On varmaan pahinta mitä voi tapahtua. Oman äitini menttämisestä tulee tämän viikon torstaina 5 vuotta, 15.10.2009. Vieläkin sattuu niin paljon, että tätäkin viestiä on kyynelten takia vaikea kirjoittaa.
Äidin kuoleman jälkeen en paljon itkenyt, kätkin kaikkis iihen liittyvät tunteet sisimpääni, enkä päästänyt niitä usein tulemaan ulos. Yleensä vain silloin kun olin yksin tai kukaan ei kuullut. Aivan niinkuin nytkin.
Äitini kuoli yhtäkkiä, yöllä, en ollu samassa paikassa hänen kanssaan sillä hetkellä.. Kukaan ei ollut.
Olin nähnyt hänet viikkoa aikaisemmin ja olimme riidelleet.
Olin silloin 13 vuotta. Pahimmassa iässä.. Murrosikä painoi päälle, ja kaikki kaatui niskaan äidin kuoleman jälkeen.
Nyt olen 18, enkä vieläkään ole päässyt siitä yli, suru on jo jonkin verran helpottanut.. Pystyn vaivalla katsomaan valokuvia ja muistelemaan äitiä perheeni kanssa.. Mutta muuten, sama tuska on edelleen läsnä, ja tiedän, ettei se koskaan tule menemään pois..
Äidin kuoleman jälkeen en paljon itkenyt, kätkin kaikkis iihen liittyvät tunteet sisimpääni, enkä päästänyt niitä usein tulemaan ulos. Yleensä vain silloin kun olin yksin tai kukaan ei kuullut. Aivan niinkuin nytkin.
Äitini kuoli yhtäkkiä, yöllä, en ollu samassa paikassa hänen kanssaan sillä hetkellä.. Kukaan ei ollut.
Olin nähnyt hänet viikkoa aikaisemmin ja olimme riidelleet.
Olin silloin 13 vuotta. Pahimmassa iässä.. Murrosikä painoi päälle, ja kaikki kaatui niskaan äidin kuoleman jälkeen.
Nyt olen 18, enkä vieläkään ole päässyt siitä yli, suru on jo jonkin verran helpottanut.. Pystyn vaivalla katsomaan valokuvia ja muistelemaan äitiä perheeni kanssa.. Mutta muuten, sama tuska on edelleen läsnä, ja tiedän, ettei se koskaan tule menemään pois..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen itse äiti ja olen menettänyt oman poikani. Kyse oli onnettomuus joten aikaa hyvästeihin ei ollut. Ei ollut aikaa sanoa tai tehdä mitään muutakaan jonka olisin tehnyt/sanonut jos olisin tiennyt.
Älä syytä itseäsi siitä että teillä oli ollut riita, koska me äidit kyllä ymmärrämme nuoria.
Rakkaudestahan ne riidatkin usein johtuu.
Me äidit olemme siitä merkillisiä että parhaan kykymme mukaan opetamme lapsiamme pärjäämään tässä maailmassa, me myöskin suojelememme lapsiamme loppuun asti, koska se on synnynäinen lahja , jonka ymmärrät kun itse olet vanhempi.
Kukaan äiti ei halua että oma lapsi kärsii, ja olen vuorenvarma ettei oma äitisi ole poikkeus,
Olen luonnollisesti miettinyt paljon kuolemaa oman pojan kuoleman jälkeen. Vaikka surin enkä pystynyt iloitsemaan , ja vaikka kuinka moni sanoi ettei poikani haluaiasi minun olevan surullinen oli silti vaikeaa hyväsksyä asioita. Mutta kun oikein mietin tiedän että poikani minua rakasti eikä ikinä olisi halunnut minun olevan surullinen lopunelämäni.
Oivalsin tänmän asian kun omassa päässäni ajan kanssa mietin , miten olisin halunnut lapsieni elävän jos se kuollut olisi ollut minä itse.
Olisin toivonut lasteni olevan onnellisia kaikesta huolimatta. Suurin suru minulle on lasten suru. Ja siksi olen varma että äitisi toivoisi sinun olevan onnnellinen ja pärjäävän niillä eväillä ja opetuksilla jotka sinulle ehti antaa eläessään.
Itse uskon elämään kuoleman jälkeen , ja koen että poikani seuraa minua minne menenkin.
Suru on pitkä prosessi jolle täytyy antaa aikaa.
Äitisi rakasti sinua ja toivoisi sinun jatkavan elämääsi onnellisena. Uskon että he siellä rajan toisella puolella on nyt viisaampia , eikä siellä olla katkeria. heillä on nyt hyvä olla ja heillä on suuri viisaus nyt rikkautena ymmärtää asioita mistä me täällä maan päällä surevat emme osaa ymmärtää.
