Läheiseni kuoli kolmisen viikkoa sitten, nyt olisi, jos haluaisi, mahdollisuus vielä nähdä vainaja...
Näin hänet juuri kun oli kuollut viimeksi.
Onko samannäköinen mitä näin silloin pari tuntia kuoleman jälkeen? Vai miltä vainaja näyttää kun on muutama vko kulunut? Kun on kuitenkin ollut kylmäsäilytyksessä muutaman viikon, pelkään että näky on jotenkin järkyttävä...... kertokaa omia kokemuksianne kiitos.
Näin hänet juuri kun oli kuollut viimeksi.
Onko samannäköinen mitä näin silloin pari tuntia kuoleman jälkeen? Vai miltä vainaja näyttää kun on muutama vko kulunut? Kun on kuitenkin ollut kylmäsäilytyksessä muutaman viikon, pelkään että näky on jotenkin järkyttävä...... kertokaa omia kokemuksianne kiitos.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihminen muuttuu kuollessaan, eikä ole enää kolmen viikon jälkeen saman näköinen kuin heti kuoleman jälkeen. Näky voi siis olla erilainen, mutta järkyttävyydestä on vaikea sanoa, se kun on niin henkilökohtainen asia.
Jos itellä olisi vielä tilaisuus nähdä läheinen, kävisin varmaan katsomassa ihan senkin takia ettei jää sitten myöhemmin vaivaamaan. Olen itseasiassa kerran käynyt katsomassa vainajan vielä juuri ennen hautajaisia kappelissa eikä itselleni ainakaan jäänyt tuosta mitenkään järkyttynyt olo. Erilainen, mutta ei järkyttynyt.
Jokatapauksessa osanottoni menetykseesi ja voimia kohtaamaasi suruun.
Itse en ole enää kuolemisen hetken jälkeen nähnyt nähnyt tuttuja vainajiani sen koommin kuin "arkkutavarana" (anteeksi ruma ilmaisu, en keksinyt muuta sanaa), mutta luotan hautaustoimiston hyvään makuun. He laittavat kyllä vainajan kauniisti ja kunnioittavasti esille.
Hautajaisten aika on sekavaa ja kaoottista.
Itse olen työskennellyt seurakunnassa ja kohdannut surevia omaisia vahtimestarin ominaisuudessa.
Surevat omaiset ovat usein "halvaantuneita" oman surunsa kanssa ja tarvitsevat apua ja neuvoja suunnilleen joka asiassa. Ja jonkun, joka sanoo heille rauhallisesti, mitä tehdä.
Omassa surussani olen kuitenkin ollut ihan yhtä avuton ja toivoton kuin kaikki muutkin.
Jätä huoletta asioita muiden hoitoon ja kysy vaikkapa suntiolta/papilta/hautaustoimistosta/pitopalvelulta, jos olet neuvoton. He ovat ammattilaisia ja ulkopuolisia tilanteessa.
Tässä kohtaa kuitenkin muistutan, että hautaustoimisto ja pitopalvelu ovat yrityksiä, jotka laskuttavat eri tavalla tehdyistä töistä mitä srk.
Jos hautajaisissa sitten siinä arkun äärellä ääni ei kulje, kun pitäisi sanoa jotakin, niin ei tarvitse.
Voi laskea kukat arkulle ja hetken seistä hiljaa. Kaikki kyllä ymmärtävät.
Älä suotta pode syyllisyyttä, jos et halua enää nähdä vainajaa.
Itselläni kaikkien kuolevien kanssa on käynyt niin, että kun henki oli lähtenyt, niin minulla ei ollut mitään halua silitellä sitä kuollutta "möykkyä". Eihän se tyyppi siinä enää ole, pelkät kuoret vain.
Tee kaikki niinkuin sinusta tuntuu parhaalta ja muista vastaanottaa apua, jos sitä on tarjolla.
Voimia sinule surussasi!
Manta
Luin täällä olleita kirjoituksia vainajan näkemisestä ja saattelemisesta.
Olen kiitollinen mahdollisuudesta olla isäni vierellä viimeiset päivät, tunnit ja minuutit, kun hän nukkui pois.
Silitin hänen kasvojaan ja sanoin hänelle "hyvää matkaa rakas isä"
Siskoni kanssa pesimme isämme ja puimme hänet parhaimpaan pukuun. Hänelle tuli kaiken tämän jälkeen hymy kasvoille ja se rauha, minkä me lapset saimme, kun saimme näin tehdä viimeisen palveluksen isällemme.
