Haluaisin erota, mutta se on aivan liian raskasta ja vaikeaa. Jokakerta kun olen eron ottanut puheeksi mies keksii kaikki mahdolliset asiat millä saisi minulle mahdollisimman pahanolon, uhkaa tappaa ittensä ja kun lähden pois yhteisestä asunnostamme laittaa puhelimen kiinni ihan vain tahalleen että olisin huolissani, ja kohta kun sen avaa ja ihmettelee miksi en ole ottanut mitään yhteyttä soittelee perään!! viimeksi soitteli 3 tuntia että eikö me voida vielä yrittää ja jos en vastannut niin alkoi pommittaa netissä. Tai lähetteli tekstareita... ja lupasi maat ja taivaat ja ymmärsi miksi haluan erota... mutta ei sitä etten enää rakasta häntä kuin ennen, en romanttisella tavalla. Koska suhteemme on ollut todella vaikea... olemme olleet yhdessä 14 vuotiaista ja tämä on siis ensirakkauteni.. en ole juuri 14 vuoden jälkeen päässyt elämään nuoruuttani, baarissakin olen käynyt vain 5-6 krt koko kahden vuoden aikana kun olen ollut täysi-ikäinen. En nää juurikaan kavereita koska alkuaikoina he etääntyivät kun en koskaan päässyt mihinkään. Jokakerta kun olen vain lähtenyt baariin siitä on noussut hirveä show ja on haukuttu huoraksi ja pettäjäksi, vaikka en ole häntä ikinä pettänyt saati edes jutellut muiden miesten kanssa!
Kotitöitä ei tee lainkaan, suuttuu jos edes mainitsen että voisitko pistää tiskit koneeseen, kuulemma aloitan riitelyn..... En tajua tuota logiikkaa. Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, emme tee koskaan yhdessä mitään, käymme kaupassakin yhdessä ehkä kerran puolessa vuodessa. Tää on ihan kamalaa, kun olen jo tämän ikäisenä onneton, ja kaipaisin oikeaa elämää etten sitten vanhempana ole joku kyllästynyt kotirouva joka vihaa elämäänsä. :( Enkä voi erota koska pelkään mitä tapahtuu....koska hän voisi ihan hyvin tehdä itselleen jotain. Kaipaan oikeaa täysipainoista elämää....
Seksiä emme ole harrastaneet kuukausiin, eikä kumpikaan kyllä edes yritä.. ja silti mies ei tajua että tässä on jotain vikana.
Kotitöitä ei tee lainkaan, suuttuu jos edes mainitsen että voisitko pistää tiskit koneeseen, kuulemma aloitan riitelyn..... En tajua tuota logiikkaa. Meillä ei ole mitään yhteisiä harrastuksia, emme tee koskaan yhdessä mitään, käymme kaupassakin yhdessä ehkä kerran puolessa vuodessa. Tää on ihan kamalaa, kun olen jo tämän ikäisenä onneton, ja kaipaisin oikeaa elämää etten sitten vanhempana ole joku kyllästynyt kotirouva joka vihaa elämäänsä. :( Enkä voi erota koska pelkään mitä tapahtuu....koska hän voisi ihan hyvin tehdä itselleen jotain. Kaipaan oikeaa täysipainoista elämää....
Seksiä emme ole harrastaneet kuukausiin, eikä kumpikaan kyllä edes yritä.. ja silti mies ei tajua että tässä on jotain vikana.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Et kuulosta kovinkaan onnelliselta enää tuossa suhteessa. Tuossa ei kyllä ole mitään järkeä kiristää uhkaamalla että tekee itselleen jotain. Sä vaan tosiaan satutat itteesi olemalla tuommosen miehen kanssa. Rupee pienessä hiljaisuudessa ettii asuntoa ja sanot sit suoraan tunteistas mitä hänestä ja tästä yhdessäolostä ajattelet. Jos miehelläs vähänkään järkee on niin se kunnioittaa sun päätöstä ja antaa alottaa uuden, oman elämän. Itselläni oli sama tilanne tässä kesän aikana. Mä olin 17 ja ex 14 kun alettiin seurustelee. Alkuun minäkään en päässyt baariin kun 18 täytin ja kaverit houkutteli mukaan. Suuri osa kavereista katosi juuri tämän takia. Nyt sit 7,5 vuotta myöhemmin, ex halusi lähtee seisomaan omilla jaloillaan ja muutti pohjoseen töiden perässä. Kyllä se ajatus oli pyörinyt molempien mielessä jo talvesta lähtien että erilleen lähetään, joko yhdessä olemalla tai erikseen. Molemmat tarvis omaa tilaa kun niin nuoresta asti alettiin olee kimpassa. Molemmilla ei kotona ollu parhaat mahdolliset oltavat alkuaikoina ja tarvittiin toinen toisiamme. Nyt ikäänkuin kasvettiin erilleen, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin. Nyt kuukauden verran omassa asuneena tulee vieläki ikävä hyviä aikoja mutta päivä kerrallaan mennään. Ja pikkuhiljaa alkanut tuntua että tää oli oikea ratkaisu molemmille vaikka aluksi sitä itse vastustin. Voimia sulle, ja varmaan löydät joka ajattelee myös sua eikä itseään ja voit olla onnellinen suhteessa.