Puhu kirjoita tee kaiki mikä helpottaa. Itse kirjoitan paljon, luen paljon ja mietin loogisesti päässäni niin pitkälle ja kauan asioita että pikkhiljaa jotkut asiat menee jopa jakeluun.
On jo paljon aikaa vievää kun ensin oppii tuntemaan omaa suruaan.
Kun sinulla on iloisia hetkiä voit varmasti tietää että juuri siitä sinun äitisi iloitsisi eniten.
Minulle jäi toinen lapsi jonka suru oman veljensä kuoleman johdosta on suurin tuska minulle. Hänen ilot on asia joka saa minut jaksamaan ja se on myös suurin ilo minulle. Kukaan ketä rakastaa toista ei halua toisen kärsivän.
Ihanaa kun kun pystyit kirjoittamaan asiasta joka taatusti on raskas asia.
Ikävä on asia joka putkahtaa pinnalle ja sen kanssa pitää vaan elää, samalla se kuitenkin tositaa myös sen että todella rakastit äitiäsi ja rakastat vieläkin. Joten hyväksy kyyneleet ja ikävänkin , rakkaus on suurin ja ihanin lahja jonka olemme saaneet.
kaikkea hyvää sinulle ja voimia ja myöskin iloisia hetkiä elämääsi.
Yksi äiti
Voi miten kauniin lohdullisesti osasit kirjoittaa ja koittaa auttaa nuorta ihmistä jaksamaan täss elämässä,joka nuoermpana tuntuu vielä käsittämättömämmältä kun joutuu rakkaasta ihmisestä luopumaan.
Olen itsekin menettänyt piene tyttäreni ja en siitä ikinä toivu vaikka joku ns.viisas käski vaan unohtaa ja aloittaa alusta sekä joku vielä sanoi että olet nuori vielä ja voit saada uusia lapsia! mutta kun se ei mene niin,eikä menetettyä ja rikkottua voi saada takaisin! Sitten ihminen sen tajuaa kun itse joutuu smanlaisen kohtalon kokemaan,ennen ei kannataisi kenenkään antaa viisaita neuvoja,jotka vain voivat entisestään pahentaa järkyttyneen ja surevan ihmisen mieltä. Sen oon ainakin oppinut että kellekään en sano noin kun jouduin itse kokemaan. Aikaa on onneksi jo kulunut vuosia mutta ne sanat tuntuvat vieläkin kurjilta,mutta nyt voin antaa anteeksi jonkun ihmisen ymmärtämättömyydelle ja keskeneräisyydelle, ja sellainen keskeneräinen olen itsekin loppuun saakka..mitään ei täällä valmiiksi saada. Hyvää talven odottelua ja valonpilkahduksia elämääsi!
minäkin menetin äidin 13 vuotiaana.. 7 vuotta sitten ja en edelleenkään pysty aiheesta puhumaan ilman kyyneliä..
Olen nyt 9 v ja isoäidin kuoleman aikaan 4 v joten kuolemasta tulee jo 5 vuotta. Eli sama määrä. Oli kauheaa katsoa kun äitini itki ihan hirveästi. Ja noh... en oikein vielä kylläkään ymmärtänyt miten tuskallista kuolema on ja millaista se on. Nyt se joskus murehduttaa minua ja ajattelen sitä. Minulta on kuollut jo isoäiti, mummo, ja ukki:(. Joten minulla on elossa enää mummi ja ukki. Toivon onnea kuitenkin elämääsi ja että et pilaa elämääsi sillä.
Minun äitini kuoli, kun olin 12-vuotias. Siitä on nyt lähes 30 vuotta aikaa, mutta silti asia on välillä mielessä. Joskus suren enemmän, joskus vähemmän. Oman vanhemman menetystä joutuu käsittelemään eri elämän vaiheissa aina uudestaan, joskin hieman eri näkökulmasta. On ymmärrettävää, että erityisesti "vuosipäivänä" asia on pinnalla ja sen joutuu ikäänkuin käymään uudestaan läpi.
Pystytkö puhumaan äitisi kuolemasta ja äidistäsi perheesi tai ystäviesi kanssa? Tunteiden kätkeminen on ihan ymmärrettävä reaktio, mutta mielestäni jossain vaiheessa tunteet kannattaa kuitenkin pyrkiä kohtaamaan. Ja asiaan voi liittyä monenlaisia muitakin tunteita kuin surua, kuten syyllisyyttä ja vihaa. Se on kaikki ihan normaalia.
Olit nuori silloin ja vihainen jostain äidillesi mutta hän kyllä tietää että rakastit häntä. Ehkä sinun olisi syytä jutella asiasta vaikka jonkun perheenjäsenen tai ystävän kanssa jos et ole sitä vielä tehnyt. Ei ole varmasti helppoa mutta kyllä sinä selviät siitä.