Olen yli 30-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut. Syy tähän lienee pitkälti itsessäni, mutta en ole keksinyt mitään keinoa, millä asioita pystyisin muuttamaan.
Perusongelmani on se, että en yksinkertaisesti luota miehiin. Jos joku esittää kiinnostunutta, niin oletan automaattisesti, että hän joko pilailee kustannuksellani tai yrittää saada minusta seuraa johonkin yhden yön juttuun tai vastaavaan.
Syy edellämainittuun lienee nuoruudessani. Olin koulukiusattu ja erittäin yksinäinen. Teini-iässä minulle tuli yksinkertaisesti selväksi, että minä EN kerta kaikkiaan ole poikien mielestä kiinnostava millään tavalla. Myöhemmin sitten parikymppisenä tulivat kuvioon nämä seksinvonkaajat, mutta parin yrityksen ja erehdyksen jälkeen huomasin mistä on kyse, ja kyynistyin miesten suhteen vielä lisää.
Joskus ihmettelen, kykenenkö oikeasti rakastamaan ketään miestä. (Ei, lesbo en ole, en tunne seksuaalista kiinnostusta muita naisia kohtaan) En ole koskaan kokenut sellaista koko elämän sekoittavaa rakkautta, josta niin monet kertovat. Olen muutamia kertoja tavannut miehiä, joiden seurassa minulla on ollut todella hyvä olla, mutta en ole koskaan katsonut noita(kaan) mutamaa miestä minkään sokean ihastuksen vallassa. Siis sellaisen, jossa kuulemma ollaan valmiita tekemään sen toisen ihmisen vuoksi ihan mitä tahansa ja ollaan täysin sokeita tämän virheille ja puutteille. (No, suoraan sanottuna, en ole vieläkään varma siitä, oliko tunteeni rakkautta vaiko jonkinlaista ystävyyttä)
Nämäkin sitten lopulta kariutuivat epäluuloisuuteeni ja siihen, että en uskonut miehen olevan oikeasti kiinnostunut minusta tai ihastunut minuun.
Perusongelmani on se, että en yksinkertaisesti luota miehiin. Jos joku esittää kiinnostunutta, niin oletan automaattisesti, että hän joko pilailee kustannuksellani tai yrittää saada minusta seuraa johonkin yhden yön juttuun tai vastaavaan.
Syy edellämainittuun lienee nuoruudessani. Olin koulukiusattu ja erittäin yksinäinen. Teini-iässä minulle tuli yksinkertaisesti selväksi, että minä EN kerta kaikkiaan ole poikien mielestä kiinnostava millään tavalla. Myöhemmin sitten parikymppisenä tulivat kuvioon nämä seksinvonkaajat, mutta parin yrityksen ja erehdyksen jälkeen huomasin mistä on kyse, ja kyynistyin miesten suhteen vielä lisää.
Joskus ihmettelen, kykenenkö oikeasti rakastamaan ketään miestä. (Ei, lesbo en ole, en tunne seksuaalista kiinnostusta muita naisia kohtaan) En ole koskaan kokenut sellaista koko elämän sekoittavaa rakkautta, josta niin monet kertovat. Olen muutamia kertoja tavannut miehiä, joiden seurassa minulla on ollut todella hyvä olla, mutta en ole koskaan katsonut noita(kaan) mutamaa miestä minkään sokean ihastuksen vallassa. Siis sellaisen, jossa kuulemma ollaan valmiita tekemään sen toisen ihmisen vuoksi ihan mitä tahansa ja ollaan täysin sokeita tämän virheille ja puutteille. (No, suoraan sanottuna, en ole vieläkään varma siitä, oliko tunteeni rakkautta vaiko jonkinlaista ystävyyttä)
Nämäkin sitten lopulta kariutuivat epäluuloisuuteeni ja siihen, että en uskonut miehen olevan oikeasti kiinnostunut minusta tai ihastunut minuun.
Vastaukset 11
Vanhimmat
niin saat rakkautta elämääsi.
Mene Krusader kertomaan tuo hieno ajatuksesi vaikka psykopaatille ja jatka sitten meditointejasi.
minä koin tuollaisen hormonimyrskyrakkauden muutama vuosi sitten. en todellakaan "rakastanut itseäni" vaan se koko homma lähti varmaan puoliksi omista angsteista. en ollut "täysin sokea" toisen virheille (josta sain kyllä kuulla häneltä, olisi muka pitänyt olla jos todella rakastan :D), mutta pääsääntöisesti etsin kaikkeen ikävään syytä mieluiten itsestäni. asetin toisen jalustalle ja palvoin.
en tiijä oliko se ihan tervettä! ehkä onnellisimmilta jää väliin tuommoinen mielenhäiriö, ja ehkä se oikea rakkaus on semmoista lämpimämpää ja rauhaisampaa eikä kaikenlaisen epävarmuuden, pakkomielteen ja palvonnan ja jätetyksi jäämisen pelon myrskyisä sekoitus.
olemassa "oikeata" rakkautta. Elämä on nyt, huomenna voi jo olla ohi. Riemuitkaamme siis!
