Ajatus, joka jysähtää mieleen kerta toisensa jälkeen - useita kertoja päivässä.
Olen kolmekymppisenä yhä nuoruuden parisuhteessani. Ensirakkauteni, joka lumosi jo yläastevuosien päättyessä. Yhteistä taivalta on siis takana opiskelujen ja työpolkujen ajan pitkään - yhteiset ystävät, ystävystyneet sukulaiset ja perheet, vuosikymmenen ajan jo yhteinen kotikin.
Avioliittommekin ehtinyt reilun viiden vuoden ikään, pitkästä kihlauksesta puhumattakaan. Olemme perheinemme esikoisina se IHANNEPARI, jolla ulkoisten kulissien puolesta on kaikki loistavasti: työstä ja harrastuksista laajaan ystäväpiiriin ja puolisoon.
ERILAINEN ELÄMÄNASENNE - siinä ristiriita, joka tämän kai jo vuosia sitten läheiseksi ystävyydeksi muuttuneen parisuhteen on murtamassa. Toinen huokuu myönteisyyttä ja taistelutahtoa tiukimmassakin paikassa sitä ympärilleen levittäen, tsemppaa ja rohkaisee. Toinen kokee olevansa tuomittu epäonnistumaan ja löytää päivästä enemmän epäkohdan perään . Toisen kannattelu tuntuu hiljalleen raskaalta, omasta energiasta antaa jatkuvasti paljon pois ja vuosien myötä se väistämättä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Mikään ei muutu keskusteluista huolimatta, viikoksi kenties, enimmillään.
Kaikesta on vuosia selvitty ja toisen itseluottamuksen puutteesta syntyvän negatiivisuuden olen korvannut ystävistä saatavalla energialla. Enkä koe, että meillä olisi ollut paha olla yhdessä, päinvastoin monia todella hienoja hetkiä on takana. YSTÄVINÄ tosin pikemminkin kuin rakastavaisina. Intohimosta tai seksistä ei ole enää jälkeäkään, mutta kaikki on tuttua ja turvallista - helppoa.
ONNI OVEN TAKANA? Nyt elämässäni on läheisenä ystävänä minua täysin ymmärtävä positiivisuutta huokuva sielunkumppani, sinkku ja nyt viime aikoina minuun rakastunut. Ihminen, joka elämänarvoiltaan ja asenteeltaan on peilikuvani. Ihminen, jonka vilpittömyydestä olen vakuuttunut, sillä tunsimme pitkään pelkkinä ystävinä ilman että edes pohdimme, olisimmeko toinen toisillemme luotuja.
USKALLANKO jättää taakseni sen, mistä olen pitänyt pitkään kiinni, vaikken olekaan ollut ihan tyytyväinen? Koen avioliittoni myötä olevani ikäänkuin sen toiselle velkaa - lupasinhan rakastaa aina. Riippumatta siitä, että viimeiset 3-4 vuotta ovat olleet meille raskaita. Uskallanko jättää tarttumatta tilaisuuteen, joka tuntuu todella hyvältä?
Haluaisin molemmille onnellisen elämän, arvostan kumpaakin ihmisenä paljon. Itse olen tällä hetkellä molemmille este onnellisuudelle. Voisiko avioliitto muuttua ystävyydeksi ja samaan aikaan ystävyys parisuhteeksi? Tästähän meillä on kyse jo nytkin. Virallisesti toki toisin.
Kun mikään ei ole helppoa...
Olen kolmekymppisenä yhä nuoruuden parisuhteessani. Ensirakkauteni, joka lumosi jo yläastevuosien päättyessä. Yhteistä taivalta on siis takana opiskelujen ja työpolkujen ajan pitkään - yhteiset ystävät, ystävystyneet sukulaiset ja perheet, vuosikymmenen ajan jo yhteinen kotikin.
Avioliittommekin ehtinyt reilun viiden vuoden ikään, pitkästä kihlauksesta puhumattakaan. Olemme perheinemme esikoisina se IHANNEPARI, jolla ulkoisten kulissien puolesta on kaikki loistavasti: työstä ja harrastuksista laajaan ystäväpiiriin ja puolisoon.
