Tänään mietin syvällisesti tätä asiaa.
KANNATTAAKO MOKATA?
Mielestäni ei, ainakaan tietoisesti, mutta myöntää toki kannattaa töppäyksensä jollekulle uskotulle – sielunsa kevennykseksi ja opiksi vastaisuuden varalle. Hyvä olisi myös jakaa kokemuksensa omassa vertaistukiryhmässä rikkaudeksi ja viisaudeksi muille.
Valmiille on saatu tulla. On vain kysymys siitä, minkä panoksen voimme itse panna elämänvirtaan omalla paikallamme muita palvellen sinä lyhyenä aikana, kun olemme täällä. Siinä lienee avainkysymys myös onnellisuuteen. Toiset panostavat aineellisuuteen, toiset keskittyvät hengellisyyteen, ja jotkut taas on luotu toteuttamaan itseään näiden välimaastoon sijoittuvaa sielullisuutta harjoittamaan – tieteen, taiteen, filosofian ja uskonnon keinoin.
Geenit on jaettu jo syntymässä eikä niitä voi vaihtaa. Vanhemmat ja ympäristö, johon synnyin, olivat jo olemassa. Kielet, jotka sittemmin opin, oli jo keksitty, samoin aakkoset ja numerot. Kansakoulu, johon ensi kertaa astuin, oli jo rakennettu. Myöhemmin monilukuiset hantti- ja pätkätyöt ennen armeijaa, korkeakoulu, avioliitto ja ura odottivat löytäjäänsä, mutta minun itse ne oli etsittävä.
Vastaavasti sisimmästäni Lapin lapsuudenmaisemissa löytämäni henki-entiteetti yhdessä (suhteellisen) vapaan tahtoni ja universumissa ainutkertaisen persoonallisuuteni kanssa mahdollistavat ja ovat mahdollistaneet elämän sisäisen kokemisen sellaisena kuin sen itse asennevalinnoillani olen luonut.
Sinuksi itsensä kanssa on saanut asteittain kasvaa - ulkoisista menestymisistä tai epäonnistumisista riippumatta. Vaikeinta on ollut hyväksyä ”omat mokat”; olivatpa ne todellisia tai kuviteltuja; tahallisia tai tahattomia. Raskainta on ollut jälkeenpäin havaita tuottaneensa niillä henkistä tuskaa toisille ja heidän lähisukulaisilleen. Kipeintä on ollut ero ensimmäisestä avioliitosta ja lapsen menetys lopullisesti. En ole eronnut, vaan erotettu. Eikä syyttä.
Lohtua kipuuni on osaltaan tuonut (yhteisen ystävämme), Rexxxxxxx, oivallus ihmisen sisään rakennetusta dualistisesta olemuksesta, josta välttämättä seuraa, että ristiriita on aina lähtökohta valinnoille ja uudelle kasvulle, kun joutuu olemaan samalla kertaa kuolevainen ja ikuinen; raadollinen ja jumalallinen, vahva ja heikko, hyvä ja paha… jne.
Omillaan on elämästä sittenkin selvittävä, mutta muiden kanssa ja avulla. Eivät hekään ole itse itseään tänne saattaneet. Heistäkään ei ole kaksoiskappaletta koko universumissa. Aikaa myöten monien pettymysten ja epäonnistumisien kautta ja sisäisen kapinan laannuttua on selvinnyt, että olen sittenkin syntynyt oikeista vanhemmista, oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. On vain uskallettava olla oma itsensä. Ja kenties joku
KANNATTAAKO MOKATA?
Mielestäni ei, ainakaan tietoisesti, mutta myöntää toki kannattaa töppäyksensä jollekulle uskotulle – sielunsa kevennykseksi ja opiksi vastaisuuden varalle. Hyvä olisi myös jakaa kokemuksensa omassa vertaistukiryhmässä rikkaudeksi ja viisaudeksi muille.
Valmiille on saatu tulla. On vain kysymys siitä, minkä panoksen voimme itse panna elämänvirtaan omalla paikallamme muita palvellen sinä lyhyenä aikana, kun olemme täällä. Siinä lienee avainkysymys myös onnellisuuteen. Toiset panostavat aineellisuuteen, toiset keskittyvät hengellisyyteen, ja jotkut taas on luotu toteuttamaan itseään näiden välimaastoon sijoittuvaa sielullisuutta harjoittamaan – tieteen, taiteen, filosofian ja uskonnon keinoin.
Geenit on jaettu jo syntymässä eikä niitä voi vaihtaa. Vanhemmat ja ympäristö, johon synnyin, olivat jo olemassa. Kielet, jotka sittemmin opin, oli jo keksitty, samoin aakkoset ja numerot. Kansakoulu, johon ensi kertaa astuin, oli jo rakennettu. Myöhemmin monilukuiset hantti- ja pätkätyöt ennen armeijaa, korkeakoulu, avioliitto ja ura odottivat löytäjäänsä, mutta minun itse ne oli etsittävä.
Vastaavasti sisimmästäni Lapin lapsuudenmaisemissa löytämäni henki-entiteetti yhdessä (suhteellisen) vapaan tahtoni ja universumissa ainutkertaisen persoonallisuuteni kanssa mahdollistavat ja ovat mahdollistaneet elämän sisäisen kokemisen sellaisena kuin sen itse asennevalinnoillani olen luonut.
Sinuksi itsensä kanssa on saanut asteittain kasvaa - ulkoisista menestymisistä tai epäonnistumisista riippumatta. Vaikeinta on ollut hyväksyä ”omat mokat”; olivatpa ne todellisia tai kuviteltuja; tahallisia tai tahattomia. Raskainta on ollut jälkeenpäin havaita tuottaneensa niillä henkistä tuskaa toisille ja heidän lähisukulaisilleen. Kipeintä on ollut ero ensimmäisestä avioliitosta ja lapsen menetys lopullisesti. En ole eronnut, vaan erotettu. Eikä syyttä.
Lohtua kipuuni on osaltaan tuonut (yhteisen ystävämme), Rexxxxxxx, oivallus ihmisen sisään rakennetusta dualistisesta olemuksesta, josta välttämättä seuraa, että ristiriita on aina lähtökohta valinnoille ja uudelle kasvulle, kun joutuu olemaan samalla kertaa kuolevainen ja ikuinen; raadollinen ja jumalallinen, vahva ja heikko, hyvä ja paha… jne.
Omillaan on elämästä sittenkin selvittävä, mutta muiden kanssa ja avulla. Eivät hekään ole itse itseään tänne saattaneet. Heistäkään ei ole kaksoiskappaletta koko universumissa. Aikaa myöten monien pettymysten ja epäonnistumisien kautta ja sisäisen kapinan laannuttua on selvinnyt, että olen sittenkin syntynyt oikeista vanhemmista, oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. On vain uskallettava olla oma itsensä. Ja kenties joku
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos ei koskaan tee virheitä, ei koskaan voi oppia virheistään ja valmista viisautta ei ole olemassakaan.
Moi.