Eropäätös tehtiin, ostin itselleni asunnon ja olen muuttamassa poikani kanssa uuteen kotiin. Eroa tehtiin pitkän aikaa, varmaan vuoden verran on menty ees taas eron ja yhteenjäämisen välillä. Lopullinen ratkaisu tuntui oikealta kun se tehtiin. Ja tosiaan niinkin oikealta, että oma asunto tuli ostettua. Onhan meillä ollut hirveästi ongelmia, riitaa, ymmärtämättömyyttä, pettämistäkin (ei mitään vakavaa, mutta inhottavaa kuitenkin).... Yhteisiä lapsia meillä ei ole ja sekin, ettei niitä ole tullut tässä liki 7 -vuotta kestäneessä suhteessa (joista 2,5 v saman katon alla) kertoo varmaan jotain, kun niitä piti tehdä vasta sitten kun "suhde on hyvällä pohjalla". Kumpikin me lapsia kuitenkin haluttiin.
Nyt kun tästä päätöksestä on n. 1 kk aikaa, asutaan vielä saman katon alla (avaimia ei vielä ole uuteen ja remonttiakin pitää tehdä) ja tullaan asumaan vielä jonkin aikaa olosuhteiden pakosta, niin alan miettiä, oliko tämä sittenkään oikea ratkaisu. Suren hirveästi, näen toisessa yhtäkkiä niitä hyviä puolia, mietin, yritinkö sittenkään tarpeeksi. Itken pienistä asioista, tää ero painaa mieltä, masentaa. Suren sitä, etten enää saa enempää lapsia (ikä tulee vastaan, tää suhde oli viimeinen mahdollisuus), suren sitä että jätän ehkä sittenkin hyvän miehen (vaadinko vaan liikaa häneltä, enkö näe niitä hyviä puolia)...suren sitä, että hänen vierellään oli hyvä olla (silloin kun siihen pääsi), suren omia mokiani, koska ilman niitä, meidän tilanne voisi olla eri (mutta olisinko tehnyt niitä, jos meidän suhde olisi ollut hyvä??) suren sitä että kaikki yhteinen loppuu (vaikka sitä ei paljoa ollutkaan), suren poikaani, joka taas vaihtaa koulua ja jättää kaverinsa taakseen äitinsä takia, suren sitä että menetämme ihanan kodin ja ihanat kotieläimet (jotka jäävät miehelle) ja joudun aloittamaan elämäni alusta tilanteessa, jossa kaikilla muilla tutuilla tuntuu olevan tilanne tasapainossa, perhe ja lapset ja yhteinen elämä....
Onko tää ihan normaalia? Että alkaa kaduttaa ja surettaa se eropäätös näin. Miten nyt menee ihan hyvin, nauretaankin jopa yhdessä. Alkuun eropäätös tuntui hyvältä, oikealta. Suunnittelin innolla uutta kotiani. Odotin sitä "uutta alkua". Nyt itkettää kun kävelen kotiin ja mietin, että kohta en enää avaa tätä ovea, kun nukun hänen vieressään ja ajattelen, että kohta en enää herää siitä vaan yksin, kun rapsuttelen kissaa, jota en enää kohta näe. Tiedän syyt mitkä eroon johti, niistä puhuttiin paljon, yrityksiä parantaa tilanne on ollut useita, silti suhde ei toiminut niinkuin halusimme. Riidat, vaikeudet keskustella, vanhat kaunat....
Ehkä sekin, että aluksi mies oli sitä mieltä että ero on ainoa ratkaisu, nyt sanoi, ettei olisi halunnut erota ja että päätös oli tavallaan minun, jota hän vaan sitten myötäili. Että olisi sitä voinut vielä jotain yrittää... ehkä sekin vaikuttaa omaan mielialaan.... minunko se ratkaisu olikin? Oliko se varmasti oikea? Miksei hän vastustellut? Puhunut asiasta, omista tunteistaan?
Onko muilla kokemuksia samasta... miten olette selvinneet? Onko eropäätös lopulta ollut sittenkin oikea, vaikka se on välillä kaduttanut? Onhan ero, oikeanakin päätöksenä, aina surullinen asia. Voihan se olla että tämä kuuluu asiaan....
