Olen ollut poikaystäväni kanssa yhdessä noin 4 vuotta. Lähes läpi koko suhteemme olen hiljaa mielessäni pyörittänyt kysymystä haluanko todella hänen kanssaan, ovatko tunteeni häntö kohtaan tarpeeksi voimakkaat. On ollut aikoja, jolloin olen lähes tulkoon hänet jättänyt mutta vetäytynyt sitten viime hetkellä. Pelkuruuttani olen vetäytynyt tai sitten olen sanonut itselleni, että ei saa vielä luovuttaa. Pitkään aikaan en ole tuntenut läheisyyttä hänen kanssaan, haluan vain pysytellä välimatkan päässä.
Kutsun poikaystävääni tässä Mikoksi. Mikko on hymyilevä ja äärimmäisen myöntyilevä luonne. Liian myöntyilevä minulle. Hän on niin kiltti, että jos joku tekee väärin, hän ohittaa asian olankohautuksella ja sanoo "no, ei voi mitään". Oli aika, jolloin haaveilin monesta asiasta hänen kanssaan. En oikein enää. Asioiden pitää muuttua ja paljon, jotta voisin jatkaa.
Mikkoa ei minun luonani ollessaan tunnu koskettavan mikään. Hän ei korjaa jälkiään. Hän lähti juuri äsken ja taas jätti likaiset astiat siihen, mihin ne aamulla keittiöstä toi. Ainoastaan silloin hän hemmottelee minua, kun hän tuntee/tietää tehneensä jotain väärin; silloin hän laittaa ruokaa ja antaa kukkia...Eivät ne ruoanlaitot tai kukkaset, jotka on ostettu ja annettu syyllisyydestä, vaan ne ruoat, jotka hän joskus spontaanisti laittaisi ilman mitään erityistä syytä tai ne kukkaset, jotka hän antaisi vain koska ne esimerkiksi muistuttivat minusta positiivisella tavalla. Ennen hän loikoili kuin isäntä leijona sohvallani ja odotti, että laitan aamiaista, illallista...Sain todella suuttua, ennen kuin hän alkoi kysyä voiko hän auttaa. Ja hän tekee sen vain siksi, että en suuttuisi, ei siksi, että hän todella haluaisi auttaa. Kun ennen tuohduin joskus kunhän ei ikinä auttanut, hän sanoi naureskellen: "mutta sä oot parempi laittamaan ruokaa". Ei mene läpi enää. Jos häneltä jotain pyytää, hän usein aloittaa: "aj, aj mä en jaksa". Minäkään en jaksa tätä lapsellista touhua enää kohta!!!!!!!!!
En jaksa kuunnella häntä, en pidä siitä, kun hän puhuessaan toistaa kaikki asiat monta kertaa. Ymmärrän kyllä vähemmälläkin. Hän luulee, että jos en vastaa en kuuntele. Päinvastoin.
Minua ärsyttää suuresti, kun hän tekee jotain vaikka olen sanonut hänelle, että en jaksa/halua nyt. Minua ärsyttää, kun hän tietää, että olen rättiväsynyt ja alkaa silloin vongata. Jos hän koskettaa minua, niin se on aina rinnukset tai muu vastaava eroottinen alue. Joskus halaus tai kädestä kiinni pito olisi niiiin ihanaa..Minua ärsyttää kun jos joskus jotain pyydän, hän keksii jonkin tekosyyn ettei vain vahingossakaan tarvitse tehdä mitään. Jos pyydän, että hän hieman hieroisi minua, hän jaksaa tehdä sitä puoli minuuttia hätäisesti hötkyillen. Minua ärsyttää, että nuori mies ei pidä itsestään mitään huolta ja kehtaa valittaa selkäänsä ja kasvavaa vatsakumpuaan. Lisäksi minua ärsyttää, kun hän ei koskaan itse keksi mitään tekemistä meille viikonlopuksi. Nyt tosin viime aikoina on. Ilmeisesti ärsyynnykseni alkaa olla niin näkyvää asian suhteen.
En koe turvaa hänen kanssaan, pikemminkin koen olevani hänelle äiti. Ystäväni pitävät häntä upeana ja ihanana..täydellisenä poikaystävänä..Mutta he eivät tiedä, mitkä ovat annettujen kukkakimppujen ja laitettujen illallisten todelliset syyt.
Olenko ymmärtämätön ja liian vaativa? Emme asu yhdessä, mutta olemme olleet sen verran kauan yhdessä, että kotini ei ole mikään 5 tähden hotelli, jossa täysi palvelu pelaa. Mitä teen!!!? Katkaisenko suhteen suoraan, jonka en tunne antavan itselleni mitään vai keskustelenko asiasta ja annan mahdollisuuden muutokseen? Vai peräydynkö koko asiasta ja sanon itselleni, että ei vielä saa luovuttaa.
