Hei,
erosin avomiehestäni vastikään, muutin pois yhteisestä kodistamme. Erosin, koska olin suhteessamme niin yksin. Sanoin hänelle monesti, että olen yksinäinen ja pyysin häntä olemaan enemmän kanssani. Kuitenkin lähes aina kaverit tai baarielämä veivät voiton ja minä olin yksin kotona. Soittelin hänelle ja pyysin tulemaan kotiin, mutta häntä ärsytti vahtimiseni ja takertumiseni ja lopulta tilanne päättyi aina siihen, että hän lakkasi vastaamasta puhelimeen tai laittoi sen pois päältä. Loppuajat tuntui, että tätä tapahtui vähintään neljänä iltana/yönä viikossa. Mies tuli yleensä kotiin vasta myöhään illalla tai yöllä. En siis jaksanut enää ja totesin, että haluan mieluummin olla oikeasti yksin kuin yksin parisuhteessa.
Kun mies kuuli eroaikaistani, hän alkoi itkeä ja sanoi, ettei ollut koskaan ottanut minun puheita tosissaan. Pyysi anteeksi ja halusi, että yrittäisimme vielä. Pysyin kuitenkin tiukkana ja lähdin ainakin toistaiseksi. Uskoisin, että lopullisesti.
Nyt minua vain vaivaa hirveä syyllisyys. Tuntuu, että selviäisin kyllä omien tunteideni kanssa, mutta olen niin huolissani siitä, että miten hän pärjää. Voin vilpittömästi sanoa, että toivon hänen löytävän pian uuden naisen. Silloin tietäisin, että joku pitää hänestä huolta. Rakastan miestäni edelleen ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Mieheni ei ole mitenkään avuton rassukka, osaa kyllä pitää huolta itsestään. Tunne on vain raastava, mietin koko ajan, mitä hän nyt tekee ja ajattelee, onko hänellä ketään jolle puhua jne. Itselläni on hyvä tukiverkosto, läheiset välit perheeseen ja hyviä ystäviä. Tuntuu, että jätin mieheni aivan yksin.
Kestäisin omat tunteeni ja oman menetykseni, mutta suren niin paljon hänen puolestaan, että se raastaa. Onko teillä vastaavia kokemuksia? Miten selvisitte niistä?
erosin avomiehestäni vastikään, muutin pois yhteisestä kodistamme. Erosin, koska olin suhteessamme niin yksin. Sanoin hänelle monesti, että olen yksinäinen ja pyysin häntä olemaan enemmän kanssani. Kuitenkin lähes aina kaverit tai baarielämä veivät voiton ja minä olin yksin kotona. Soittelin hänelle ja pyysin tulemaan kotiin, mutta häntä ärsytti vahtimiseni ja takertumiseni ja lopulta tilanne päättyi aina siihen, että hän lakkasi vastaamasta puhelimeen tai laittoi sen pois päältä. Loppuajat tuntui, että tätä tapahtui vähintään neljänä iltana/yönä viikossa. Mies tuli yleensä kotiin vasta myöhään illalla tai yöllä. En siis jaksanut enää ja totesin, että haluan mieluummin olla oikeasti yksin kuin yksin parisuhteessa.
Kun mies kuuli eroaikaistani, hän alkoi itkeä ja sanoi, ettei ollut koskaan ottanut minun puheita tosissaan. Pyysi anteeksi ja halusi, että yrittäisimme vielä. Pysyin kuitenkin tiukkana ja lähdin ainakin toistaiseksi. Uskoisin, että lopullisesti.
Nyt minua vain vaivaa hirveä syyllisyys. Tuntuu, että selviäisin kyllä omien tunteideni kanssa, mutta olen niin huolissani siitä, että miten hän pärjää. Voin vilpittömästi sanoa, että toivon hänen löytävän pian uuden naisen. Silloin tietäisin, että joku pitää hänestä huolta. Rakastan miestäni edelleen ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Mieheni ei ole mitenkään avuton rassukka, osaa kyllä pitää huolta itsestään. Tunne on vain raastava, mietin koko ajan, mitä hän nyt tekee ja ajattelee, onko hänellä ketään jolle puhua jne. Itselläni on hyvä tukiverkosto, läheiset välit perheeseen ja hyviä ystäviä. Tuntuu, että jätin mieheni aivan yksin.
Kestäisin omat tunteeni ja oman menetykseni, mutta suren niin paljon hänen puolestaan, että se raastaa. Onko teillä vastaavia kokemuksia? Miten selvisitte niistä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nyt on kuule tyttö aika kasvaa aikuiseksi myös tunnepuolella. Mies on omat ratkaisunsa tehnyt. Mitäs ei ottanut puheitasi tosissaan. Kärsiköön nyt seuraukset.
Jospa ero opettaisi miehelle tapoja, toisen kunnoittamista ja sitä että aina ei voi mennä oman pään mukaan.
Sinä voit hyvillä mielin jatkaa elämääsi ja etsiä parempaa miestä tilalle.
Jokainen päivä on mahdollisuus. On itsestäsi kiini, käytätkö päiväsi surkutteluun vai teetkö jotain joka saattaa muutta elämäsi parempaan suuntaan.
Kyllä yhdyn edellisen kirjoittajan ajatuksiin siitä,
että nyt on miehelläsi kasvunpaikka aikuisuuteen.
Ja toisen huomioon ottamiseen parisuhteessa.
Sinä kyllä yritit kaikkesi mitä pystyit.
Mies vaikuttaa vielä täysin kypsymättömältä parisuhteeseen.
Sinulla on oikeus (ja velvollisuus!) itseäsi kohtaan löytää kypsä kumppani..
Et voi toimia toisen henkisenä kukkakeppinä tai peräänsoittavana motkottavana "äitinä" määräänsä enempää. Sellisessa kuviossa kumpikaan ei kehity.