kiitos timbe viestistäsi. Olen kyllä onnellinen aina silloin kun olen muualla, mutta kun joudun tulemaan kotiin hiljaisuus kahlitsee minut enkä pysty olemaan onnellinen.
En ymmärrä mistä ihmiset saavat rohkeutensa lähteä suhteesta jossa toinen pitää kaikin mahdollisin keinoin kiinni vaikka sitten jalassa roikkumalla, vaikkei luultavasti itsekkään edes rakasta pelkää vain tulla jätetyksi.
Ihan kamala tilanne, ja ahdistaa pelkkä ajatuskin että vielä esimerkiksi ensi kesänä roikun vielä tässä ihan vain siksi etten uskalla erota, ja ahdistaa sekin että olen tuhlannut elämästäni jo näin monta vuotta ja koko nuoruus elämättä. Olen aikuistunut hirveän aikaisin tämän suhteen myötä, enkä ole siis elänyt minkäänlaista teini/varhaisaikuisuus vaihetta. nyt olen jo parikymppinen osa kavereistani menee jo naimisiin, heillä on lapsia ja he ovat onnellisia.. osa elää vielä nuoruuttaan, opiskelee, juhlii ym.. minä istun vain kotona yksinäni kuin mikäkin viisikymppinen. Enkä kyllä usko että nekään istuu näin paljon kotona tekemättä mitään. :D
Jos se tuo yhtään lohdutusta ja toivonkipinää että maailmassa on miljoona kertaa parempia miehiä kuin tuo sun "miehes". Tuo kuulostaa tyrannimaisuudelta. Jos sun sisäinen tunne kertoo että kaikki on perseestä kun tulee paha olo kun sun pitää mennää OMAAN KOTIIN miehes luo. Ei hyvä. Ja se että sanoit että voit paremmin kun olet yksin poissa sen miehen luota. Olet riippuvainen, et uskalla erota kun miehes uhkailee ja et uskalla olla yksin kun et tiedä miten olla. Mutta usko itseäsi että voit paremmin kuin tuossa suhteessa. Ole rohkea, pakkaa kamasi. Ei se miehes mitään tee loppupeleis ja vaikka tekeekin, ET OLE SIITÄ VASTUUSSA. Olet ainoastaan itsestäsi ja joskus mahdollisesti omasta lapsestasi.
Saman minä olen kokenut joskus silloin nuorena tosin ikää alkaa olla lähemmäs kolmekymmentä.. vastaavanlaisia tilanteita kun erosta aloin puhumaan.. no lopputuloksena oli ero jonka mies laittoi minun niskaani kun lähdin kavereiden kanssa baariin viettämään iltaa.. viestejä tuli 10min välein ja mies haukui ja haukkui.. aamulla oli sitten sitä mieltä että voisimme yrittää vielä. noh en enää suostunut.. olen eittäin tyytyväinen ratkaisuuni jättää tämä mies. elin hetken n2 vuotta riehakasta nuoruutta, hetkeäkään en vaihtaisi pois! hymyssä suin nyt perheellisenä muistelen noita sinkku/buoruus vuosia. Jaksamista valitsemallasi tiellä :)
ai niin, ja ei se mies itseään tappanut. kunhan koitt hallita minua loppuun asti ja pitää ottessaan ja suhteessa jossa en enää halunnut olla.
