Tänään illalla mies lähti koirani kanssa lenkille, koska itse en jaksanut lähteä.
Tuntuu aivan siltä, että pitäisi jaksaa astua jonkun ison kynnykse yli, mutta en enää jaksa.
Mieheni veli joka on minulle myös hyvin tärkeä elämässäni on sairastunut syöpään ja olen surenut sitä koko päivän. Mietin jaksanko enää itse jatkaa eteenpäin, jos miehen veli vaipuu syvään uneen. Toivoisin, että kaikki kääntyy parhain päin. Pelkään nyt koko ajan, että äitini jää auton alle, tai jotain hirveää tapahtuu. Vaikka äiti onkin jättänyt minut kerran yksin, hän on silti osa elämääni. - Ja kenties tulevaisuutta.
Mummoni kuoli viisi vuotta sitten. Hän oli minulle hyvin rakas ja tärkeä elämässäni. Hänelle kerroin ilot ja surut, - kaiken melkein. Kun hän nukkui pois, vasta nyt ymmärsin, että hän oli minulle enemmänkin kuin rakas. Hän oli rakkain henkilö jonka silloin tunsin. Itse olin silloin juuri masennuksen partaalla, kun vanhemmat erosivat. Tänään olen ajatellut vain mummoani, mies on huolissaan, ja sanon aina hänen kysyessään vointiani; " Kyllä minä jaksan. " Ja en jaksakkaan enään tämän yön yli. Tekisi mieli jatkaa ihanaa elämää maailman ihanimman miehen ja koiran kanssa ja ystävien, mutta en jaksa jos jollekkin sukulaiselle tapahtuu jotain. Mieheni veli on hänelle myös todella rakas, mutta hän jaksaa pitää itsensä koossa minun takia, kun minä täällä suunnittelen itsaria. Vielä puoli kuusi olin maailman onnellisin ihminen, mutta nyt surullisin. Jaksanko enää elää? En. Ketkä jäävät minua kaipaamaan? Koirani todellisesti, mies, kaverit.. Äitini ei varmaankaan jää kaipaamaan, koska lähetti minut Tampereelle ollessani 14 vuotta.
Nyt tuntuu etten jaksa. En jaksa yön yli, katson vain tyhjyyteen, tulevaisuuteen. Sain keskenmenon tänä vuonna joka helpotti oloani sillä, etten olisi silloin jaksanut elää, mutta nyt sekin on osa sitä suurta kynnystä, en jaksa ohittaa sitä, jään aidan toisen puolen ja katson kuinka toiset onnellisena jatkavat elämäänsä. Toiset eivät ajattele edes loppua, mutta minä olen ajatellut monet vuodet. Mitä sitten tapahtuu? Kuka järjestää hautajaiseni sitten? Sisareni? Muistaako kukaan minua enään sitten kun minua ei olekkaan? Jäänkö mätänemään hautausmaalle, eikä edes omat lapsenikaan muistaisi minua, jos niitä silloin olisi? Kauheaa ajatella tämmöistä, kirjoitan tätä itku kurkussa onnellisena siitä, että mies saa olla rauhallisesti ulkona yölenkillä koiran kanssa. Tähänkö tämä loppuu? Onko kenelläkään ollut tämmöistä vaihetta elämässään?
Tuntuu aivan siltä, että pitäisi jaksaa astua jonkun ison kynnykse yli, mutta en enää jaksa.
Mieheni veli joka on minulle myös hyvin tärkeä elämässäni on sairastunut syöpään ja olen surenut sitä koko päivän. Mietin jaksanko enää itse jatkaa eteenpäin, jos miehen veli vaipuu syvään uneen. Toivoisin, että kaikki kääntyy parhain päin. Pelkään nyt koko ajan, että äitini jää auton alle, tai jotain hirveää tapahtuu. Vaikka äiti onkin jättänyt minut kerran yksin, hän on silti osa elämääni. - Ja kenties tulevaisuutta.
Mummoni kuoli viisi vuotta sitten. Hän oli minulle hyvin rakas ja tärkeä elämässäni. Hänelle kerroin ilot ja surut, - kaiken melkein. Kun hän nukkui pois, vasta nyt ymmärsin, että hän oli minulle enemmänkin kuin rakas. Hän oli rakkain henkilö jonka silloin tunsin. Itse olin silloin juuri masennuksen partaalla, kun vanhemmat erosivat. Tänään olen ajatellut vain mummoani, mies on huolissaan, ja sanon aina hänen kysyessään vointiani; " Kyllä minä jaksan. " Ja en jaksakkaan enään tämän yön yli. Tekisi mieli jatkaa ihanaa elämää maailman ihanimman miehen ja koiran kanssa ja ystävien, mutta en jaksa jos jollekkin sukulaiselle tapahtuu jotain. Mieheni veli on hänelle myös todella rakas, mutta hän jaksaa pitää itsensä koossa minun takia, kun minä täällä suunnittelen itsaria. Vielä puoli kuusi olin maailman onnellisin ihminen, mutta nyt surullisin. Jaksanko enää elää? En. Ketkä jäävät minua kaipaamaan? Koirani todellisesti, mies, kaverit.. Äitini ei varmaankaan jää kaipaamaan, koska lähetti minut Tampereelle ollessani 14 vuotta.