Nyt kun tästä päätöksestä on n. 1 kk aikaa, asutaan vielä saman katon alla (avaimia ei vielä ole uuteen ja remonttiakin pitää tehdä) ja tullaan asumaan vielä jonkin aikaa olosuhteiden pakosta, niin alan miettiä, oliko tämä sittenkään oikea ratkaisu. Suren hirveästi, näen toisessa yhtäkkiä niitä hyviä puolia, mietin, yritinkö sittenkään tarpeeksi. Itken pienistä asioista, tää ero painaa mieltä, masentaa. Suren sitä, etten enää saa enempää lapsia (ikä tulee vastaan, tää suhde oli viimeinen mahdollisuus), suren sitä että jätän ehkä sittenkin hyvän miehen (vaadinko vaan liikaa häneltä, enkö näe niitä hyviä puolia)...suren sitä, että hänen vierellään oli hyvä olla (silloin kun siihen pääsi), suren omia mokiani, koska ilman niitä, meidän tilanne voisi olla eri (mutta olisinko tehnyt niitä, jos meidän suhde olisi ollut hyvä??) suren sitä että kaikki yhteinen loppuu (vaikka sitä ei paljoa ollutkaan), suren poikaani, joka taas vaihtaa koulua ja jättää kaverinsa taakseen äitinsä takia, suren sitä että menetämme ihanan kodin ja ihanat kotieläimet (jotka jäävät miehelle) ja joudun aloittamaan elämäni alusta tilanteessa, jossa kaikilla muilla tutuilla tuntuu olevan tilanne tasapainossa, perhe ja lapset ja yhteinen elämä....
Onko tää ihan normaalia? Että alkaa kaduttaa ja surettaa se eropäätös näin. Miten nyt menee ihan hyvin, nauretaankin jopa yhdessä. Alkuun eropäätös tuntui hyvältä, oikealta. Suunnittelin innolla uutta kotiani. Odotin sitä "uutta alkua". Nyt itkettää kun kävelen kotiin ja mietin, että kohta en enää avaa tätä ovea, kun nukun hänen vieressään ja ajattelen, että kohta en enää herää siitä vaan yksin, kun rapsuttelen kissaa, jota en enää kohta näe. Tiedän syyt mitkä eroon johti, niistä puhuttiin paljon, yrityksiä parantaa tilanne on ollut useita, silti suhde ei toiminut niinkuin halusimme. Riidat, vaikeudet keskustella, vanhat kaunat....
Ehkä sekin, että aluksi mies oli sitä mieltä että ero on ainoa ratkaisu, nyt sanoi, ettei olisi halunnut erota ja että päätös oli tavallaan minun, jota hän vaan sitten myötäili. Että olisi sitä voinut vielä jotain yrittää... ehkä sekin vaikuttaa omaan mielialaan.... minunko se ratkaisu olikin? Oliko se varmasti oikea? Miksei hän vastustellut? Puhunut asiasta, omista tunteistaan?
Onko muilla kokemuksia samasta... miten olette selvinneet? Onko eropäätös lopulta ollut sittenkin oikea, vaikka se on välillä kaduttanut? Onhan ero, oikeanakin päätöksenä, aina surullinen asia. Voihan se olla että tämä kuuluu asiaan....
Vastaukset 14
Vanhimmat
Eihän kukaan muu kuin sinä itse voi tietää oliko ero oikea päätös vai ei. Sehän riippuu aivan siitä, millaisista asioista te riitelitte ja mistä syistä eroon päädyitte. Näistä et kertonut mitään, joten yhtä hyvin voit vaikka heittää kolikkoa.
Ja jos muiden kokemukset sinua kiinnostavat, niin täällähän niitä erotarinoita on sadoittain. Kannattaisiko ehkä lukea ensin ja sitten vasta kirjoittaa itse, ellei ole muuta asiaa kuin että kirjoittakaa kokemuksistanne.
kukaan ei voi tietää nyt oikeaa ja väärää.. sun on kokeiltava sitä yksinasumista niin sitten tiedät varmemmin oliko päätös oikea.. ja luulen että pieni välimatka antaa molemmille hyvän hengähdystauon
mikä muka estäis yhteenmuuttoa ehkä tulevaisuudessa taas? kun ollaan paljon viisaampia eron jälkeen. :)
Käyt vaan nyt läpi niitä normaaleita haikeita eroon liittyviä tuntemuksia, joihin liittyy myös katumus ja epäily ratkaisun oikellisuudesta. Kuuluu asiaan. Jos et tuntisi noin, olisi paljon oudompaa. Varmaan jokainen eroava-eronnut käy läpi saman skaalan.
Tuo odottelelminen on tosi inhottavaa; ois ollut parempi jos oisit päässyt ihan suht heti pois nykyisestä
asunnostasi, ja alottamaan uutta elämää siellä uudessa paikassa.