ERILAINEN ELÄMÄNASENNE - siinä ristiriita, joka tämän kai jo vuosia sitten läheiseksi ystävyydeksi muuttuneen parisuhteen on murtamassa. Toinen huokuu myönteisyyttä ja taistelutahtoa tiukimmassakin paikassa sitä ympärilleen levittäen, tsemppaa ja rohkaisee. Toinen kokee olevansa tuomittu epäonnistumaan ja löytää päivästä enemmän epäkohdan perään . Toisen kannattelu tuntuu hiljalleen raskaalta, omasta energiasta antaa jatkuvasti paljon pois ja vuosien myötä se väistämättä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Mikään ei muutu keskusteluista huolimatta, viikoksi kenties, enimmillään.
Kaikesta on vuosia selvitty ja toisen itseluottamuksen puutteesta syntyvän negatiivisuuden olen korvannut ystävistä saatavalla energialla. Enkä koe, että meillä olisi ollut paha olla yhdessä, päinvastoin monia todella hienoja hetkiä on takana. YSTÄVINÄ tosin pikemminkin kuin rakastavaisina. Intohimosta tai seksistä ei ole enää jälkeäkään, mutta kaikki on tuttua ja turvallista - helppoa.
ONNI OVEN TAKANA? Nyt elämässäni on läheisenä ystävänä minua täysin ymmärtävä positiivisuutta huokuva sielunkumppani, sinkku ja nyt viime aikoina minuun rakastunut. Ihminen, joka elämänarvoiltaan ja asenteeltaan on peilikuvani. Ihminen, jonka vilpittömyydestä olen vakuuttunut, sillä tunsimme pitkään pelkkinä ystävinä ilman että edes pohdimme, olisimmeko toinen toisillemme luotuja.
USKALLANKO jättää taakseni sen, mistä olen pitänyt pitkään kiinni, vaikken olekaan ollut ihan tyytyväinen? Koen avioliittoni myötä olevani ikäänkuin sen toiselle velkaa - lupasinhan rakastaa aina. Riippumatta siitä, että viimeiset 3-4 vuotta ovat olleet meille raskaita. Uskallanko jättää tarttumatta tilaisuuteen, joka tuntuu todella hyvältä?
Haluaisin molemmille onnellisen elämän, arvostan kumpaakin ihmisenä paljon. Itse olen tällä hetkellä molemmille este onnellisuudelle. Voisiko avioliitto muuttua ystävyydeksi ja samaan aikaan ystävyys parisuhteeksi? Tästähän meillä on kyse jo nytkin. Virallisesti toki toisin.
Kun mikään ei ole helppoa...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Avioliittosi on tullut päätepisteeseen, valinta on sinun vieläkö pitkität sen myöntämistä.
Olet vaikean valinnan edessä, joka sinun on itse tehtävä. Kun valinta on tehty, on vain luotettava siihen, että se oli oikein ja sitouduttava valintaansa.
Ei ole mahdotonta herättää avioliittoanne uudelleen henkiin, mutta se vaatii molemmilta lujaa tahtoa ja sitoutumista sekä ulkopuolista apua. Se, että keskenänne juttelette toisen negatiivisuuden vaikutuksesta suhteeseen ei auta kuin tuon viikon kerrallaan. Pitäisi selvittää ja poistaa negatiivisuuden syyt.
Voiko avioliitto muuttua ystävyydeksi, kysyt.
Vastaan kokemuksesta, että voi.
Minä aikoinani vastustin eroa ja olisin halunnut hakea parannusta huonoon suhteeseemme. Puolisoni ei pystynyt näkemään, että se olisi ollut mahdollista ja halusi vain ulos ahdistavasta tilanteesta. Eron myötä olen kuitenkin löytänyt itseni ja ymmärtänyt kuinka huonosti voin tuossa suhteessa. Nyt olen kiitollinen ex-puolisolleni, nykyiselle hyvälle ystävälleni, että hän jätti minut. Hän tosin on tajunnut, mistä kaikesta luopui ja katuu eroa, mutta tietää ettei tehtyä saa tekemättömäksi.
Voiko ystävyys muuttua parisuhteeksi, kysyt myös.
Ystävyys on hyvä pohja parisuhteelle.
...samaan aikaan...?
Vaikka uusisuhde on orastamassa, vanhasta luopuminen vaatii kuitenkin oman työnsä ja aikansa. On myös jätettyä kumppania kohtaan kunnioittavaa, ettei hän koe tulleensa jätetyksi toisen takia vaan siksi, että teidän suhde ei toiminnut. Etene uudessa suhteessasi hiljaa hiipien. Jos se toinen on oikea sinulle, hän ymmärtää ja antaa sinulle aikaa selvitä ensin edellisestä.
