pakko myöntää

Sinäpä sen sanoit, eikö ole aika v:mäistä, voispa tunteitaan hallita.

kuitenkin huomaa, että tunteet omassa mielessä lähtevätkin viilenemään.
Huomasin, että sitten kun aloin rehellisesti luopumaan siitä ajatuksesta ja uskomisesta, että juuri HÄN on minulle kaikkein oikein, sielunkumppani, rakkain ja tärkein,,siis elämäni kaivattu se toinen sydämen puoliskoni...Kun lähdin (olin kypsä) lopulta tuolle"luovuttamisen tielle" kahlattuani ensin syvässä tulisessa rakkauden kaipuussa ja odotuksessa ja lopulta surussa ja toivottomuudessa, sitten alkoi tunteetkin viilenemään. Muistan kuinka vielä viime kesänä ei tullut kuuloonkaan, että voisin ikinä ikuisesta ihanuudestani ja toivomisesta hänen suhteensa luopua. Siilloin en pystynyt kiinnostumaan kenestäkään toisestakaan, vaikka joku vähän osoitti minua kohtaan kiinnostustaan. TYKKÄÄN vieläkin hänestä paljon, (loppuelämäni) mutta osaan jo elää ajatuksella, että hän ei tykkää minusta riittävästi. Tänä päivänä voin tuntea ihan uudenlaista vapautta itsessäni, samalla kuitenkin tuntuu, että olen hukannut oman sielunpuoliskoni.