Tuntuu vain niin pahalta. Olen kaukana omastakodistani, poikaystäväni luona. En tunne täällä ketään, tiedä mitään paikkoja. Poikaystäväni on koulussa ja kun hän tulee sieltä, hän tekee koulutehtäviään. Ihan ymmärettäväänhän se on, koska onhan ne tehtävä, ettei koulumenestys kärsi.
Joka päivä käyn pitkillä kävelylenkeillä, jotta aikani kuluisi nopeammin ja samalla opin tuntemaan paikkoja. Eilen menin käymään kirjastolla, hankkiakseni kirjastokortin. Kirjasto on avian poikaystäväni yliopiston vieressä. Laitoin hänelle viestiä, että olen siellä, että voisimme kävellä yhtä matkaa kotiin. Laitoin sen hänen luennon aikana. Sitten 15min luennon jälkeen soitin, hänelle kysyäkseni hänen osoitetta. Hän ei vastannut ja ajattelin, että luento on varmastikkin venynyt ja hän soittaa kun pystyy. Odotin kirjastolla. Sitten sain viestin. Olen kotona. Harmituksen määrä sisälläni oli kuvailemattoman suuri. Lähdin yksin kävelemään kotiin, hitaasti toivoen, että edes joku tulisi kanssani juttelemaan. En halunnut mennä kotiin, koska mitä siellä tekisin. Kuitenkin päädyin kävelemään kotiin.
Saavuin kotiin. Poikaystäväni istui tekemässä tehtäviänsä. Istuin hänen viereen, siihen missä olin istunut koko päivän. Illalla kyllästyin istumaan hiljaa ja lähdin kävelylle. Poikaystäväni halusi lähteä mukaan, mikä yllätti minut ihanasti.
Ulkona toivoin, että pääsisin kertomaan tai edes puhumaan jostain, mutta poikaystäväni puhui koko matkan äidistänsä, kavereistansa, koulusta, koulukavereista. Kuuntelin hiljaa, koska tiesin miten rankka muutto uudelle paikkakunnalle hänelle oli.
Saavuimme takaisin kotiin. Hän meni tekemää tehtäviään. Minä istuin siihen samaan paikkaan missä koko päivän olin istunut. Aloitin katsomaan elokuvaa, mutta en jaksanut keskittyä, olin katsonu monta leffaa päivän aikana. Menin keittämään teetä.
Kun tulin takaisin huoneeseen, poikaystäväni kertoi ladanneensa minulle elokuvan ja toivoi, että tykkäisin siitä. Olin niin ilahtunut tuosta ajatuksesta, nyt voisimme katsoa yhessä leffaa ja nauttia toisen seurasta. Poikaystäväni laittoi leffan pyörimään, katsoi hetken ja palasi tekemään tehtäviään. Tuntui niin pahalta. Kuitenkaan en viitsinyt mitään sanoa hänelle, koska hän halusi vain ilahduttaa minua. Katsoin leffan yksin. Samassa paikassa missä olin istunut koko päivän. Hetken päästä menin keittämään teetä. Kun palasin takaisin, poikaystäväni oli lopettanut tehtävien tekemisen, mutta oli nukahtanut. Huone oli pimeä, vaelsin nurkaan istumaan, katselin sitä paikka missä olin istunut koko päivän. Tunsin syvää inhotusta.
Jonkin ajan kuluttua poikaystäväni heräsi ja kysyi, miksi istun siellä. Nousin ja kömmin hänen viereensä. Kuitenkaan en nukahtanut. En voinut olla miettimättä huomista ja sitä, miten kaikki toistuu uudestaan. Ja miten edessäni on vielä 7vk, tällä' paikkakunnalla. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat silmistäni, kunnes nukahdin.
En halua kertoa poikaystävälleni, koska en halua satuttaa häntä. Tietenkin hän tekee koulujuttujansa, koska se on tärkeää. Ja en halua olla niiden tehtävien tiellä. On vaan niin suunnattoman paha olla. Miten tästä jatkaa.. :(
Joka päivä käyn pitkillä kävelylenkeillä, jotta aikani kuluisi nopeammin ja samalla opin tuntemaan paikkoja. Eilen menin käymään kirjastolla, hankkiakseni kirjastokortin. Kirjasto on avian poikaystäväni yliopiston vieressä. Laitoin hänelle viestiä, että olen siellä, että voisimme kävellä yhtä matkaa kotiin. Laitoin sen hänen luennon aikana. Sitten 15min luennon jälkeen soitin, hänelle kysyäkseni hänen osoitetta. Hän ei vastannut ja ajattelin, että luento on varmastikkin venynyt ja hän soittaa kun pystyy. Odotin kirjastolla. Sitten sain viestin. Olen kotona. Harmituksen määrä sisälläni oli kuvailemattoman suuri. Lähdin yksin kävelemään kotiin, hitaasti toivoen, että edes joku tulisi kanssani juttelemaan. En halunnut mennä kotiin, koska mitä siellä tekisin. Kuitenkin päädyin kävelemään kotiin.
Saavuin kotiin. Poikaystäväni istui tekemässä tehtäviänsä. Istuin hänen viereen, siihen missä olin istunut koko päivän. Illalla kyllästyin istumaan hiljaa ja lähdin kävelylle. Poikaystäväni halusi lähteä mukaan, mikä yllätti minut ihanasti.
Ulkona toivoin, että pääsisin kertomaan tai edes puhumaan jostain, mutta poikaystäväni puhui koko matkan äidistänsä, kavereistansa, koulusta, koulukavereista. Kuuntelin hiljaa, koska tiesin miten rankka muutto uudelle paikkakunnalle hänelle oli.
