Niin, onko täällä sellaisia naisia, jotka olisivat sinkkuja siksi, ettei seurustelu kiinnosta? Enkä nyt tarkoita sellaista "pidän kuukauden paussin miehistä"-vaihetta, vaan ihan oikeasti siskoja jotka eivät halua nyt eivätkä KOSKAAN elämäänsä miestä?
Kysyn koska olen itse 18v. naisenalku, en ole koskaan seurustellut enkä haluakkaan sitä ikinä kokea. Olen ollut pienestä asti sellainen ihminen, että olen tullut toimeen kaikkien kanssa ja myös pojat ovat suhtautuneet minuun kaverinaan. Sen kautta olen sitten nähnyt sen todellisuuden mitä mielipiteitä miehillä meistä naisista on ja miten meitä kohdellaan - ei ole kaunista katseltavaa. Tähän päälle internetissä vellova suoranainen naisviha johon törmää kaikkialla, jatkuvat tarinat siitä kuinka taas poikakaveri raiskasi/tappoi tytön ja lähipiirin perheväkivaltatapaukset... Ei, mieluummin keskityn uraani ja harrastuksiin ja pidän huolta etten koskaan päästä miestä kolmea metriä lähemmäs! En kai voi olla ainut tällainen tapaus?
Kysyn koska olen itse 18v. naisenalku, en ole koskaan seurustellut enkä haluakkaan sitä ikinä kokea. Olen ollut pienestä asti sellainen ihminen, että olen tullut toimeen kaikkien kanssa ja myös pojat ovat suhtautuneet minuun kaverinaan. Sen kautta olen sitten nähnyt sen todellisuuden mitä mielipiteitä miehillä meistä naisista on ja miten meitä kohdellaan - ei ole kaunista katseltavaa. Tähän päälle internetissä vellova suoranainen naisviha johon törmää kaikkialla, jatkuvat tarinat siitä kuinka taas poikakaveri raiskasi/tappoi tytön ja lähipiirin perheväkivaltatapaukset... Ei, mieluummin keskityn uraani ja harrastuksiin ja pidän huolta etten koskaan päästä miestä kolmea metriä lähemmäs! En kai voi olla ainut tällainen tapaus?
Vastaukset 2
Vanhimmat
kunnes rakastut johonkin oikein kunnolla. Sitten se on menoa myös sinun kohdallasi.
Minä yritin pari-kolmikymppisenä seurustella, mutta yritykset jäivät aika lyhyiksi. Seurustelun olen aina pannut poikki itse, ja olen joutunut tämän vuoksi kestämään kauheaa itkua ja valitusta ja valitettavasti myös perässä juoksemista ja uhkailua. Minuun ilmeisesti kiinnytään helpommin kuin minä kiinnyn muihin, ei minulla sen huonompia kokemuksia miehistä ole.
En jaksa toisen ihmisen seuraa kovin pitkään, tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa muutaman tunnin joka päivä. En halua huolehtia toisesta ihmisestä enkä olla huolehtimisen kohteena. Kompromissitilanteessa tulee aina mieleen se, ettei tätäkään asiaa tarvitsisi jankata ja puolittaa, jos olisi sinkku. Olen elänyt koko aikuisikäni (yli 20 vuotta) yksin enkä pysty rauhoittumaan, nukkumisesta puhumattakaan, jos asunnossa(ni) on muita ihmisiä. Herääminen toisen ihmisen vierestä on aika ahdistava ajatus, en tiedä, pystyisinkö tottumaan sellaiseen ikinä.
Pidän minä miehistä kovastikin. Erityisesti iso, kohtuullisen karvainen ja lämmin mies kylmänä syysiltana on aivan ihana lämmike ja virikkeiden tuoja, mutta en siltikään halua miestä samaan talouteen. Yhden yön juttuja, siis yhdentekevien ihmisten kanssa olemista, en siedä ollenkaan, joten takana alkaa olla aika monta vuotta selibaattia. Voisin ehkä tottua miesystävään, joka asuisi vaikka muutaman korttelin päässä ja viihtyisi myös suurimmaksi osaksi itsekseen, mutta en tiedä sellaisten aarteiden olinpaikkoja enkä ole kyllä ihan varma tuollaisen suhteen toimivuudestakaan pitemmän päälle.
Tuossa vieressä on joku odotetustikin selittämässä, että ajatuksesi kyllä muuttuvat, kun rakastut oikein kunnolla. Minä olen käsittääkseni kerran rakastunut oikein kunnolla, kymmenisen vuotta sitten, mutta kun suhde alkoi osoittaa vakavoitumisen merkkejä, minä tunsin seisovani selkä kylmää seinää vasten ja halusin juosta tosi kovaa johonkin pitkälle. Voisihan tuohon tietysti väittää vastaan, että tuo ei ollut "kunnollista" tunnetta, mutta se olisi mielestäni muiden ihmisten yksilöllisyyden halventamista pahimmillaan. Parisuhdetta karttavat taitavat olla pieni vähemmistö, mutta kyllä me ihan tosissamme ajattelemme omalla tavallamme.