"En ole koskaan kokenut sellaista koko elämän sekoittavaa rakkautta, josta niin monet kertovat. Olen muutamia kertoja tavannut miehiä, joiden seurassa minulla on ollut todella hyvä olla, mutta en ole koskaan katsonut noita(kaan) mutamaa miestä minkään sokean ihastuksen vallassa. Siis sellaisen, jossa kuulemma ollaan valmiita tekemään sen toisen ihmisen vuoksi ihan mitä tahansa ja ollaan täysin sokeita tämän virheille ja puutteille."
Minulla on pari kertaa käynyt noin ja silloin koko homma on mennyt täysin kiville. Onneksi minulla on aina ollut myös järki mukana ja se on sitten tarvittaessa kävellyt tunteiden ylitse. Mutta vähän rauhallisemmin alkaneista suhteista on tullutkin jotain.
Eli ei tuollainen tulenpalava rakastuminen mitään takaa, päinvastoin.
Itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa, mutta ehkä hiukan eri syistä. Eli olen kohtapuolin 30 täyttävä, ihan perusnätti, sosiaalinen ja iloinen nainen, jonka kyllä on helppo luoda erinäisiä kontakteja halutessaan, mutta mitään ihan oikeaa seurustelusuhdetta ei ole osunut kohdalle. En ole kelvannut tai en ole kelpuuttanut, molemminpäin.
Itse olen ajatellut asian niin, että varmaankin olen turhankin itsenäinen ja oman vahvan elämän omaava monelle miehelle. Minulla on paljon harrastuksia ja kavereita, eikä yksikään mies vielä ole sekoittanut pääni niin että nämä kaikki unohtuisi. Eli sellaista koko elämän sekoittavaa rakkautta en ole kokenut, enkä tiedä tulenko koskaan kokemaankaan. Ihastunut olen ollut kovastikin, mutta pitäisikö sitten heti alussa olla vielä halukkaampi "uhraamaan" enemmän? Ehkä miehet kokevat etten tarvitse heitä tarpeeksi, koska seison (turhankin?) vahvasti omilla jaloillani.
Lisäksi olen miettinyt sitä, tutustunko vähän turhankin rennoin mielin ihmisiin. Eli pitäisikö olla päämärätietoisempi parisuhdetta etsiessä. Itse ainakin asennoidun pitkälti niin, että tutustuu sitten millä tahansa tapaa se suhde sitten syntyy jos on syntyäkseen ... eli vaikka jos yhden yön juttuun lähtee (muutamia kokeiltu), niin voihan sitä jatkaa toisenkin yön jos tuntuu siltä. Kuitenkin ilman turhan ruusuista kuvaa siitä touhusta, eli ei oleta mitään mutta on kuitenkin avoimin mielin tutustumassa ihmisiin.
Kun ikää karttuu tulee kokemusken myötä hivenen varovaisemmaksi tunneasioissa, mutta tarvitseeko ikuista rakkautta julistaa jo toisilla trefeillä? Itse ainakin toivoisin ja näkisin, että voisi ihan rauhassa tutustua (myös vaikka siinä mielessä) ja kattoa mitä hommasta kehittyy ... kyllä sen sitten huomaa.
Mutta sitten toisaalta, voiko tässä elämässä olla mitään muuta kuin oma itsensä?
niin se menee. Oleminen jotain muuta kuin oma itsensä on fiktiivistä. Toi on hyvä pointti että pikkuhiljaa vaikka ihan kaverina ensin, itsekin ajattelen niin. Olenhan kaksinkertainen kirjailija ja tutustunut toiseen sataan ihmiseen elämäni aikana, niin seuraa luulis löytyvän.
Tunnistan tuosta itseäni. Olen myös varsin itsenäinen luonteeltani enkä tarvitse muiden tukea juurikaan. (Itse asiassa minun oli pakko oppia tähän nuoruudessani, kun ei niitä ystäviä joihin olisin voinut tukeutua kerta kaikkiaan ollut; ei mies- eikä naispuolisia). Miesten lisäksi minun on ollut myös vaikea saada naisystäviä. Tutustuna kyllä pintapuolisesti ihmisiin, mutta se syvempi tuttavuus ja ystävyys jää kehittymättä. En ilmeisesti hallitse sitä sanatonta ihmissuhdedynamiikkaa, minkä muut ihmiset oppivat silloin murrosiässä. Minulla on ollut vain kaksi läheisempää ystävää, ja heistäkin olen viime aikoina ajautunut etäämmälle elämän viedessä eri suuntiin.
