Hei!
Olen 40 vuotias, naimisissa oleva nainen. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 20 vuotta. meillä on 2 teini-ikäistä tytärtä.
Suhteemme on ollut myrskyisä. On ollut paljon riitoja-jopa väkivaltaa-tosin nyt jo monta vuotta rauhaisaa ja tasaista.
Mieheni on rauhallinen, käy työssä, osallistuu kotitöihin. On ollut rinnallani pahan masennukseni aikanajne.
Kuitenkin nyt mieleeni on alkanut nousta menneisyydestä asioita, jotka painavat.
Esim. kun odotin toista lastamme ja rahat olivat tiukilla, mieheni pisti loputkin rahat omiin harrastuksiinsa ja olimme käytännössä katsoen kuukauden ilman ruokaa(minä raskaana ja tyttäreni 2 vuotias) kuukauden. Jälkeenpäin sanoi, ettei tajunnut tilanteen vakavuutta. Eipä kai, kun kävi kotonaan äidin luona syömässä.
Jäi myös kiinni puhelinlinjoilta muiden naisten kanssa. Elimme silloin perhehelvettiä ja sanoi tarvinneensa juttuseuraa. Tuosta juttuseurasta koitui meille tuhansien eurojen lasku. katuu tekoaan, ja sanoo, ettei toistu.
Nyt on siis tasaista ja rauhallista, mutta en saa mielestäni noita tempauksia. Mietin, että voiko ihminen todella muuttua, vai onko nurkan takan odottamssa jokin uusi yllätys.
En voi tajuta mieheni silloista vastuuttomuutta ja itsekkyyttä.
Olen 40 vuotias, naimisissa oleva nainen. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 20 vuotta. meillä on 2 teini-ikäistä tytärtä.
Suhteemme on ollut myrskyisä. On ollut paljon riitoja-jopa väkivaltaa-tosin nyt jo monta vuotta rauhaisaa ja tasaista.
Mieheni on rauhallinen, käy työssä, osallistuu kotitöihin. On ollut rinnallani pahan masennukseni aikanajne.
Kuitenkin nyt mieleeni on alkanut nousta menneisyydestä asioita, jotka painavat.
Esim. kun odotin toista lastamme ja rahat olivat tiukilla, mieheni pisti loputkin rahat omiin harrastuksiinsa ja olimme käytännössä katsoen kuukauden ilman ruokaa(minä raskaana ja tyttäreni 2 vuotias) kuukauden. Jälkeenpäin sanoi, ettei tajunnut tilanteen vakavuutta. Eipä kai, kun kävi kotonaan äidin luona syömässä.
Jäi myös kiinni puhelinlinjoilta muiden naisten kanssa. Elimme silloin perhehelvettiä ja sanoi tarvinneensa juttuseuraa. Tuosta juttuseurasta koitui meille tuhansien eurojen lasku. katuu tekoaan, ja sanoo, ettei toistu.
Nyt on siis tasaista ja rauhallista, mutta en saa mielestäni noita tempauksia. Mietin, että voiko ihminen todella muuttua, vai onko nurkan takan odottamssa jokin uusi yllätys.
En voi tajuta mieheni silloista vastuuttomuutta ja itsekkyyttä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En usko että on hyväksi kenellekään jäädä miettimään menneitä. Tosin itsekin syyllistyn siihen välillä. Joskus kun olin kotona ja rahat olivat tiukoilla, niin mieheni meni tuhlaamaan vaivoin remonttiin säästämäni rahat haulikkoon. Vastaavaa ei kyllä ole sen jälkeen tapahtunut ja tuosta tapauksesta on pakko olla yli 15 vuotta.
Älä jää miettimään menneitä tai yritä ennustaa tulevaa. Menneitä ei voi muuttaa etkä pysty ennustamaan tulevaisuutta, ellei sinulla sitten ole meedion kykyjä.
Hei, olen samaa mieltä että ei kannata menneessä roikkua jos vaan mahdollista. Se vaan on niin vaikeaa välillä. Meinaan että keskittyisi enemmän siihen kaikkeen hyvää mitä elämässä ja ympärillä on. Elämä tässä ja nyt.