Uskon, että voi
Toisen puolesta on mahdotonta sanoa mitään. Kun mikään ei oikeastaan koskaan ole kauhean helppoa ja yksiselitteistä.
Kuvailit kauniisti miehesi ja sinun suhdetta. Ystävyys. Se on paljon se. hyvän parisuhteen erottaa ystävyydestä yleensä vain seksi. Eli paras parisuhde, joka kestää ja kantaa pohjaa kahden ihmisen ystävyyteen ja kunnioitukseen. Miten sitten pitää se seksi ja intohimon kipinä mukana ja suhde parisuhteena? Mahdotonta, jos kipinät sinkoilevat jo ulospäin. Mutta hyvin mahdollista jos siihen on molemmilla halua ja tahtoa. Hyvä seksi vaatii syttyäkseen hieman luovuutta, halua uudistua ja tietoista halua pitää se elämänalue kiinnostavana ja tuoreena. Eihän kukaan syö samaa leivänkannikkaa vuositolkulla. Uutta voi aina leipoa.
Mutta kun ajatukset menee jo muualla, niin on oikeasti aika mahdotonta jos et ota itseäsi niskasta ja päätä, että katson ensin tämän suhteen loppuun asti ja jätän muista haaveilut myöhemmälle (jos tarvitaan). Toinen mies mielessä kun oma ja tuttu ukko näyttää äkkia ihan mahdottoman hyvältä kaverilta.
Juu, ja kokemusta on. Menin ja petin, hyvää ystävääni eli puolisoani. Arkista ja tylsää miestäni. Vasta kun "ihana rakkaus" toiseen mieheen kuihtui (niin kävi vaikka en ikinä olisi sitä alkuvaiheessa uskonut, kun sen piti olla sitä Suurta...) ja järki palasi päähän ja tuli tunnustamisen aika. Se tunteiden ja rakkauden määrä joka minun sisältäni nousi miestäni kohtaan oli aivan käsittämätön. Ja ymmärrys siitä millä olin pelannut. En ollut ensimmäisestä ihastumisen hetkestäni lähtien antanut miehelleni mitään mahdollisuuksia. Jääräpäisesti olin selittänyt huonolle omalletunnolleni sitä "ystävyys"-löpinää.
No, kaikesta yrityksestä huolimatta ollaan nyt eron koetusajalla. Sivusuhteeni oli niin pitkä (kolme vuotta), että mieheni ei oikein selviä siitä. Asutaan edelleen yhdessä ja minä olisin valmis vaikka muuttamaan kuuhun hänen kanssaan. Rakkautta on molemmilla, mutta asia on vain liian kipeä ja raskas miehelleni kantaa. Toivossa elän silti, että miehen tuska joskus hellittäisi ja pystyisi antamaan minulle anteeksi. Itse siihen en pysty.
Eli MIETI. Ja senkin jälkeen vielä kerran.
Olen itse vastikään ollut lähes samassa tilanteessa kuin sinä... 16-vuotiaana tapasin mieheni, pian siitä kihloihin, sitten naimisiin, neljä lasta. Nyt olen 34-vuotias, vuodet ovat vierineet omalla painollaan ja suhteemme kasvanut - ystävyydeksi mielestäni.
Loppukesästä tapasin ravintolassa miehen, joka vei jalat altani. Mies asuu toisella puolella Suomea, mutta pidimme yhteyttä soitellen ja mahdollisuuksien mukaan tapaillen. Sivusuhteeni ei ollut jatkunut kahtakaan viikkoa kun kerroin miehelleni haluavani erota. Tokihan ero on vuosien varrella ollut puheessa aiemminkin - aina minun puoleltani. Nytkään en halunnut eroa niinkään toisen miehen takia, vaan niiden tunteiden takia, joita vieras mies minussa jälleen kerran herätti. Eli kipinä parisuhteestamme oli minun puoleltani sammunut jo vuosia sitten ja tämän takia olen ollut altis ihastumaan muihin miehiin. En kuitenkaan ikinä ole edennyt ihastumisissani näin pitkälle, että jonkun kanssa suhteen aloittaisin.
