemukset jäi ja sain myös muutama uuden ystävän. Jotain sun nyt on elämälles tehtävä, eli liikkeelle vaan.
Tässä yksi. Tiedän että, on heitä muitakin..
Minä lähdin reilu vuos sitten ja on parempi miettiä kuin rynnätä uuteen suhteeseen. Olet fiksu kun ajattelet lapsen parasta oikea kävelee vastaan!
Ei ole ketään "vastaan" kävellyt. En pysty uskomaan,että vielä joskus kohdalle onni osuisu.
Kaipaan aikuisen seuraa ja sitä kanaloa pimihn painaa pää ja vaan olla. 5 vuoteen en ole kenenkään kanssa ollut ja sekin pelottaa, osaisinko edes enää. Voinko luottaa toiseen yms. Enkä missään tapauksessa halua lapsen elämää sekottaa lisää, ongelmia on ollut jo liiankin kanssa ja on edelleen. Lapsen suusta ajoittain tulee tekstiä,mistä huomaa miten isäänsä kaipaa, mutta toinen ei vaan välitä tai yritä ymmärtää ja auttaa. En pystyisi koskaan itse lapsiani jättämään, enkä siten ehkä ymmärrä sitä, miten se toisilta niin juoheesti onnistuu. En juurikaan ravintoloissa tms käy, joten tuskin miestä löytyy tosta vaan. Kaikilla on ne omat perheensä ja tässä todella jää ulkopuoliseksi. Aamulla kun herää, odottaa jo iltaa että pääsee taas nukkumaan ja saa hetken "ehkä" olla ajatelamatta yksinäistä elämää. En vaan tunne olevani yksineläjä, enkä sopeudu siihen millään. Toivottavasti joskus onni kohtaa, ehkä sitten kun sitä vähiten odotta, vielä sitä ei ole tapahtunut.