Tottakai elämä tulee muuttumaan myös pojallasi, mutta ei välttämättä huonompaan suuntaan, vaikka se nyt
ehkä siltä tuntuukin.
Hyvä kun uskallatte kuitenkin puhua asiasta; se on jo tosi paljon.
Minä erosin aikoinaan miehestäni, tilanne oli se että meillä ei tuntunut olevan mitään yhteistä enää.
Alkuun tuntui tosi omituiselta ja tyhjältä, mutta siitä se pikkuhiljaa lähti sitten menemään.
Saatiin puhevälitkin kuntoon ja meistä tuli jopa parhaat kaverit kun ei enää asuttu saman katon
alla.
Nyt kun hän kuoli äkillisesti, tiedän totta tosiaan mitä se eron tuska on.
Voimia sinulle päätöksentekoon, ja kirjoittele vaan tänne äläkä välitä ilkeistä kommenteista,
niitäkin ikävä kyllä tulee.
Aurinkoa päivääsi
Kiitos friend...
Välillä, kun katson ja kuuntelen miestäni tiedän miksi halusin erota... eli ei se haikeus ole ihan koko aikaa päällä... Ei meillä mitään kunnollisia puhevälejä ole, välillä saadaan kuitenkin puhuttua asiallisesti. Niin ajattelin itsekin, että tämä kai kuuluu asiaan ja on normaalia. Miehellä oli heti eropäätöksen tehtyämme joku ihmeellinen vihavaihe, tuntui että mä olen maailman kamalin ihminen hänen silmissään ja että mitä enempi hän mua vihaa sitä helpompi hänellä itsellään on olla. Itsellä ei viha oo tullu (vielä ainakaan) pintaan, toivottavasti ei tulekaan. Itse näemmä lähinnä suren tätä, olo on välillä tosi haikea ja alakuloinen... välillä taas tunnen että onneks tää ratkaisu tuli tehtyä.. No, kai se tästä. Nää tunteet täytyy vaan läpikäydä.
Kiertoon, sinne vaan kiertoon, kyllä pojat polkee
Aivan niin , joo, LOL.
Ja miehet on sitten niitä jämeriä päätöksissään pysyviä yksilöitä vai.
Kuules kun se tilanne on ihan päinvastainen; miehelle pitäsi olla kaikki oikeudet ja vapaudet
tehdä mitä huvittaa, naiset tätä maailmaa kannatelee.
Miehen intressit on sapuska, sänky ja kaikki kiva, siis kaikki muu paitsi vastuun kantaminen
yhteisestä hyvinvoinnista.
Harva teistä on edes niin hyvännäköinen että jaksaisi mitään muuta kun haukotella
onnettomille iskuyrityksille !
Ja ne seli seli jutut- voi onnettomia. Vaimo ei ymmärrä..... SÄÄLI !
Mikisköhän ?
Oisko aika vilkuilla sinne peiliin. Tässä joku ilta meidän "femakkokokouksessa" eli tyttöjen illassa
mietittiin tosissan kolmea tyylikästä, hyväkäytöksistä ja jämäkkää miestä, omat äijät pois lukien.
Oli vaikeuksia keksiä niitä !!!
Jotain tasoa, pliis....
vielä puolen vuoden jälkeen tuntuu että olihan se toinen hyvä ihminen jne. mutta en silti entiseen halua joten vaadin itseäni odottamaan että elämä antaa enemmän. Näillä mennään. Tuollaiset kohtaukset menee nopeasti ohi, joten en usko että kannattaisi palata yhteen.