Nyt muutama kuukausi myöhemmin asun omassa asunnossa ja opettelen elämään ilman miestä. Kumpaakaan miestä - "sivusuhde" kuihtui yhtä pian kuin syttyikin. En osaa vielä arvioida oliko ratkaisuni oikea vai väärä, ikävä entistä ja turvallista elämää kohtaan on ajoittain kova. Vielä en kuitenkaan ikävöi miestäni (avioero vasta vireillä) "parisuhdemielessä". Olen sitä mieltä että nyt on minun hetkeni kokeilla itsenäistä elämää- jos en nyt olisi lähtenyt liitostamme, olisi asia ollut jatkossakin esillä. Ehkäpä ulkopuolinen apu olisi auttanut liittoamme kestämään, apua vaan olisi pitänyt hakea jo vuosia sitten ja siihen mieheni ei ollut halukas. Nyt olisi ollut, mutta minä en enää jaksanut/halunnut yrittää.
Tsemppiä vaikean päätöksen tekemiseen -ikinähän elämässä ei voi olla varma mistään, täytyy tehdä niin kuin itsestä oikealta tuntuu.
Itsestäni tuntuu oikealta jatkaa tätä tylsää avioliittoa, koska en voi ottaa tunnolleni avioliiton tuhoamista. Toivoisin puolisoni olevan alullepanija. Toistaiseksi minä vain jatkan ja jatkan ... teeskentelyä.
mitä ihmiset ajattelevat avioliiton olevan. Millainen sen pitäisi olla? Jokainen aikuinen kai ymmärtää, että avioliitto ei voi olla samanlainen kymmenen - kahdenkymmenen vuoden jälkeen kuin suhteen alussa - kukapa meistä olisi samanlainen enää? Mistä tulee avioliiton malli? Mistä se käsitys, että pitäisi olla "virtaa" ja pitäisi olla sitä ja tätä?
Miksi avioliitto tuntuu tylsältä? Miksi puoliso, jota voi sanoa ystäväkseen, tuntuu siis tylsältä? Eihän liitto voi olla tylsä, jos ei tunne puolisoaan sellaiseksi myös! Voiko YSTÄVÄ olla tylsä? Voiko ystävyys jatkua tylsimyksen kanssa?
Avioliiton voi tuhota monella tavalla. Passiivinen tapa on myös tuhoisa - puolison voi myös provosoida avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. (Ei tietenkään pidä provosoitua!)
Miksi teeskentelet? Mikset ole sitä mitä olet? Mikset sano, mitä toivot, mitä ajattelet? Miten voit sanoa puolisoasi ystäväksesi, jos et uskoudu hänelle? Miksi kuvittelet, että löydät jostakin jotain parempaa? Etkö usko, että tylsyys voi olla vastassa sielläkin jonkun ajan kuluttua?
Etkö voisi hakea jotakin muuta kuin uutta parisuhdetta tylsyydestä päästäksesi? Parisuhdeko on elämäsi suola? Eikö elämässä voisi olla muitakin asioita tuomassa "virtaa"?
Eivätkö ihmiset yleensäkin voisi kuvitella löytävänsä muita lähteitä innostukselleen kuin uuden suhteen? Ne muut eivät rikkoisi avioliittoja välttämättä - niistä voisi tulla jopa uuden innoituksen alkuja.
Mitä on onni ja onnellisuus? Onko se ehdottomasti itseni kaltainen puoliso? Onko se loputon ymmärtäjä? Onko se auttaja? Vai onko se ystävä, jota sittenkin rakastan - eikä se rakkaus ole loputonta hurmaa, vaan tuon toisen kanssa arjen jakamista. Se on hänen kuuntelemistaan. Se on hänen palvelemistaan. Se on myös sitä, että voin puhua hänelle kirvelevimmistäkin tappioistani. Me näemme toisemme - me tunnemme toisemme - emmekä sittenkään tunne! Me voimme loputtomasti oppia uutta toisiltamme, jos emme harhaudu luulemaan jo tietävämme kaiken toisistamme.
Elämä on täynnä pettymyksiä. Elämässä voi tulla vastaan huolia, vastoinkäymisiä ja raskaitakin suruja. Mutta kaiken sen keskellä voi olla läsnä myös onni - vaikka se ei olisikaan huumaavia tunteita. Onni voi olla lähellä, vaikka sitä ei aina tuntisi eikä kokisi. Onnea täynnään voi elämä olla, vaikka puoliso ei tuntuisikaan ajoittain muulta kuin ärsyttävältä tyypiltä.