EROA, SAMANTIEN!!!!!! ÄLÄ TUHLAA ELÄMÄÄ!!!!!!LIIAN ARVOKASTA TUHLAAMISEEN!!!!!! Sinä selviät! Olen käynyt läpi kaksi avioeroa, toinen oli mustasukkainen, toinen patologinen valehtelija ja pettäjä, olin valinnut tosi huonosti, rakkaus on näimmä sokeaa, mutta - ei kannata jäädä tuommosiin suhteisiin. Asiat järjestyy aina. Nyt on ihana herätä päivään, kun tietää saavansa olla rauhassa, kukaan ei kiusaa eikä tenttaa!
Vielä pari sanaa: SINÄ ET OLE VASTUUSSA HÄNEN TEKEMISISTÄÄN! Sinä itse olet nyt tärkein. Jos puolisi ei ymmärrä elämän arvokkuutta, se on hänen asiansa. SINULLA ON KAIKKI EDESSÄ, NYT IRTI!!!!!!
Lukiessani kirjoitustasi tuli oma ero mieleeni. Olimme kumpikin toisillemme ensirakkaus. Minä 16 ja exä 18.
Olimme molemmat kokemattomia ja viihdyimme toistemme seurassa. Mies ei hyväksynyt kavereitani joten pikkuhiljaa ei kukaan pitänyt yhteyttä. Naimisissa ehdimme olla yli 20 vuotta ja kasvattaa kolme tytärtä.
Pari viimeistä vuotta elämä ahdisti yhteistä ei ollut kuin asuntolaina. Mielessäni tein eroprosessia en vain uskaltanut pelkäsin yksinäisyyttä ja sitä kuinka selviäisin.
Noin vuosi sitten mies jäi kiinni pettämisestä ja se riitti minulle avioliitomme päättyi siihen. Ja vaikka exä kuinka uhkaili että tappaa itsensä pysyin lujana edellenkin exä on hengissä.
Ainut mitä olen katunut on se etten tehnyt päätöstä aiemmin tällä hetkellä elämäni nuorimman tyttären kanssa on seesteistä ja kotiin on kiva tulla.
Olin aivan varma ettei elämääni enää tulisi ketään , mutta kohtalo päätti toisin olen seurustellut puolisen vuotta aivan ihana miehen kanssa ja hän hyväksyy minut juuri tälläisenä kuin olen.
Tsemppiä sinulle. Päätöstä ei ole helppo tehdä, mutta apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea.
>>Enkä voi erota koska pelkään mitä tapahtuu....koska hän voisi ihan hyvin tehdä itselleen jotain.
Kyllä voit!
Poitsusi itsemurha-uhkailut ovat luultavasti vain bluffia, hän manipuloi ja kiristää sinua jotta ei jäisi yksin. Ja vaikka hän oikeasti tappaisikin itsensä, niin et sinä sille mitään voi eikä se ole sinun syysi, se on hänen oma valintansa. Ja jos häntä ei huvita elää, niin hänhän saattaa tappaa itsensä sittenkin vaikka sinä pilaisit oman elämäsi roikkumalla tuossa onnettomassa suhteessa vielä vuosia.
Olet jo tiedostanut ongelmasi hyvin ja tajunnut, että ero on ainoa järkevä ratkaisu. Vielä kaipaat voimia siihen lopulliseen irtautumiseen. Mieti, kuvittele millaista tuskaa elämäsi olisi vaikkapa kymmenen vuoden päästä, jos yhä annat pojan takertua sinuun ja teillä on ehkä lapsiakin. Sinä et halua mennä tuohon suuntaan, joten sinun on hypättävä kyydistä vaikka se vähän pelottaisikin. Etsi itsellesi uusi asunto, älä kerro sen osoitetta pojulle, muuta tavarasi sinne ja sitten sanot pojulle että nyt se on loppu. Selitä rehellisesti ja avoimesti miksi et voi enää elää hänen kanssaan. Vastaa hänen kysymyksiinsä. Sitten et enää vastaa hänen soittoihinsa etkä tekstareihinsa, et anna hänen kiristää itseäsi takaisin itsemurhajutuillaan. Rohkeasti vaan! Se voi tuntua vaikealta nyt, mutta se on kuitenkin helpompaa kuin ensi vuonna. Kerran se kirpaisee, sitten helpottaa.