Voin sanoa, että läheisen kuolema on niin suuri asia ettei sitä oikein käsitä, vaikka siinä paikalla onkin.
VAikka hautaustoimisto hoitavat kaiken, niin meillä omaisilla on mahdollisuus olla läsnä, tehdä itse konkreettisesti asioita. Me olimme isämme vieressä koko yön ja seuraavan päivän, Hän nukkui samassa sairaalan huoneessa kanssamme. Voiko kauniimmin saatella rakkaan isän äitimme luo, joka kuoli jo kolme vuotta sitten. Hän sai käteensä ruusut meiltä lapsilta äidille vietäväksi sekä yhden ison ruusun, jonka hän saa ojentaa äidillemme.
Äitimme kuoleman jälkeen avasimme arkun vielä siunauspäivänä ja ei minulle jäänyt paha mieli itselleni. Mutta on hvyä miettiä tarkkaan, koska veljelleni äidin näkeminen oli liian raskas asia ja hän söi rauhoittavia puoli vuotta hautajaisten jälkeen.
siru
En itse ole nähnyt vainajaa enää monta viikkoa kuoleman jälkeen, vain muutama tunti kuoleman jälkeen. Jo silloin oli, minun kokemukseni mukaan, muuttunut, oli keltainen, silmät kuopalla, kasvot pienet, hiukan jopa järkytyin... en nyt ihan ehkä sano että hirmu pelottava mutta ei kyllä todellakaan samannäköinen kuin eläessään. En osaa sanoa miten paljon muuttuu vielä viikkojen sisällä. Periaattessa kun on "hyvässä säilytyksessä" kai pitäisi olla vielä ok näköinen. Jos joku joka on nähnyt vainajan viikkoja kuoleman jälkeen osaisi vastata täällä?
Kun isäni kuoli, minulle ei annettu mahdollisuutta nähdä häntä ennen hautaamista ( olin silloin 14 ) ja siitä jäi jäljelle varmaankin elinikäiset pelot ja ruhjeet. Olen ollut hoidossa ja minulla on vahva lääkitys. Olen nyt 20 vuotias nuori nainen, mutta yhä joka päivä kaupungilla sydämeni alkaa jyskyttää kun näen jonkun isäni näköisen kävelevän kadulla, joskus olen rynnännyt tuntemattomien perään tai huutanut heitä pysähtymään.
Eli en tahdo/voi uskoa että hän on kuollut. Vaikka järjellä tiedän sen, en vain voi lakata toivomasta, koska en nähnyt häntä kuolleena, tarvitsen todisteita. Näkemäni arkku ja hautakivi eivät riitä, siellä voi olla kuka vain, tai ei ketään.
Olen katkera ja mielenterveyteni ja elämäni on piloilla. Joten itse kehottaisin sinua katsomaan vainajaa.
Osanottoni ja voimia suruusi.
Olen nähnyt elämäni varrella vainajia ja kolme viikkoa kyllä muuttaa vainajan ulkonäköä. Mutta pahimmat kohdat ovat kyllä muuallla pehmeissä osissa. Minä olen kokenut vainajien lähellä rauhan. Pikemminkin mua on kiusannut kalman haju jota ei enää kylmäsäilytyskään peitä. Kävin rakkaan mammani katsomassa ja aikaa oli jo kulunut kuolemasta em.tuntui jo. Mutta muuten ei tuntunut pahalta.
Itse hyvästelin isäni vielä ennen hautajaisia. Tilanne oli jotenkin outo ja erilainen, jälkeenpäin ei jäänyt mitään traumoja tai painajaisia. Vieläkin, vuosien jälkeen se hetki pysyy mielessä, ei kukaan, ei koskaan, voi ottaa sitä tunnetta multa pois. Jos tuntuu siltä, niin mene katsomaan, jos tuntuu siltä, että et halua, niin älä mene sitten. Itse tunsin hetkessä lopullisuuden läsnäolon ja rauhan. Outoa oli isäni otsan kylmyys, kun siihen viimeisen suukon annoin. Isäni kasvot olivat samanlaiset kuin eläessä, suu oli täysin kiinni, niin kuin hän olisi puristanut suun kiinni.