Kutsun poikaystävääni tässä Mikoksi. Mikko on hymyilevä ja äärimmäisen myöntyilevä luonne. Liian myöntyilevä minulle. Hän on niin kiltti, että jos joku tekee väärin, hän ohittaa asian olankohautuksella ja sanoo "no, ei voi mitään". Oli aika, jolloin haaveilin monesta asiasta hänen kanssaan. En oikein enää. Asioiden pitää muuttua ja paljon, jotta voisin jatkaa.
Mikkoa ei minun luonani ollessaan tunnu koskettavan mikään. Hän ei korjaa jälkiään. Hän lähti juuri äsken ja taas jätti likaiset astiat siihen, mihin ne aamulla keittiöstä toi. Ainoastaan silloin hän hemmottelee minua, kun hän tuntee/tietää tehneensä jotain väärin; silloin hän laittaa ruokaa ja antaa kukkia...Eivät ne ruoanlaitot tai kukkaset, jotka on ostettu ja annettu syyllisyydestä, vaan ne ruoat, jotka hän joskus spontaanisti laittaisi ilman mitään erityistä syytä tai ne kukkaset, jotka hän antaisi vain koska ne esimerkiksi muistuttivat minusta positiivisella tavalla. Ennen hän loikoili kuin isäntä leijona sohvallani ja odotti, että laitan aamiaista, illallista...Sain todella suuttua, ennen kuin hän alkoi kysyä voiko hän auttaa. Ja hän tekee sen vain siksi, että en suuttuisi, ei siksi, että hän todella haluaisi auttaa. Kun ennen tuohduin joskus kunhän ei ikinä auttanut, hän sanoi naureskellen: "mutta sä oot parempi laittamaan ruokaa". Ei mene läpi enää. Jos häneltä jotain pyytää, hän usein aloittaa: "aj, aj mä en jaksa". Minäkään en jaksa tätä lapsellista touhua enää kohta!!!!!!!!!
En jaksa kuunnella häntä, en pidä siitä, kun hän puhuessaan toistaa kaikki asiat monta kertaa. Ymmärrän kyllä vähemmälläkin. Hän luulee, että jos en vastaa en kuuntele. Päinvastoin.
Minua ärsyttää suuresti, kun hän tekee jotain vaikka olen sanonut hänelle, että en jaksa/halua nyt. Minua ärsyttää, kun hän tietää, että olen rättiväsynyt ja alkaa silloin vongata. Jos hän koskettaa minua, niin se on aina rinnukset tai muu vastaava eroottinen alue. Joskus halaus tai kädestä kiinni pito olisi niiiin ihanaa..Minua ärsyttää kun jos joskus jotain pyydän, hän keksii jonkin tekosyyn ettei vain vahingossakaan tarvitse tehdä mitään. Jos pyydän, että hän hieman hieroisi minua, hän jaksaa tehdä sitä puoli minuuttia hätäisesti hötkyillen. Minua ärsyttää, että nuori mies ei pidä itsestään mitään huolta ja kehtaa valittaa selkäänsä ja kasvavaa vatsakumpuaan. Lisäksi minua ärsyttää, kun hän ei koskaan itse keksi mitään tekemistä meille viikonlopuksi. Nyt tosin viime aikoina on. Ilmeisesti ärsyynnykseni alkaa olla niin näkyvää asian suhteen.
En koe turvaa hänen kanssaan, pikemminkin koen olevani hänelle äiti. Ystäväni pitävät häntä upeana ja ihanana..täydellisenä poikaystävänä..Mutta he eivät tiedä, mitkä ovat annettujen kukkakimppujen ja laitettujen illallisten todelliset syyt.
Olenko ymmärtämätön ja liian vaativa? Emme asu yhdessä, mutta olemme olleet sen verran kauan yhdessä, että kotini ei ole mikään 5 tähden hotelli, jossa täysi palvelu pelaa. Mitä teen!!!? Katkaisenko suhteen suoraan, jonka en tunne antavan itselleni mitään vai keskustelenko asiasta ja annan mahdollisuuden muutokseen? Vai peräydynkö koko asiasta ja sanon itselleni, että ei vielä saa luovuttaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
itse en tuollaista "laiskimusta" katsoisi kovinkaan pitkään. Jos toisesta todella välittään, niin sen eteen on myös silloin jaksettava tehdä asioita. Ei mitään saa ilmaiseksi, eikä pidäkään! Vähintä on siis tehdä se mitä myös toinen tekee sinulle. Mikäli tämä ei parisuhteessa toimi, niin silloin on syytä tarkastella tilannetta huolella!
on melko lapsellinen ajatus pystyä muuttamaan/kouluttamaan toisesta sopiva kumppani itselleen. Jos hän ei ole sitä koko neljänvuoden aikana ollut, niin ei se siitä miksikään muutu.
Älä ihmeessä tuollaista jatka. Voit löytää sellaisia jotka arvostavat sinua enemmän. Ei kannata jäädä suhteeseen vain tottumuksen takia. Jos et edes ole varma pidätkö hänestä tarpeeksi, eiköhän siinä ole jo vastaus siihen?
Sitten, kun se oikea löytyy, ei tarvitse miettiä tai epäröidä. Kaikki on selvää ja helppoa. Luottamus ja toisen kunnioitus tulevat samassa paketissa.