Tiedän tämän tekstin olevan hyvin epäselkeä, mutta en saanut parempaa aikaiseksi. Ajatukset ovat täysin sekaisin.
Minulla on ongelma koskien "perhettäni". Olen 23-vuotias enkä ole koko elämäni aikana tuntenut biologisia vanhempiani todella vanhemmiksini. Minulla ei ole minkäänlaista sidettä ollut heihin koskaan, mistä syystä olenkin varmaan toivonut aina olevani adoptoitu. Silloin pystyisin jotenkin hyväksymään tämän tilanteen. Nämä niin kutsutut vanhempani ovat kasvattaneet huonosti minut ja sisareni. Perheessämme ei ole koskaan osoitettu lämpimiä tunteita, ei rakkauden sanoja, ei halauksia. Kun olin pieni lapsi perheessämme riideltiin jatkuvasti ja kaikki koski jollain tapaa rahaa ja sitä kuinka pettyneitä he ovat meihin. Perheeni on siis köyhä ja asuimme viisihenkisenä perheenä kaksiossa.
Olen ollut koulukiusattu ala-asteelta lähtien ja tuntenut muutenkin kamalaa surullisuutta. Kotona asiat eivät helpottaneet, sillä vanhempani eivät noteeranneet laisinkaan. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan. Pari vuotta sitten sain tietää kärsiväni lukihäiriöstä sekä oppimisvaikeuksista. Tästä kerrottuani vanhempani syyttivät oitis koulua (heidän tehtävä kun ei ole huomata onko lapsella jotain ongelmia tai huolia). Koko lapsuuteni ajan he vain haukkuivat minua tyhmäksi ja laiskaksi kun en osannut tehdä kotiläksyjä ja sain huonoja numeroita kokeista. Aina kun olen innostunut jostain asiasta, ovat he lannistaneet oitis. "Et sinä siihen pysty." "Tuskin sinusta tulee mitään aikuisena." "Lukioonko meinasit? Paljon sekin maksaa?? Luuletko että haluamme heittää rahat hukkaan kun et kuitenkaan pysty siihen." Tuollaiset kommentit ovat niin tuttuja. Kuulin myös kolmannella luokalla ollessani, kuinka vanhempani puhuivat että oli virhe tehdä lapsia, että heidän elämänsä olisi paljon parempi ilman meitä. Myös myöhemmin isäni on puhunut suoraan näistä asioista meille.
Onnenin kääntyi muuttaessani miesystäväni kanssa yhteen. Tästä on nyt yli puolitoistavuotta aikaa. Mainittakoon etteivät vanhempani ole koskaan käyneet täällä, vaikka olen kutsunut. En tykkää käydä heidän luonaan. Tunnen vain pelkkää vastenmielisyyttä heitä kohtaan. He puhuvat aina pahaa muista, mutta ovat itse täydellisiä. Isäni on järkyttävä rasisti, pihi, omaan napaan katsoja ja syyttää jatkuvasti omista virheistään muita, jopa omia lapsiaan. Äitini on negatiivinen, laiska eikä välitä viettää aikaansa lastensa kanssa, vaikka oli kotiäitinä. He ovat vain neljän seinän sisällä, syövät ja ovat lihavia. Pikkuveljeni asuu vielä kotona ja huomaan hänen omaksuneen vanhempieni tavan syödä itsensä sairaaksi. Olen tästäkin puhunut heille (sanonut epäileväni veljeni sairastavan masennusta), mutta heidän mielestään hänessä ei ole mitään vikaa. Parempi kun hän ei ole ulkona ryyppäämässä (veljeni on siis hyvin ylipainoinen, ei käy koulua, ei töissä, on täysi-ikäinen.)
Olenko täysin outo ihminen, kun en ole koskaan tuntenut MITÄÄN heitä kohtaan? Onko täällä muita samassa tilanteessa olevia?