Hei ! olen itse katsonut isääni, kun hän oli ollut kuolleena jo parisen viikkoa, eikä
näky ollut järkyttävä, vaan hän näytti samalta kuin eläessä, tosin tietenkin hyvin kalpea.
Se on henkilökohtaista haluaako katsoa. Minulle se oli tärkeää asian lopullisuuden
ymmärtämisen kannalta. Sekin vaikutti, että en ollut häntä nähnyt muutamaan kuukauteen
ennen kuolemaa. Katsominen oli tilanne, milloin sain jättää hyvästit.
Voimia sinulle, mitä päätätkin asian suhteen.
Kun isäni kuoli (jo 13 vuotta sitten) olimme saattamassa hänet ruumishuoneelta kirkkoon. Silloin katsoin, siinä jotenkin konkretisoitui se että isä on kuollut. Ei tullut traumoja, isä näytti rauhalliselta, vähän kuin nukkuvalta.
Nyt tänä keväänä anoppini kuoli, enkä nähnyt häntä kuolleena. On jotenkin tavallaan epätodellinen olo; onko hän "ihan oikeasti" kuollut. Eli mulle ainakin toi vainajan näkeminen konkretisoi kuoleman. Tämäkin asia on tietysti kunkin mietittävä kohdallaan, että esim. kuinka herkkä on tms.
kuoli isä äkillisesti kesämökillään keväällä. Lähdimme heti seuraavana päivänä paikalle. Ja näin hänet pari paikallisella terveyskeskuksella, jossa oli ruumishuone. Se oli hyvä hetki, sain istua siinä isän vieressä ja sanoa sanottavani ja hyvästellä.
Hautajaiset saimme siitä vasta kolmen viikon päähän, mutta silloin en enää halunnut mennä katsomaan. Äiti näytti kuvia vainajasta arkussa, ja täytyy sanoa että isä oli jopa hiukan paremman näköinen kuin heti kuoleman jälkeen, kun kasvoilta oli poistettu teipit ja isän suussa vielä silloin ollut stuntti, kun häntä oli yritetty elvyttää. Rauhallinen ja puettu omaan pukuunsa. Ei silti harmita etten mennyt, koska sain hänet jo hyvästellä. Ei isä kuvissakaan ollut mitenkään järkyttävän näköinen, vaikka hänelle olikin tehty ruumiinavaus. Ehkä minä tunnustan että eniten pelkäsin niitä ruumiinavauksen jälkiä, enkä niitä halunnut nähdä, vaikka äiti sanoikin että ompelu oli tehty hyvin siististi.
Mene vain katsomaan, ei hän ole kovin muuttunut.
Kuoli vatsasyöpään, olin laittamassa arkkuun, mutta kaduttaa, oli liian rankkaa nähdä maatumisen merkit rakkaassa ihmisessä. Ainoa syyni elää tämän jälkeen on Jeesus.
Mieheni kuoli 9.10.09 ja sain "todeta" hänen kuolemansa n. 15 min tapahtuman jälkeen. Itselle ei siinä vaiheessa tehnyt mitenkään pahaa koskettaa vielä lämmintä poskea. Tuntui vain niin epätodelliselta se tilanne, kun rintakehä ei enää noussutkaan hänen maatessaan sairaalasängyssä silmät auki. Lääkärin käytyä kertomassa tapahtuneesta istuin vielä hetkisen sängyn vieressä. Mutta sitten tuli kylmänväristykset ja tunne, että siinä ei ole enää se sama ihminen. Pelkkä ruumis vaan, henki on poissa. Lähdinkin heti huoneesta pois.
Tänään iltapäivällä on sairaalan kappelista haku ja vienti säilytykseen odottamaan hautajaisia. Olen jutellut ammatti-ihmisten kanssa ja tullut siihen tulokseen, että annan 4 lapsellemme nähdä vielä isänsä jos haluavat sillä hetkellä. Itsestä nyt ainakin tuntuu, etten haluaisi enää surra sitä pelkkää ruumista. Koska sisimmässäni uskon mieheni päässeen taivaaseen tai miksikä sitä haluaa ajatella. Toiseksi nuorin (5-v.) onkin vilkutellut kuoleman jälkeen isälleen tähtitaivaalle ja kertonut aina isän vilkuttaneen hänelle takaisin :)
Raskas päivä tulossa sen tiedän jo nyt mutta osa tätä surutyötä mikä pitää vain läpi käydä.
VOIMIA TEILLE KAIKILLE !