moi olen juuri samata tilanteesta lähtenyt ja ajatukset ovat aivan samoja ,minä sain asunnon ennätys ajassa ja mies oli kyllä katkera muutin tyttöni kanssa pois noin viikossa kun todettiin ettei tästä tule mitään 24 vuoden jälkeen
ajatukset ovat olleet hyvinkin sekavia, mutta päällimmäisenä on että tein oikein omasta ja tytön puolesta meillä mies käyttää viinaa aika reilusti ,mutta ratkaisut eivät ole koskaan helppoja oli tilanne mikä tahansa,jos sulla on ystäviä käytä niitä, joten et jää yksin vaikeassa tilanteessa
Minun tilanteessa ovat olleet kultaakin kalliimpia, nyt olen asunut pari kuukautta yksin ja välillä tytön kanssa meillä on yhteis huoltajuus miehen kanssa, minulle musiikki on myös tullut tärkeäksi se selkeyttää ajatuksia, mitä rankempaa on sitä raskaampaa kuuntelen joten lippu korkealle ja ne sekavat ajatukset kuuluvat asiaan ja miehillä on kyllä hieno taipumus syyllistää meitä naisia, vaikka mekin yhdessä erosta päätimme niin minun syyhän se loppupeleissä on
Kiitos edelliselle... Nää tunteet on tosiaan ailahtelevaisia, koska viime viikonloppu toi taas ihan toiset tunteet pintaan. Eli olen ihan tyytyväinen tällä kertaa lähdöstäni. Mies näytti taas sitä puoltaan, miksi haluan hänestä eroon (en niitä siis sen enempää erittele). Mekin mielestäni yhdessä tämän eron päätimme mutta nyt minä olenkin se syypää ja mussahan se kaikki vika on, että suhde meni miten meni ja ollaan tässä pisteessä. Minä saatanan ämmä. No, kai mies sitten käy tätä eroa läpi vihaamalla minua ja osoittamalla sen sitten monin eri tavoin. Ehkä se suru ja haikeus (mulla) kumpuaa siitä, ettei tästä tullutkaan mitään. Ja "olihan niitä hyviä hetkiä" -fiiliksistä. Tiedän sisimmissäni että tämä on oikea ratkaisu ja kuten alussa sanoin, välillä olen erittäin varma siitä, että ratkaisu oli oikea, välillä taas iskee se suru ja murhe ja silloin miettii mitä jos sittenkin. Silloin pitäisi muistaa nuo viime viikonlopun kaltaiset hetket eikä haikailla niitä hyviä. Mutta se lienee normaalia, että ajatukset pyörii mielessä vuoristorataa. Mä olen vähän samaa maata ton musiikin kanssa. Raskasta menee ja lujaa välillä. =)
niin meilläkin kuiten liittoa takana 24 vuotta, joten kyllä välillä on miettinyt että mihin sitä päänsä pistää ja onko minusta asumaan yksin
mutta joka päivä olen varmempi päätöksestäni, vaikka on tiukkaa ,niin se elämämisen laatu jonka erossa sain, en antais ikinä enää pois
ja se tunne vahvistuu, varsinkin kun tulee niitä herttaisia keskusteluja
tuon kanssa 24 vuotta voi taivas
Minä olen samassa tilanteessa kuin miehesi. Olo on ihan kamala ja ajattelen asioista samoin kuin sinä. Miksi kukaan ei halua panostaa suhteeseen kun menee huonosti?
Muuttakaa erilleen mutta sopikaa että ero ei ole lopullinen vaan tavallaan asumusero ja testi. Kokeilkaa asua erillään ja miettikää miltä tuntuu. Käykää perheneuvonnassa. Minä kävin yksin koska avovaimo ei sinne halunnut. Tehkää kaikkenne ja yrittäkää. Uuden löytäminen tilalle ei ole helppoa. Siinä pitää saada niin monta asiaa loksahtamaan paikalleen. Ja lopputulosvoi olla uusi suru ja pettymys. Minulla ja avovaimollani ei ollut yhteistä lasta mutta hänen lapsensa oli minulle kuin oma poika 5 vuotta. Rakastan poikaa ja rakastin avovaimoani. Nyt en näe hyvässä lykyssä kumpaakaan koskaan.
Kiitos mielipiteestä. Minä voisinkin ehkä ajatella, että kyseessä olisi asumusero ja testi, mutta mies sanoi jossain vaiheessa, että "ja yhteen ei sitten enää palata, tää on sitten lopullista". Eli meillä tilanne on se, ettei mies suostu muuhun kuin lopulliseen eroon. Voi kun tietäisi mitä hänkin ajattelee, kun välillä vihaa mua ylikaiken ja mä olen syypää kaikkeen ja välillä taas halaa ja lupaa olla ystävä... Välillä on ihan mukava, välillä käyttäytyy tosi inhottaavsti. Ja meillä on ollut tosi vaikeeta, eroa on tehty pitkään ja menty ees taas sen kanssa että erotaanko vai ei. Eli voisi kyllä sanoa tässä vaiheessa, että kaikkea on jo yritetty. =(
Meillä mies on ollut myös mun pojan elämässä pitkään ja sanoo että haluaisi poikaa tavata meidän eron jälkeenkin, vaikkei minun kanssa sitten tapaisikaan (ei kuulemma voi tietää, haluaako olla mun kanssa missään tekemisissä jatkossa). Tietysti se voi olla vaikea järjestää, enkä tiedä miten pitkään poika haluaa tavata (siinä iässä on, että kaverit on tärkeimpiä) ja kun pojalla oma isä kans tosi tärkee... No, se jää nähtäväksi, mutta en aio estellä jos tavata haluavat, koska onhan se pojan ja avomiehen välinenkin suhde ollut ihmissuhde, joten pitääkö heidän välit mennä jos meidän menee? Kurja tuo sinunkin tilanne. Toivottavasti saat avovaimosi ymmärtämään, ettei sun ja hänen pojan välit tarvitse mennä. Pojalle voisi olla kanssa tosi tärkeetä säilyttää ystävyys sinuun. Ja riippuen pojan iästä, voisihan sitä häneltäkin kysyä, että haluaisko vielä nähdä sinua. Jos pojalla ei ole läheisiä välejä omaa isään voit olla tärkeäkin mieshahmo hänen elämässään.