Minulla on ongelma koskien "perhettäni". Olen 23-vuotias enkä ole koko elämäni aikana tuntenut biologisia vanhempiani todella vanhemmiksini. Minulla ei ole minkäänlaista sidettä ollut heihin koskaan, mistä syystä olenkin varmaan toivonut aina olevani adoptoitu. Silloin pystyisin jotenkin hyväksymään tämän tilanteen. Nämä niin kutsutut vanhempani ovat kasvattaneet huonosti minut ja sisareni. Perheessämme ei ole koskaan osoitettu lämpimiä tunteita, ei rakkauden sanoja, ei halauksia. Kun olin pieni lapsi perheessämme riideltiin jatkuvasti ja kaikki koski jollain tapaa rahaa ja sitä kuinka pettyneitä he ovat meihin. Perheeni on siis köyhä ja asuimme viisihenkisenä perheenä kaksiossa.
Olen ollut koulukiusattu ala-asteelta lähtien ja tuntenut muutenkin kamalaa surullisuutta. Kotona asiat eivät helpottaneet, sillä vanhempani eivät noteeranneet laisinkaan. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan. Pari vuotta sitten sain tietää kärsiväni lukihäiriöstä sekä oppimisvaikeuksista. Tästä kerrottuani vanhempani syyttivät oitis koulua (heidän tehtävä kun ei ole huomata onko lapsella jotain ongelmia tai huolia). Koko lapsuuteni ajan he vain haukkuivat minua tyhmäksi ja laiskaksi kun en osannut tehdä kotiläksyjä ja sain huonoja numeroita kokeista. Aina kun olen innostunut jostain asiasta, ovat he lannistaneet oitis. "Et sinä siihen pysty." "Tuskin sinusta tulee mitään aikuisena." "Lukioonko meinasit? Paljon sekin maksaa?? Luuletko että haluamme heittää rahat hukkaan kun et kuitenkaan pysty siihen." Tuollaiset kommentit ovat niin tuttuja. Kuulin myös kolmannella luokalla ollessani, kuinka vanhempani puhuivat että oli virhe tehdä lapsia, että heidän elämänsä olisi paljon parempi ilman meitä. Myös myöhemmin isäni on puhunut suoraan näistä asioista meille.
Onnenin kääntyi muuttaessani miesystäväni kanssa yhteen. Tästä on nyt yli puolitoistavuotta aikaa. Mainittakoon etteivät vanhempani ole koskaan käyneet täällä, vaikka olen kutsunut. En tykkää käydä heidän luonaan. Tunnen vain pelkkää vastenmielisyyttä heitä kohtaan. He puhuvat aina pahaa muista, mutta ovat itse täydellisiä. Isäni on järkyttävä rasisti, pihi, omaan napaan katsoja ja syyttää jatkuvasti omista virheistään muita, jopa omia lapsiaan. Äitini on negatiivinen, laiska eikä välitä viettää aikaansa lastensa kanssa, vaikka oli kotiäitinä. He ovat vain neljän seinän sisällä, syövät ja ovat lihavia. Pikkuveljeni asuu vielä kotona ja huomaan hänen omaksuneen vanhempieni tavan syödä itsensä sairaaksi. Olen tästäkin puhunut heille (sanonut epäileväni veljeni sairastavan masennusta), mutta heidän mielestään hänessä ei ole mitään vikaa. Parempi kun hän ei ole ulkona ryyppäämässä (veljeni on siis hyvin ylipainoinen, ei käy koulua, ei töissä, on täysi-ikäinen.)
Olenko täysin outo ihminen, kun en ole koskaan tuntenut MITÄÄN heitä kohtaan? Onko täällä muita samassa tilanteessa olevia?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Yhteistä meillä oli vanhempiemme asenne: "Et sinä kuitenkaan pysty." Samoin minäkään en lapsuudessa saanut minkäänasteista arvostusta vanhemmiltani, isovanhemmilta kylläkin. En ole kuullut vielä vanhempieni mainitsevan. että oli virhe synnyttää minut, mutta käytännön havainnot osoittavat sen toteen.
Vanhempani tulevat meille väkisin, kutsumatta. Minäkään en käy vanhempieni luona. Katkaisin välit lopullisesti vajaa kaksi vuotta sitten. Äitini on narsisti, mutta hän ei tunnusta sitä.