Itse ole uudessa suhteessa, joka on kestänyt reilun vuoden. Asumme eri paikkakunnilla ja molemmilla on vielä lapsia kotonamme.Minua ihmetyttää se, että Kumppanini pitää' perhevalokuvaa paraati paikalla kirjahyllyssään. Siinä on hän, ex-avovaomo ja heidän kaksi lastaan. Kuva on vaivannut minua koko ajan ja kun nyt olemme olleet reilun vuoden jo yhdessä, on se alkanut vaivata yhä enempi. Minusta se on aika omituista ja luulen että hän ei ole vakuutteluistaan huolimatta selvinnyt avoerostaa,n josta on n. kolme vuotta. Kun olen kysynyt syytä kuvan esillä oloon, on vastaus että se on vain kuva ja siihen ei liity mitään tunteita tai exässä roikkumista. Minusta se on vaan kummallista että jos seurustelee uuden kumppanin kanssa, niin ex-perhepotretti on esillä parhaalla paikalla! Minua se loukkaa jollakin tasolla. Kumppanini vakuuttelee kiintymystään minuun ja sitoutumistaan suhteeseemme, jolloin kuvan esillä olo on mielsetäni vielä perustelemattomampaa.
Olisi kiva kuulla muiden mielipiteitä tästä asiasta. Olenko minä liian mustis ja herkkä vai onko yleinen mielipide minun kanssa samoilla linjoilla?
Kiitos vastauksestasi. Ymmärrän itsekin, että menneiden vatvominen on turhaa. En tiedä, mistä nää muistot nyt pukkaa pintaa, vaikka elämä on pitkään ollut varsin rauhaisaa.
Olen itse yksinhuoltajaperheestä jossa kaikkien piti puhaltaa yhteen hiileen. Siksi näen punaista vastuuttomuudesta ja itsekkyydestä-etenkin tässä meidän tapauksessa, jossa kyseessä oli lasten hyvinvointi! Ihan käsittämätöntä, että mies pisti omat tarpeensa ja toiveensa etusijalle!
Mieheni on muuten suurimman osan aikaa ihan vastuuntuntoinen, mutta muutama tällainen tempaus hänellä on ollut.
En ole itsekään täydellinen-en sinne päinkään-mutta lapset on mulle sellainen juttu, että heidän hyvinvointinsa menee kyllä aina etusijalle.
Jonkinlaisen haavan noi tapahtumat muhun jätti. Tuli fiilis, että kumppanina on keskenkasvuinen, itsekäs pikkupoika. Ja tuo tunne ei ole koskaan kokonaan hävinnyt.
voi löytää avioliitostaan vanhoja katkeruuden aiheita, jos niitä haluaa muistella! Silloin on paras kääntää lehteä ja antaa vanhojen olla - mitä enemmän paskaa tonkii sitä enemmän se haisee!
Minulla on avioliittoa takana jo pitkältä neljättäkymmentä vuotta. Joskus mieleeni tulevat vanhat, kipeät asiat ja huomaan, että sama vanha katkeruus ja paha mieli tunkee esille. Silloin on paras ruveta ajattelemaan aivan jotain muuta, koska elämä on nyt tosi upeaa ja ne menneet eivät muuksi muutu - me puolisot olemme kyllä muuttuneet! Miksi pilata hyvä elämä menneillä?
Eiköhän unohdeta ja anneta vanhojen olla.
..että se loukkaa! Et ole liian mustis! Herkkä pitääkin olla jos haluaa rakastaa, jos haluaa mieluummin välttyä mielipahalta niin siinä välttyy mielihyvältäkin, ei voi valita tuntea vain hyviä tunteita silloin pitää kestää huonotkin tunteet.
kirjoitettu.
Vaikeus on siinä, että miten ihmeessä sitä saa ne ikävät ajatukset käännettyä muualle? Vähän aikaa se toimii, mutta itse ainakin huomaan aina palaavani siihen entiseen.
Onko ainoa keino se, että laittaa tikun isovarpaan kynnen alle ja potkaisee seinään? Sillä ainakin saisi katkerat ajatukset pois?
