Olemme olleet neljä vuotta naimisissa ja meillä on kaksivuotias lapsi. Mieheni ilmoitti kuukausi sitten että Hän ei jaksa arkielämää kanssamme, vaan hänen elämässään on nyt uudet haaveet (ravintolaillat ym.). Ero tuli minulle aika yllätyksenä, enkä tainnut pariin ensimmäiseen viikkoon ymmärtää asiaa ollenkaan. Sitten tajusin mitä asia tarkoittaa oman elämäni kannalta, minä joudun yksin. Elin vielä samana päivänä, kun hän tämän ilmoitti, siinä uskossa että eläisimme loppuelämän rinnakkain, vaikka ei meillä aina helppoa ollut niin minä kyllä viihdyin ja rakastin. En tiedä miten elän ilman miestä, rakastajaa ja parasta ystävääni. Olen 25 vuotias ja ystäväni kaikkosivat silloin kun sain lapsen. Kaikki kaatuu päälle, haluaisin vaan nukkua seuraavan vuoden, jotta pahin tuska olisi jo ohi. Vai onko se vielä silloinkaan?
Milloin alkaa helpottaa?
Liinuli
81609
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
moikka! mulle kävi aikalailla samalla tavalla,tosin meillä se sanoi nainen,yli 5 vuoden jälkeen.ihan yllätyksenä tuli,kuin salama kirkkaalta taivaalta.mutta se klisee,se "aika parantaa" toimii kyllä.kaikesta kyllä selviää,vaikka se pahalta tuntuukin.toivon jaksamista,varmasti pärjäät! *tiedän* :)
Olette menneet melko nuorina naimisiin (nykyisen mittapuun mukaan), ja ilmeisesti mieheltäsi on jäänyt osa nuoruutta elämättä. Auttaisikohan asiaa, jos hän saisi maistella vapautta ja vielä miettiä, mitä elämältä haluaa? Jos vielä harkitsisitte eroa?
Erään tutkimuksen mukaan nuoren avioparin välit ovat huonoimmillaan, kun lapsi on yksivuotias eli vauvaperheen elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Lapsen kasvaessa ainakin osa ongelmista helpottuu ja äidiltäkin riittää enemmän voimaa vaimona olemiseen.
Sinulle voimia!
Avovaimo ja 4-vuotias tytär lähtivät 3 viikkoa sitten. 10 vuotta tuli yhteistä aikaa (minä 27, ex-vaimoke 24). Tuska on todella raastavaa, kovempaa kuin osasin kuvitellakkaan. Eropäätös tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sisältämättä kuitenkaan sen ihmeempää dramatiikkaa. Elämänkipinäni pitää tällä hetkellä ainoastaan yllä tuo 4-vuotias tyttö (tapaamisia ei onneksi ole mitenkään rajoitettu). Olemme aina olleet tiivisti yhdessä ja kasvaneet toisillemme todella läheisiksi. Se että en kuitenkaan pysty olemaan lapselleni tuki ja turva aina kun hän tai minä sitä haluan satuttaa kovasti. Elämäntaipaleesemme mahtui paljon hyvää mutta myös huonoakin. Vuosien saatossa suhteestamme katosi läheisyys ja intohimo. Silti olen sitä mieltä ettei rakkaus kuole vaan se muuttaa vuosien varrella muotoaan ja se on herätettävissä. ex-vaimoke on vain jo tiukan päätöksensä tehnyt. Pahinta oli kun kuulin että hän oli kahden viikon jälkeen iskenyt baarista miehen mukaansa. Nyt on vain kova työ pitää itseni koossa. Tunteet heittelevät kovasti ja itsetuhoiset ajaukset saa hakata tosissaan pois mielestä. Tuntuu että kaikki muukin menee alta (työ, ystävät...). Tsemppiä kaikille muillekin saman kokeneille ja tässä elämäntilanteessa eläville =) .
Ps. saa meilata
Hei!
En halua masentaa sinua.Se ei ole tarkoitukseni. Minun mieheni ilmoitti viime keväänä minulle, että hän on kyllästynyt minuun ja lapsiimme. Meillä on neljä poikaa. Hän haluaa omaa elämää 16 vuoden jälkeen. Samalla kuulin, että hänellä on ollut suhde yli 10 vuotta minua nuorempaa naiseen, jolla myös oli perhe. He olivat olleet salassa jo kaksi vuotta.(Minä olen 37v. ja ex-mieheni 39v).
Muutimme poikien kanssa muualle asumaan.
Odotin kauan, että rupeaa helpottamaan tuska sisällä. En tiedä miten olisin jaksanut, jos ei olisi ollut lapsia. Heidän takiaan "järki" säilyi.
Kun aika kului, niin huomasin ihmeen; se kipu helpotti päivä päivältä. Se koski vain harvemmin ja harvemmin.
En tiedä lähteekö se koskaan kokonaan pois, mutta se ei hallitse minun arkipäivää enää.
Voin taas iloita ja odottaa parempaa huomista.
Voimia sinulle ja muille saman kokeneille.
Että maailma kaatuu päälle. Meillä ero on yhteinen ratkaisu, kolmansia osapuolia ei ole, mutta tuntuu niin YKSINÄISELTÄ... ystävilleni en vielä ole kertonut erosta, enkä sukulaisille. Kirjoittele minulle, jos kaipaat olkapäätä.
[email protected]
Yksinäisyys on sitä kun heräät yöllä ja turhaan havittelet toisen olkapäätä kainaloosi, se on sitä kun murheellisena kuuntelet seinän takaa kuuluvia iloisia elämän ääniä, siihen ei löydy tehokasta lääkettä, yksinäisyys on Minä vs. Muu maailma.
[email protected]
Itselläni meni toipuessa 7 vuoden liitosta yli kaksi vuotta.. "ego tuli tietysti paikattua" alkuvaiheessa lyhyillä jutuilla.., mutta todelliseen täyspainoiseen, uuteen, oikeaan ihmissuhteeseen en pystynyt pariin vuoteen. Välillä oli niin ikävä, että "hampaita vihloi". Vielä nykyäänkin, nyt kun erosta on kulunut yli kuusi vuotta, huomaan pysähtyneeni välillä haikeana muistamaan ko.ihmistä.. vaikka todellisuudessa ero avasi mahdollisuuden paljon, siis paljon parempaan elämään ja uuteen ihanaan ihmissuhteeseen. Voimaa sinulle Liinuli!
halusin vastata koska itse olen ollu kolme vuotta naimisissa ja yrittänyt tehdä kaikkeni perheen hyväksi ettei se hajoaisi.Toissa päivänä sanoin vaimolle että mee vaan kaverin luokse,niin minä jää kotii tytön kanssa.olen antanut vapaasti hänen mennä ja tulla mutta sitten paljastu että hä tapailee mies puolista kaveri.Nyt hän muutti tyttö kaverin luokse miettimää meidän suhdetta.olen tytön kanssa kotona(4 vuotias)kahdestaa.mulla on niin hirveä tuska ja kaipuu vaimoa etten tiedä miten päin olisin.itken ja mietin vaan asioita koska itse en ole koskaan pettänyt vaimoani niin tämä tuntuu tosi raskaalta.yritän olla näyttämästä tytölle että suren.en ole kertonut hänelle totuutta miksi äiti ei ole kotona.mutta jos haluat jutella lisää niin laita mulle vaan viestiä.tämä ei todellakaan ole mitään helppoa elämää.