Äidit suosivat aina poikia, sen voin sanoa havaintojeni kentiltä. Siksi sinä ja minä olemme saaneet niin huonon kohtelun äideiltämme. Vastaavasti veljemme ovat saaneet parhaan kohtelun.
Olen aina tuntenut ja tunnen edelleen VIHAA vanhempiani kohtaan. Vihani ei lopu ennen kuin he kuolevat.
paitsi, jos hän luuli näkevänsä niiden syyn häneltä perimissäni ominaisuuksissa, esim. piirustustaito.
Lähtiessäni ensi kertaa yksin ulkomaille, hän sanoi juuri tuohon halventavaan tyyliin, ettei minunlaiseni pärjää parempien ihmisten parissa. Itse taas olin mielestäni jo silloin ihan 'parempi ihminen', ja hyvin pärjäsin. Äitiin en ole pitänyt yhteyttä noiden aikojen jälkeen. Hän on minulle aivan vieras ihminen. Hän ei osaa rakastaa ketään, narsisti kun on. Yhteen lapseensa hänellä on riippuvuussuhde. Tytär taas on psykopaatti. Hänellä on uskoakseni eri isä, mutta siitä ei puhuta.
Isä oli onneksi rakas, ihana ihminen.
Ota etäisyyttä. Yritä vapautua vihasta, jos sitä tunnet. Olet erillinen ihminen, elät omassa maailmassasi, jonka sinä luot. Jokainen on oman maailmansa tärkein henkilö. Jokainen on täydellinen. Jopa vanhempasi ovat jollain tavalla täyttämässä jotain tehtävää, uskoisin, vaikka sitten tekemässä sinusta vahvempaa ihmistä, kun lopulta opit elämään ja olemaan onnellinen heistä huolimatta.
Valitettavasti olet saanut täysin mädän perheen.
Mutta onneksi nyt asia on kääntynyt parempaan kun voit jättää sen historiaan. Miksi sinä kutsut noita ihmisiä edes kotiisi? Anna hyvä Leerä heidän olla omissa oloissaan. He eivät kaipaa sinua , et sinäkään heitä. Viimeinen asia jota sinä tällä hetkellä tarvitset on heidän ramppaavan uudessa elämässäsi!
Anna heidä jo olla rauhassa ja keskittäydy omaan elämääsi, kehitä itseäsi, käytä kaikki aikasi mahdollisimman opettavaisesti (olet nuori, uskon että olet opiskelemassa, ellet- hanki opppipaikka mitä pikemmin). Näytä itsellesi että pystyt siihen mitä haluat! Aseta rimasi muita korkeammalle!
Leeralle voin kertoa että olen adoptoitu. Koko ikäni kärsin siitä että olin erilainen kuin muut. Bioäitni hylkäsi minut ja antoi adoptoitavaksi. Koin aina, etten kelvannut hänelle.
Adoptiovanhempani olivat ankaria ja vanhoja ja heidän mielipiteensä olivat hyvin vanhanaikaisia. He pelkäsivät, että minusta tulee samanlainen huono nainen kuin bioäidistäni, joka sai minut teini-ikäisenä.
Eli ei tämä adoptiolapsen elämä nyt ainakaan kovin kehuttavaa ollut monessakaan mielessä.
Minulle jäi traumoja varhaisesta hylkäyskokemuksesta, joten ei se tilanne varmastikaan adoptiovanhemmillekaan mikään helppo ollut.
Minusta tuntuu että adoptiovanhempani ajattelevat että aina kun epäonnistun, se johtuu huonoista geeneistäni, jotka olen perinyt aviottoman lapsen saaneelta bioäidiltäni.
Lähtökohtaisesti minua aina vähäteltiin koska en kuitenkaan missään onnistu.
Ei-kenenkään-lapsi: On kamalaa huomata, kuinka julmasti aikuiset ihmiset kohtelevat lapsia! Viestissäni olin ehkä hieman epäselvästi ilmaissut tuon adoptoinnin. Toivon siis toisinaan, että nämä niin kutsutut vanhempani olisivat vain adoptiovanhempiani.