Miehistä vielä, että minulla on ollut silloin tällöin satunnaisia yhden yön juttuja ja muuta sellaista. Olen vain välillä tullut siihen päätelmään, että koska rakkautta ei nähtävästi ole elämääni tulossa, niin nautitaan sitten siitä seksistä, kun sitä edes on saatavilla. Eipä niitäkään nyt mitään hirveitä määriä ole ollut, muutama kenties vuoden aikana ja välillä olen toisaalta myös elänyt pitkiä aikoja täysin selibaatissa. (ja mikä edes on nykyaikana paljon; joku kauhistuu ajatusta enemmästä kuin yhdestä seksikumppanista, ja joku toinen taas ei pidä minään erityisenä asiana, vaikka sillä suhteen toisella osapuolella olisi ollut aikaisempaa kokemusta sadoista)
Tuosta vielä, että oma itseni olen pyrkinyt aina olemaan. Se on sitten eri juttu, että hyväksytäänkö minua omana itsenäni...
Tsemppiä sinulle, vaikka klisee onkin niin ainon tei muiden hyväksyntään on se että hyväsyy itsensä omine kummallisuuksineen :)
Itse olen ainakin kokenut, että lähimmät naiskaverisuhteeni olen luonut viimeisen kymmenen vuoden ajan, ja vaikka minulla tosiaan on todella paljon kavereita, niitä ihan lähimpiä ystäviä on oikeastaan muutama. En tiedä riittääkö kenelläkään sosiaalista kyvykkyyttä sen enempään? Eli eihän kaikki voi olla niitä läheisimpiä, mutta onhan se kiva että tuttuja riittää. Itse en ainakaan kauhean tietoisesti ole kaverisuhteitakaan luonut, vaan ne ovat syntyneet ihan yhteisten kokemusten ja tekemisten myötä.
Olen todella asenoitunut noihin yhden yön juttuihin samalla tavalla kuin sinä, niin kauan kun ei muita satutua, miksei sinkkunakin voisi seksistä nauttia. Jotkut nyt (varsinkin tällä palstalla) ihmettelee kovasti sitä, että ihmisillä ylipäätänsä intiimielämää, ja toiset eivät kavahda mitään. Kai sen on kunkin omasta kokemustaustasta kiinni, miten asioihin suhtautuu ja parasta jos löytäisi jonkun joka ajattelee suunnilleen samalla tavalla kuin itse. Eli ei kai siihen absoluuttista totuutta löydy sen suhteen, mikä on paljon ja mikä ei. Mun mielestä aikuisen ihmisen pitäisi pystyä suhtautumaan siihen, että meillä jokaisella jonkinlainen menneisyys.
Sä haluat valloittaa kiusaajan ja kokea naisellisuutesi sen kautta että pystyt taltuttamaan ja murtamaan sen sinua satuttavan luonteen.
Tällöin siis palaat suhteissasi aina koulukiusaamiseen joka luultavasti on ollut ensimmäinen "oikea ja pysyvä" kontakti mieh... poikiin.
Se mikä sut saisi ihastumaan järjettömästi on nimenomaan kiusaamisen ja romanttisuuden sekoittava yhdistelmä. Sellainen mies joka pystyy nälvimään sinua todellisista ominaisuuksistasi - vaikka sitten siitä kuinka et ole koskaan "ollut miehen kanssa" - koska se on totta ja siitä pystyisi sinua kiusaamaan - mutta samalla antaa ymmärtää että hän pitää sinusta.
Tällä tavalla kohtaat samanaikaisesti sekä oman traumasi että saat miehestä myös värinöitä. Tätä kautta voisit myös huomata kuinka itse voit taivuttaa sitä miestä joka sinua kiusaa, hoksata että se ettet anna huomiotasi hänelle saattaa satuttaa häntä, se että sinä ilahdut heijastuu hänessä myös positiivisesti jne jne - tämä voimaannuttaisi sinua omana itsensäsi - ihmisellä jolla on valtaa myös toisiin ihmisiin. Joku joka ei olekaan uhri vaikka hänestä (osittain) sellaista yritetään tehdä yhä.
Tuollainen mies tuuppisi sinua ylittämään ne henkiset esteet itse. Asettaisi sinulle haasteita sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä, antaisi sinun ihastua itseensä hiljalleen - ja esittää itsestään myös todellinen hyvä puoli, jotain jolla on kuin onkin arvoa vaikka kyseessä on "kiusaaja" - yksi niistä pojista. Tie onnistumiseen vie nimenomaan sen kautta että päihität kiusaajasi ja rakastat hänet kunnolliseksi. Se on kielletty unelmasi.
Sellaiset tytöt joita joku puolusti koulussa rakastuvat sankareihin (mitä uhrautuvaisempi puolustaja - sitä "heikompaan" nainen pystyy rakastumaan myöhemmin). Ne joita ei kukaan puolustanut rakastuvat roistoihin - ellei roisto satukin olemaan antisankari tai langennut sankari. Ne joita ei tarvinnut puolustaa vaan jotka puolustivat itse itseään jatkavat itseisinä jatkossakin.
Mun mielestä tuollasta "sokea toisen virheille ja puutteille" -rakkautta ihannoidaan aivan liikaa. Pitäisi olla järki mukana, niin ei tehtäisi liian vääriä valintoja, tai ainakin ymmärrettäisiin riskit ja vedettäisiin ehkä vähemmän riippuvaisella otteella.