Miten te olette pystyneet muuttamaan ajttelutapaanne??
Miehesi on tehnyt tehnyt täyskäännoksen parempaan!
Hän selvästikin arvostaa kotiaan ja perhettään siis sinua ja lapsiaan. Tuo on juuri sitä mitä toisiaan kunnioittaminen tarkoittaa. Kunnioitukselle rakentuva liitto on hyvällä perustalla ja se kestää. Sinä olet vaikeuksien jälkeen nyt lottovoittaja! Iloitse siitä ja tee kaikkesi omasta puolestasi rakentaaksesi liitostanne se kaunis ja kestävä jonka kumpikin nyt ansaitsette. Teillä on helposti vielä toiset 40 vuotta yhteistä onnellista aikaa.
On täydellisen aiheetonta ja typerää alkaa purkaa yhteistä liittoanne.
Tarina kahdesta munkista ehkä paremmin selventää tilannetta:
Kaksi munkkia joilla oli vaitiolovelvollisuus ja pyhittaytyminen vain henkisille asioille, kävelivät joen rantaan. Jatkaakseen matkaa heidän piti ylittää joki. Rannassa oli myos nuori nainen jonka myos piti ylittää tuo joki, mutta hän oli hyvin peloissaan. Sen nähtyään toinen munkki nosti neidin olkapailleen ja näin he kolme ylittivät joen. Välittomästi rannelle päästyään neiti jakoi omaa tietään ja munkit omaansa. Illalla toinen sanoi, "sinun ei olisi pitänyt koskea siihen neitoseen". johon toinen vastasi: "Minä jätin hänet rannalle, miksi sinä kannat häntä vielä mukanasi? "
Minun isäni oli kuulemma vähän tuollainen nuorempana, mutta ajan mittaan hänestä kasvoi perheelle omistautunut mies. Äitini jaksoi aina katkerana muistella yli 30v vanhoja juttuja, kuinka eli kuin yh-äiti miehen huidellessa omilla teillään.
Sitten isä kuoli sydänkohtaukseen 60 vuotiaana, eikä äitini nyt osaa antaa itsellen sitä iänikuista naputustaan anteeksi. Hän tajusi liian myöhän, että isästäni oli tullut vuosien varrella hyvä perheenisä.
Äitini tapasi aina valittaa, ettei isäni esimerkiksi KOSKAAN huolehtinut lapsistaan. Minä jäin ihmettelemään, sillä muistan miten isä valvoi yöt sängylläni istuen kun hikoilin vesirkokko-kuumehoureessa ja vei autolla kouluun kun oli kova pakkanen. Jos polkupyöräni meni rikki, niin isä korjasi sen. Muistan miten talviaamuina isä lähti kuudelta aamulla töihin ja minä käänsin kylkeä ajatellen, että voi isi-parka, kun joutuu nousemaan meidän vuoksemme niin aikaisin aamulla. Meillä oli paikallisessa marketissa ruokatili, jonka isä maksoi kerran kuussa, äiti siis kävi 35 vuotta ruoka-ostoksilla ilman kukkaroa. Meillä oli omakotitalon pihalla myös pieni perunapelto, jota isä huolsi ja keräsi perunat kellariin isoihin säkkeihin. Isä leikkasi aina myös nurmikon ja teki lumityöt. Äiti jaksoi silti aina väittää ettei isäni huolehtinut ollenkaan pihamaasta, vaan sekin oli hänen harteillaan (juu, toki kukkien kastelu ja rikkaruohojen nyppiminen olikin äidin ja lasten harteilla).
Isäni ainakin muuttui, ja nykyään äitinikin myöntää sen. Hän keskittyi koko ikänsä olemaan marttyyri vanhoista asioista ja huomasi kaiken mitä isä meidän lasten, kodin ja äidin hyväksi teki, vasta sitten kun hän ei enää ollut mitään tekemässä. Se ahaa-elämys vain tuli liian myöhään.
En väitä, että miehesi olisi muuttunut, mutta mieti vähän, onko hän kenties saanut jotakin hyvääkin aikaan. Ettei sinulle käy kuten äidilleni.