Nyt tuntuu etten jaksa. En jaksa yön yli, katson vain tyhjyyteen, tulevaisuuteen. Sain keskenmenon tänä vuonna joka helpotti oloani sillä, etten olisi silloin jaksanut elää, mutta nyt sekin on osa sitä suurta kynnystä, en jaksa ohittaa sitä, jään aidan toisen puolen ja katson kuinka toiset onnellisena jatkavat elämäänsä. Toiset eivät ajattele edes loppua, mutta minä olen ajatellut monet vuodet. Mitä sitten tapahtuu? Kuka järjestää hautajaiseni sitten? Sisareni? Muistaako kukaan minua enään sitten kun minua ei olekkaan? Jäänkö mätänemään hautausmaalle, eikä edes omat lapsenikaan muistaisi minua, jos niitä silloin olisi? Kauheaa ajatella tämmöistä, kirjoitan tätä itku kurkussa onnellisena siitä, että mies saa olla rauhallisesti ulkona yölenkillä koiran kanssa. Tähänkö tämä loppuu? Onko kenelläkään ollut tämmöistä vaihetta elämässään?
Vastaukset 5
Vanhimmat
kokee samaa toivottomuutta ja masennusta joskus. Sellaista ettei jaksa ajatella huomista enää. Ne jaksot kuuluvat olennaisena osana elämään ja niistä aina noustaan. Pitää jaksaa lähteä hakemaan apua.
On mentävä vaikka oman paikkakunnan tk päivystykseen tai voi soittaa johonkin auttavaan puhelimeen.
Itse kävin puhumassa MTT:ssa muutama vuosi sitten useita kertoja ahdistuksestani ja se helpotti. Saat apua kun haet sitä.Ja puhu ensin miehellesi ja keskustelkaa mistä saisit voimia. Tsemppiä:)
Sullahan on kaikki mitä parhain päin. Monella ihmisellä on oikeita ongelmia. Perse penkistä ja menoksi. Jos tuossa tilanteessa alkaa itsaria suunnitella niin voi hellan lettas. Ainakin susta jäis luuserin kuva pysyvästi sukutauluun. Savutushan sekin tietysti on.
itsaria koska minua tarvitaan, nyt enemmän kuin koskaan.
Minulla on kaksi lasta, toinen on taistellut jo kauan syövän kanssa, myös toiselta leikattiin kasvain päästä.
Eletään kuukauden, korkeintaan kolmen kuukauden jaksoissa, sitten taas tutkitaan onko syöpä uusinut, jo kolmesti on niin käynyt.
Mies on täysin liikuntakyvytön, ei pysty itse tekemään mitään, ei edes syömään itse. Itselläni selkä vetelee viimeisiään miehen nostelun takia, on myös ankaria vatsakipuja, nähtävästi stressistä johtuvia.
Olenkin sanonut että kunhan tästä selvitään niin selvitään mistä vain.
Tiedän että masennus on vakava sairaus, et selviä siitä ilman apua.
Nykyisin on erinomaisia lääkkeitä jotka palauttavat elämänhalusi.
Pakkohan se on sanoa, tämä kliseinen ilmaisu, että toisilla on asiat paljon huonommin, mutta jaksavat silti eteenpäin. Sinun tulee olla tukena miehellesi, viimeinen asia mitä hän tuossa tilanteessa tarvitsee on se, että sinä tapat itsesi. Että minä sitten vihaan ihmisiä, jotka ovat päättäneet elämänsä itse. Kuolema ei ole mikään ratkaisu ongelmiin, tai ainakaan, mikään hyvä ratkaisu. Hetkellisen masennuksen takia ei tule tappaa itseään. Se on itsekäs, julma ja anteeksiantamaton teko, joista läheiset kärsivät aina suunnattomasti. Minkä takia toinen pakenee ongelmiaan tappamalla itsensä ja siten aiheuttaa läheisilleen niin paljon tuskaa? Mikään ei ole niin kauheaa katsottavaa, kun itsensä tappaneen omaisten suru. Enoni tappoi itsensä aivan yllättäen ja äitini kärsi siitä monta vuotta. Niin itsekäs ei koskaan saa olla. Aina täytyy yrittää, eikä ongelmiaan saa vatvoa yksin. Hanki ammatti apua!
Miehen veljen tila on parantunut kovasti ja voi jo hyvin, eikä huoju enää kävellessään ja pystyy ajamaan autoa.
Eilen olin iloinen ja onnellinen kaikesta mitä minulla vain on, vaikka masennus tulee kuitenkin uudelleen.
Haluan uskotella itselleni, että elämän valoa löytyy jokaisesta pienestä raosta ja tekemisestä, mutta jos ottaa väärän askeleen väärälle polulle, eksyy lopullisesti, eikä valoa enää riita. Nyt minusta tuntuu, että suuri kynnys on pienentynyt ja, että minäkin jaksan astua sen yli, kunhan itse on täysin tervejärkisesti ajatteleva ihminen. Tälläviikolla olen nauranut ja hymyillyt pitkästä aikaa, koska tunnen olevani taas oma itseni, se iloinen ja pirteä ihminen. Omasta mielestä kaipaan aivan liikaa hyviä ystäviä ja parasta kaveria, niin sen takia masennuin entistä enemmän miehen veljen syövän tullessa. Onneksi kaikki on mennyt hyvin nyt ja miehen veli on se normaali rauhallinen, mutta villi nuorukainen. Tuntuu aivan oudolle ajatella, että minä olen edes ajatellut itsaria, kaikki on hyvin ja päätän pitää huolta itsestäni ja koota itseni takaisin, jos romahdan. Elämä on edessä' minulla todellakin, eikä tarvitse astua kuin valoa päin, niin itse olen ihan vain minä.