Olen sekaisin.
Avomieheni jätti minut 9 vuoden seurustelun jälkeen täysin yllättäen. En osannut aavistaa mitään. Mies kertoi syyksi, että tunteet ovat hiipuneet. Paha olo oli kuulemma kestänyt useamman kuukauden, ennen kuin hän uskalsi tehdä lopullisen ratkaisun. Koko tuona aikana hän ei puhunut tunteistaan mitään vaan esitti, että kaikki on hyvin. Elämässämme on tapahtunut lyhyen ajan sisällä isoja mullistuksia. Itselläni on hirvittävän paha olla, ja ex-mieheni ei halua puhua kanssani, sillä hän haluaa olla nyt yksin ja tuntee olonsa helpottuneeksi. Itse taas kaipaisin puhumista nyt enemmän kuin koskaan. Mies ei vastaa puheluihini, ja olen lakannut yrittämästä, etten saisi häntä vihaamaan itseäni. Olen hirvittävän pettynyt, ettei mies halunnut edes yrittää korjata suhdetta. Olemme olleet yhdessä 14-vuotiaasta ja asuneet yhdessä 5 vuotta.
Olisi mukava kuulla kokemuksia, miten muut jätetyt ovat selvinneet. Itsellä tunteet heittelevät rajusti laidasta laitaan ja toivon koko ajan, että mies muuttaisi mielensä ja palaisimme takaisin yhteen. Toisaalta taas pelkään, että hän on miettinyt tämän niin loppuun asti, ettei mitään mahdollisuuksia enää ole. Haluaisin jatkaa ystävänä, mutten tiedä, pystynkö silloin jatkamaan eteenpäin.
Avomieheni jätti minut 9 vuoden seurustelun jälkeen täysin yllättäen. En osannut aavistaa mitään. Mies kertoi syyksi, että tunteet ovat hiipuneet. Paha olo oli kuulemma kestänyt useamman kuukauden, ennen kuin hän uskalsi tehdä lopullisen ratkaisun. Koko tuona aikana hän ei puhunut tunteistaan mitään vaan esitti, että kaikki on hyvin. Elämässämme on tapahtunut lyhyen ajan sisällä isoja mullistuksia. Itselläni on hirvittävän paha olla, ja ex-mieheni ei halua puhua kanssani, sillä hän haluaa olla nyt yksin ja tuntee olonsa helpottuneeksi. Itse taas kaipaisin puhumista nyt enemmän kuin koskaan. Mies ei vastaa puheluihini, ja olen lakannut yrittämästä, etten saisi häntä vihaamaan itseäni. Olen hirvittävän pettynyt, ettei mies halunnut edes yrittää korjata suhdetta. Olemme olleet yhdessä 14-vuotiaasta ja asuneet yhdessä 5 vuotta.
Olisi mukava kuulla kokemuksia, miten muut jätetyt ovat selvinneet. Itsellä tunteet heittelevät rajusti laidasta laitaan ja toivon koko ajan, että mies muuttaisi mielensä ja palaisimme takaisin yhteen. Toisaalta taas pelkään, että hän on miettinyt tämän niin loppuun asti, ettei mitään mahdollisuuksia enää ole. Haluaisin jatkaa ystävänä, mutten tiedä, pystynkö silloin jatkamaan eteenpäin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Faktaa
Kun tulee jätetyksi tuntuu se aina pahalta. Kun toisen tunteet eivät ole enää rakkautta mutta itsellä on.
Parisuhteeseen tarvitaa aina kaksi, vaikka toinen rakastaisi kuinka ei se riitä jos toinen ei rakasta.
Ystävyyteenkin tarvitaan kaksi ja kahden ihmisen halu olla ystäviä.
Jos toinen on varma omista tunteiden puuttumisesta ja on tehvyt päätöksen jättää suhde taakse, ei hänellä ole mitään halua "keskustella" asiasta.
Useimman kuukauden mietittyään on hän omasta kannastaan varma. Huonosta suhteesta kielii se ettet kyennyt havaitsemaan mitään hänen mielessään painavasti liikkuvaa ( suhde ).
Mies ei palaa takaisin, ainakaan jos ollut tilanne pysyy samana.
Ole rehellinen, ota suhteesta pois arjen harmaa ja arkipäiväistynnyt pois, mitä jäi? Pelkkä oleminen tavanvuoksi harvoin tyydyttää ihmistä - tottumuksesta ei kannata yhdessä olla. Valitettavan usein suhde perustuu tottumiseen - ei tunteeseen.
Mieti kuinka hyvin tunnet toisen haaveet, tulevaisuuden tavoitteet, inhot ym. Mieti onko teillä kuinka paljon yhteistä ? Jos mies tulee takaisin, mitä olet valmis oma toimisesti muuttamaan ?
Ystävän pystyy jatkamaan jos molempien tunteet ovat kuolleet, muutoin toinen kärsii, toivoo toisen tunteiden muuttuvan ja pettyy kerta toisensa jälkeen kun näin ei käy. Ystävyyteen kuuluu mm iloita toisen kanssa kun hän rakastuu uuteen kohteeseen, pystyisitkö tähän ? Jos pystyt, ystävyys on vaihtoehto, mutta silloin ero oli hyvä myös sinun kannalta. Jos et, unohda ystävyys se vain lisää pahaa oloa.