Itse suhtaudun tulevaisuuteen niin, että yksin elän. Jos joku uusi tulee, niin sitten tulee ja tietysti hienoa jos tulee, mutta en mitenkään etsi enkä odota ketään. Ehkä mielialakin vähän vaikuttaa, ei ole kauheesti tällä hetkellä intoa, kun kyllä tuo ero masentaa. Ei jaksa ajatella kauheasti uutta.
Voimia sinulle surullinen mies, toivottavasti löydät vielä iloakin elämääsi. Ja muuten, on tosi hienoa, että haluat ja jaksat panostaa vielä suhteen korjaamiseen. Toivon sinulle onnea yrityksessäsi. =)
Sinun todella ainoa ja täysi velvollisuus on lapsesi jonka olet huolellisesti ja harkiten hankkinut ja joka on sinusta 100% riippuvainen.
Tuo mitä halvat naistenlehdet lässyttävät että "huorasuhteessa oleva äiti on onellinen ja hyvä äiti" on niin väärin kuin olla ja voi. Kukaan nainen joka osaa käyttää lahjaksi saatuja aivojaan tietää tuon ja tietää myos sen että lapsi on aina ja kaikessa numero 1 (yksi- ensimmäinen). Asettaa lapsi tilanteeseen (kotiin) jossa hän joutuu kuuleman ja näkemään eripuraisuutta, riitaa, vihamielisiä sanoja joko oven takaa tai suoraan edessään on lähes rikollista!
Lapsesi kaipaa ja tarvitsee rauhallisen ja turvallisen kasvuympäriston ilman vieraita miehiä. Häneltä oma isä on jo pois jokapäiväisestä elämästä. Sinulla yksinkertaisesti ei ole oikeutta haavoittaa ja vioittaa lastasi enempää.
Nyt jo hän on saanut nähdä vihamielisyyttä aivan tarpeeksi. Hän tulee kärsimään noista lapsuuden negatiivisuuksista kenties loppuelämänsä.
Sinulla pitäisi olla kädet täynnä oman tyosi lisäksi osallistuessasi kouluasioissa laspsesi oppimiseen: tarkistaa hänen koulutehtävät, viedä häntä harrastuksiin- oli ne sitten musiikkitunteja tai urheiluun liittyviä useasti viikossa tapahtuvia tapaamisia, tavata hänen opettajiaan jne. jne. jne.
Tuo aika jonka lapsesi on sinusta riippuvainen on niin lyhyt; vain ensimäiset 18 vuotta. Mutta tuo aika on kultaakin kalliimpi ja nyt sijoittamalla energiasi häneen, korjaat koron tuhatkertaisesti myohemmin.
Siis miten sinä nyt hoidat ja huomioit lastasi tulee takaisin tuhatkertaisesti vuosien päästä. Sitten on liian myohäistä muuttaa enää mitään.
Tietenkin sinulla on ystäviä, mutta sinun ei tarvitse raahata heitä kotiinne yoksi ja näyttää lapsellesi taas uusia "isähahmoja"!
aivan samaa mieltä edellisen kanssa lapsilla on riittävästi työstämistä eron kanssa
siihen ei enää kaivata mitään isä vastiketta
varsinkin alussa on tärkeintä ettei lapsi tunne itseään hylätyksi
kun on kaksi kotia ainakin itse jätin miehen kotiin kaiken entiselleen, jolloin lapselle jäi yksi tuttu ja turvallinen paikka
oma koti on nyt lapselle koti kun on kaksi kuukautta mennyt, joten kaikkea ei kannata repiä hajalle!
uudet suhteet sitten ajan kanssa ehkä ,mutta nyt alussa lapsi menee kyllä kaiken edelle