Se mitä olet kokenut adoptiovanhempiesi kanssa kuulostaa aivan samalta kuin itse olen saanut kokea oikeilta vanhemmiltani. Ei näihin asioihin taida olla mitään oikeita vastauksia ja apua vielä vähemmän. Millaiset välisi ovat nykyään heihin?
Kiitos kaikille vastauksista! Kai tämä olo joskus helpottaa. En ole koskaan antanut sen pilata elämääni, mutta aina välillä nämä asiat tulevat mieleen ja aiheuttaa todella ikävää oloa. Onneksi olen löytänyt itselleni rakastavan miesystävän. Hänen sukunsa on ottanut minut niin lämpimästi vastaan, että välillä meinaa aina itku tulla! He ovatkin paljon rakkaampia minulle kuin oma perheeni.
´Minusta tuntuu, että etenkin äidit vähättelevät usein tyttöjä. Ikäänkuin tyttöjä kannustetaan olemaan vaatimattomia ja yrittämättä mitään.
Juttelin tässä erään kolleegan kanssa. Hän on 60-vuotias nainen ja todella fiksu. Hän sanoi, että hänen äitinsä oli sitä mieltä ettei tyttöjen sovi käydä koulua ja hän kävi iltakoulut vasta aikuisiällä kun piti nuorena mennä töihin vanhempien vaatimuksesta. Kyseinen nainen olisi varmaan kykyjensä puolesta pärjännyt vaativammissakin tehtävissä mutta kun on lapsesta asti nujerrettu niin sellaista se on.
Eli samanlaisia ongelmia on äitien ja tyttärien välillä iästä riippumatta ja ilmeisesti syntyperä ei vaikuta myöskään mihinkään suhtautumiseen.
Minun suhtautumiseni adoptiovanhempiini on nykyisin suht. ok. Otin etäisyyttä ja asun avoliitossa. Eipä avomiehenikään ole tyytyväinen perheeseensä, siellä taas juotiin joten sellaista tämä elämä on.
että sulla ON todettu lukihäiriö ja oppimisvaikeuksia. Yläasteella ollessani (ja koko ala-asteen) oli lähes porukan huonoin. Arvosanat 5-7 välillä, ihmeen kaupalla joskus 8. Vanhemmat väkättivät kuinka olen tyhmä. Se sattuu.
joopJajooälävalita: Nämä ongelmani huomattiin vasta ollessani jo täysi-ikäinen. Koko peruskoulu meni huonosti ja vanhemmat sekä opettajat väittivät tyhmäksi ja laiskaksi. Matemaattiset aineet olivat liian vaikeita. Kokeista sain lähes aina 4½.
Voi kun ongelmani olisikin vain äitini kanssa. Isäni kanssa en ole koko elämäni aikana jutellut kahdestaan mistään. Paitsi jos haukkuminen ja syyttäminen lasketaan mukaan. Emme ole koskaan tehneet yhdessä mitään. Myöskään isovanhempani eivät välitä pitää yhteyttä. Tämä koskee koko sukuani.
Kärsin koko peruskoulun ajan koulukiusaamisesta. Tosin se jatkui aina kotiin asti, sillä nämä kiusaajat asuivat samassa talonyhtiössä. Jossain vaiheessa en enää kestänyt sitä ja masennuin hyvin nuorena. En halunnut mennä enää kouluun ja olin aina "kipeä". Sain tästä vaan enemmän haukkuja ja syyllistämistä vanhemmiltani. Sitten tein sen tyhmän tempun ja kerroin vanhemmilleni kiusaamisesta. Ainoa asia mitä hw sanoivat oli "Olet varmasti tehnyt sitten jotain. Sen sinä olet ansainnut." Heitä ei kiinnostanut tämä asia. Yläasteella masennukseni jatkui ja koulun terveydenhoitaja vihdoin huomasi jotain. Hän otti yhteyttä vanhempiini, mutta heidän mielestään olin keksinyt koko masennuksen. He eivät halunneet myöskään tuhlata rahojaan, jotta olisin saanut apua ongelmiini. Ihmettelenkin vain, miten voi omat vanhemmat olla noin välinpitämättömiä omien lastensa suhteen?