Itse olin nuorena 8 v suhteessa, viimeiset neljä koko ajan kamalampaa, vaikka se juippi ei sentään itsarilla uhkaillut. Muistan yhä kuinka ihanaa oli päästä omaan yksiöön, jossa sai olla kuten itse halusi, vaikka rahat riitti hädin tuskin elämiseen ja omaisuutta ei ollut kuin pari hassua kirjaa ja huonekalua. Mutta siitä se elämä kummasti lähti paranemaan. Olin 26 ja koin myös menettäneeni normaalin nuoruuden ja opiskelijaelämän, mutta hyvinpä sitäkin vielä ehti elää. Sinä olet vasta 20, joten ehdit varmasti bilettää sydämesi halusta, saada takaisin vanhat ystäväsi ja löytää uusiakin. Tutustu myös miehiin ja nauti heidän seurastaan, mutta älä ryhdy uuteen vakavaan suhteeseen heti. Nauti nyt muutama vuosi vapaata sinkkuelämää. Voimia!
mutta mieheni on hyvä mies.
Olemme olleet yhdessä myös 14-vuotiaista lähtien.tai minä olin silloin 14 ja mieheni 17.Nykyään olemme kihloissa ja omistamme asunnon.Mutta ahdistus on viimeisen vuoden aikana hiipinyt suhteeseemme,minua ahdistaa.
En tiedä miksi minua ahdistaa mutta tiedän mikä minua vaivaa nykyään miehessäni.
Minulla on sama,en uskalla erota koska mies on uhannut ruveta juomaan jos jätän hänet,koska hän jäisi yksin.Hän ei kestäisi sitä.Tiedän ettei ole oikein olla toisen kanssa säälistä,tiedäthän sinäkin sen?
Oikeastaan tiedän että hän tulisi ehkä tekemään itselleen jotain hänellä on vakavia mielenterveysongelmia mutta kukaan hänen lähipiiristään (vanhemmistaan ym) ei älyä sitä että vaikka hän käy terapiassa niin vanhemmat eivät ymmärrä auttaa!!! Kaikki on jäänyt minun harteilleni, ja minun vastuulleni. Tiedän ettei se olisi mun syyni jos hän ittensä tappaisi, en sitä ajattelekkaan vaan sitä että sitten ainakin on koko elämä pilalla niin mielummin olen suhteessa kuin elän loppuelämäni sen varjolla että ensirakkauteni tappoi itsensä, olen hyvin herkkä ihminen joten pienetkin asiat monesti murtavat minut niin en osaa kuvitella miltä tuntuisi menettää ihminen jota on joskus rakastanut ja josta välittää. En ole koskaan menettänyt.
Enkä oikeastaan pelkää myöskään yksin jäämistä, oikeastaan odotan sitä että saa laittaa oman asunnon kuntoon ym, ja kun minulla on hyvin paljon tukevat vanhemmat jotka kyllä auttavat eron tullessa niin en oikeastaan edes jäisi yksin... myöskin kaikki huonekalut ovat minun ostamiani. :)
Ainoa asia on vain tuo kiristys, ja sitten ehkäpä sääli kun mies haluaa eron yrittäessä tulla kokoajan vain vielä yrittää ja lupaa muuttua, ja tehdä kaikkensa ym. Niin olen liian "kiltti" enkä halua satuttaa kun toinen melkein itkee... mielummin oon sitten niin että itellä on paha olla, mutta toisella kaikki ainakin osittain hyvin.
Jos kerran miehesi on niin hyvä mies niin mikä siinä sit vaivaa?teillähän pitäisi olla kaikki hyvin?
koska olen aika lailla samanlaisessa suhteessa. Tuo on niin tuttua että muualla on kivaa ja olen oma iloinen itseni, mutta kun kotiin joutuu palaamaan on kuin voimat ja ilo valuisi pois.
Omalla miehellä olen alkanut epäilemään mielenterveysongelmia, sillä ei tuollainen uhkailu ole normaalia käytöstä alkuunkaan. Minun mies pelottelee lapsiamme myös ja se onkin ollut se viimeinen pisara tässä suhteeessa. Miksi kituuttaa suhteessa jossa on välillä niin ahdistunut että oksettaa. Minä en enää aio kituutella. Itse ehkä sietäisin mutta lapset ovat alkaneet oireilla pahaa oloaan ja äitinä teen lasten parhaaksi mitä vaan. Tehköön mies itselleen ihan mitä haluaa, en ole vastuussa hänen elämästään.Kovasti voimia ja tsemppiä sinulle aloittaja, kohtalontoverini.