Saavuimme takaisin kotiin. Hän meni tekemää tehtäviään. Minä istuin siihen samaan paikkaan missä koko päivän olin istunut. Aloitin katsomaan elokuvaa, mutta en jaksanut keskittyä, olin katsonu monta leffaa päivän aikana. Menin keittämään teetä.
Kun tulin takaisin huoneeseen, poikaystäväni kertoi ladanneensa minulle elokuvan ja toivoi, että tykkäisin siitä. Olin niin ilahtunut tuosta ajatuksesta, nyt voisimme katsoa yhessä leffaa ja nauttia toisen seurasta. Poikaystäväni laittoi leffan pyörimään, katsoi hetken ja palasi tekemään tehtäviään. Tuntui niin pahalta. Kuitenkaan en viitsinyt mitään sanoa hänelle, koska hän halusi vain ilahduttaa minua. Katsoin leffan yksin. Samassa paikassa missä olin istunut koko päivän. Hetken päästä menin keittämään teetä. Kun palasin takaisin, poikaystäväni oli lopettanut tehtävien tekemisen, mutta oli nukahtanut. Huone oli pimeä, vaelsin nurkaan istumaan, katselin sitä paikka missä olin istunut koko päivän. Tunsin syvää inhotusta.
Jonkin ajan kuluttua poikaystäväni heräsi ja kysyi, miksi istun siellä. Nousin ja kömmin hänen viereensä. Kuitenkaan en nukahtanut. En voinut olla miettimättä huomista ja sitä, miten kaikki toistuu uudestaan. Ja miten edessäni on vielä 7vk, tällä' paikkakunnalla. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat silmistäni, kunnes nukahdin.
En halua kertoa poikaystävälleni, koska en halua satuttaa häntä. Tietenkin hän tekee koulujuttujansa, koska se on tärkeää. Ja en halua olla niiden tehtävien tiellä. On vaan niin suunnattoman paha olla. Miten tästä jatkaa.. :(
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mikäs hikipinko se jätkäs oikein on? Kyllä itsekin olen opiskellut TKK:lla ja lopulta Stadin yliopistossa KTM:ksi, mutta eipä niitä koulujuttuja niin kauheasti ole tullut kotiin vietyä. Ite ainakin mieluummin naisen seurassa kuin koulukirjojen äärellä nyhväämässä.
Jos olet siellä jossain nimenomaan poikakaverisi takia tai jopa hänen kutsustaan, niin uskalla myös vaatia häneltä huomiota, sillä ethän sinä siellä muuten olisi, vieraalla paikkakunnalla, jollei hän olisi siellä ja jollei se tunneside yhdistäisi teitä.
Ja edell. kirjottajan mukaan: on sitä muutakin elämää jopa opiskelijalla kuin vain ne läksyt... Etenkin jos rakas on tullut käymään. Hyvä olis pitää vähän taukoa hänenkin.
Uskalla olla itsekäs rakastunut nainen ja istahda sen miehesi syliin ja mourua vähän. : )
Täytyyhän hänen osata ja haluta myös viihdyttää sinua joka olet tullut kaukaa vieraaksi hänen kotiinsa.
Eikä ole kiva olla yksin kun voisi olla kaksinkin...
Joo, hei, vaadi toki huomiota. Sä olet sen verran tinkinyt omasta mukavuudestasi, että olet mennyt pojan luokse ja hänen kyllä tulisi huomata sinut. Itselläkin oli ajat sitten samanlainen tilanne, muka pakko tehdä kaikkea että pystyisin rentoutumaan - ainut vaan että muu vei ajan. Onneksi tajusi silloinen tyttö vaatia keskustelua aiheesta ja enemmän aikaa itselleen ja meille. Mikä olikin sitten hyvä juttu.
itselläni on sama edessä, mutta KOKO LOPPU ELÄMÄN :(, jos aion tulevaisuudessakin olla poikaystäväni kanssa. hän nimittäin on ostanut pappavainaansa puutalon ja rakastaa sitä paikkaa ja tekee siitä itselleen koko ajan merkityksellisemmän remontoimalla itse. Lähin kauppa on vähän yli 20 kilsan päässä ja isompaan kaupunkiin on matkaa yli 50 kilsaa. kertomasi tunne on niin tuttu, sillä se on minulla aina kun olen hänen luona... Onneksi ite opiskelen, ni voin hyödyntää tylsyyden kerranki paneutumalla kunnolla kirjoihin ym. mun poikaystävä kyl tekee välillä jotain mun kanssa, laittaa ruokaa ja kattoo leffoi/telkkaa tms. Mut silti oon ihan hirveen surullinen ja ihan hirveen rakastunu... mulla on yks neuvo sulle ja se on oikeesti puhua asiasta poikaystävälles! se auttaa, ihan varmasti. ainakin poikaystävä ymmärtää, miksi vaan istut ja luultavasti oot vähän maassa ja etäinen. ja kyllä se varmaan alkaa miettii asiaa sunki kannalta ja sun olo paranee. ite koitan elää hetkessä ja olla ajattelematta tulevaisuutta, mut aina alkaa itkettää ku ajattelen, että jossain vaiheessa kuitenki pitää valita joko ihana poikaystävä ja muuten kurja elämä tai ero ja ehkä kivempi elämä. jälkimmäiseenhä se tällä hetkellä näyttää joskus kallistuvan.. :'(