Kamalinta mitä minä tiedän on olla suhteessa missä toinen leikkii toisen tunteilla, eipäs - juupas, pitäisikö erota - vai pysyä yhdessä.
Parisuhteessakin kunnioitetaan toisen omaa tahtoa, vaikka se tarkoittasi että toinen haluaa aivan eri asioita kun itse. Kun sinä haluat puhua -aiheuttaa se hänelle pahaa mieltä. Kun hän vaikenee, aiheuttaa se pahaa mieltä sinulle. Niin tai näin jompi kumpi siis kärsii.
Mieti tarkaan haluatko edes tietää rehellisesti mikä hänestä oli sinussa vikana ( tai suhteessa ), sieltä muuten harvoin kuulee yhtään mitään hyvää. Kokemus kertoo, itse petin itseäni ja luulin haluavani kuulla totuuden. Kun se tuli, sattui niin penteleesti. Kuulin miten olin lihonnut, ruma, ei seksikäs, sohvaperuna, ihminen ilman tavoitteita, vähään tyytyvä sohvaperuna, saippuasarjojen pehmittämä todellisuuspakenija, 25 vuotiaana keski-ikäistyvä, ym..... Hänen mielestään, jolloin hänellä on oikeus ajatella noin. Mutta satuttaa se silti, varsinkin kun pitävät paikkaansa. Muistan kuukausien takaan muutaman lauseen joita en edes ottanut vakavasti.... kannattais mennä lenkille, tekisit jotain sun uralle, pakkoko sitä tv:tä on ilta illasta tuijottaa, kävisit kampaajalla, et kait sää noilla löhöhousulla mee ulos, jaa taaas nuo mummoalkkarit.....
Muttaku ne sipsit on niiiin hyviiii se ihkun sinkkuelämän aikana ja duunissa riittää se perustyö ( pääsee suht helpolla ) mummokalsarit on mukavat eikä mee aikaa puunaamiseen, ei jaksa mennä ja tavoitella jotain hienoa tulevaisuutta kun näinkin pärjää..... Selityksiä kyllä löydän.... kun ne muutkin.... No minun mieheni ei vain tyytynnyt tähän..... ja minä jäin kun nalli kalliolle.
Ystävyyttä koitin ( siis toivoin meidän palaavan oikeasti yhteen ) oli se isku vastoin kasvoja kun toinen hehkutti rakastumista uuteen naiseen. Oli minua vanhempi, laittoi itseään, miehen mukaan oikein seksipakkaus, oi niitä ylistäviä sanoja. Tiedän että kaikki muutkin ystävät kuulivat sen ylistyslaulun. Tulivat ihan yhdessä minulle kahville, olihan todiste siitä miten tunteiden lakattua ystävyys säilyi. Pusi pusi ihan silmien alla.... ei muuten ollut minun ystävyyteni aitoa.....
muuten, paitsi että mieheni petti ja kai tapailee nyt tuota toista.
Huomasin kyllä muutaman kk ajan, että hän oli hieman omituinen, mutta luulin että se on vain muuta kyllästymistä tms. Kun sitten aloin puhua suhteemme tilasta, ja siitä mitä voisimme tehdä että asiat korjaantuisi.... niín hänpä sanoikin että pitäisikö meidän muuttaa erilleen (olimme avoliiitossa 10 v).
Ihmettelin tätä että miksi nyt yhtäkkiä täytyy muuttaa, koska mitään ei ollut puhunut semmoista aiemmin. Älysin kysyä että onko sulla joku toinen, ja olihan se.
Sitten asiat tapahtuikin salamavauhtia, mies hankki nopeasti asunnon, ja häipyi. Jotenkin minusta asiat jäivät ihan kesken. Ei edes kaikkia tavaroitaan viitsinyt viedä silmistäni... otti vain välttämättömät.
Haluaisin vielä puhua hänen kanssaan, koska kaikki tapahtui niin äkkiä... ja myös minä toivon että voisimme palata yhteen. Mikä järjellä ajateltuna ei ole varmastikaan mahdollista. Hän on selvästikin tehnyt päätöksen, jossa minulta ei paljoa kyselty. Mutta tuntuu kyllä hirveältä, että mies ei todellakaan tainnut rakastaa minua ollenkaan. Kai hän muuten olisi yrittänyt korjata suhdettamme uskottomuudesta huolimatta.
Mutta silti haluisin vielä puhua... että miksi näin? rakastiko hän minua edes koskaan, kun noin vain pystyi häipymään? helvetillistä on. Enkä minäkään tiedä kykenenkö ystävyyteen, vaikka en haluaisi kokonaan välejäkään katkaista. No tiedän kyllä etten kykene, kun toinen nainen on kuvioissa... ja välit itseasiassa on melkein jo katkenneet. Silti sitä vain vielä odottaa josko hän tulee toisiin ajatuksiin... parasta olisi kai kun pystyisi unohtamaan...
niin kun sen toisen vain pystyisi unohtamaan ja jatkamaan elämässä eteenpäin, mutta en ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa...Tulla jätetyksi, loukatuksi mutta silti ne tunteet ovat, alanko vihaamaan exääni niinkö pääsen yli? Hän halusi olla ystävä, minä hölmö vielä suostuin, koska elättelin jotakin toivetta jostakin, aikansa kesti ja nyt hän on kylmästi ilmoittanut että haluaa olla rauhassa ja yksin ja elää omaa elämäänsä joten älä soittele...