Kysy itseltäsi, kysy puolisoltasi, kysy! Ja vastaa myös!
Totta joka sana, allekirjoitan tuon kaiken. En voi väittää vastaan. Luulin tuntevani puolisoni ja olin erittäin tyytyväinen arkeemme ja perhe-elämäämme, kunnes mieheni ilmoitti haluavansa erota. Pommi putosi niskaani, mutta asian käsittelyn ja selvittelyn tuloksena mieheni perui päätöksensä tai aikeensa lasten edun nimissä. Tämä kriisi oli käännekohta elämässäni. Aloin ajatella itseäni ja harrastushalujani yms. Nyt muutamien vuosien kuluttua tilanne on kääntynyt toisinpäin, minä olenkin se tyytymätön osapuoli. Tiedän, että puhua pitäisi, mutta en vain saa aikaiseksi ja tunnen vastenmielisyyttä koko parisuhdetta kohtaan. Huomasin, että olen koko avioliiton ajan ollut se kiltti ja myötäilevä, alistuva osapuoli. Tämä on omaa tyhmyyttäni, tiedän sen, itsehän olen dominoivan puolisoni vapaaehtoisesti valinnut ja halunnut. Nyt vain tuntuu etten pidä miestäni ystävänäni, muusta puhumattakaan, eikä minulla ole sydäntä sitä hänelle kertoa. Hän on kuitenkin ihanien lasteni isä ja säälin häntä, koska tiedän että hän on, mikä on eikä osaa muuttua kuten en tietysti osaa minäkään...
Ajattelen, että avioliitto ja parisuhde ylipäätään on liian vaikea yhtälö. En tosiaankaan haaveile elämisestä yhdessä jonkun toisen kanssa jos tästä nykyisestä eroon (joutuisin) pääsisin. Toisaalta tiedän olevani niin turvallisuushakuinen ihminen, että katumus ja pettymys olisivat täysin mahdollisia tunteita minulle mahdollisen eron jälkeen. Olen siis tasapainoton ja avuton oman itseni ja tunteideni kanssa...
ei löydy täältä, eikä se löydy myöskään uudesta parisuhteesta.
Vastaus löytyy asian ääneen myöntämisestä ja keskustelusta nykyisen puolison kanssa.
On täysin epärealistista ruveta pohtimaan nykyisen suhteen tilaa, jos on jo toinen katsottu valmiiksi. Et silloin anna nykyiselle suhteellesi minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia.
Onhan aivan selvää, että uusi, tuore ja jännittävä uusi suhde voittaa vertailussa 10-0 jos sitä vertaa juuri nyt hiukan pölyttyneeseen ja pitkään suhteeseen.
On myös todella epäreilua nykyistä puolisoasi kohtaan pohtia tällaisia asioita itsekseen (ja täällä tuntemattomien kanssa), jos et ole hänelle edes vielä kertonut sitä, mitä juuri nyt ajattelet suhteenne tilasta.
Ethän voi olettavan suhteen itsestään paranevan, jollet kanna omaa vastuutasi ja PUHU siitä miltä sinusta tuntuu!
Sitäpaitsi JOKAINEN suhde (myös se mahdollinen uusi suhteesi) muuttuu ajan mittaan sekä tasaantuu syväksi ystävyydeksi ja uudenkin kumppanin ei-niin-mairittelevat puolet rupeavat ajan mittaan ärsyttämään.
Ei ne suhteet vaihtamalla parane, vaan työtä tekemällä. Olet itse puolet nykyistä suhdettasi ja saattaahan olla, että nykyisen puolisosi elämänasenne kumpuaa osaltaan myös siitä, mitä sinä olet tuonut suhteeseen. Parisuhde on systeemi ja sen osapuolet vaikuttavat toisiinsa. Erityisesti jos olette, kuten kerroit, kasvaneet jo vuosia yhdessä.
Parempi kysymys siis olisi, mitä SINÄ voisit tehdä, jotta nykyinen suhteesi voisi paremmin?
PS ja täältä sinä todennäköisimmin saat enemmän kannustusta eroamiselle, sillä valtaosa meistä täällä kirjoittavista ON jo eronnut! Toki me haluaisimme, että sinullekin kävisi niin heikosti. Se saa meidät tuntemaan itsemme vähemmän epäonnistuneiksi.
Eikö nyt tiedä rakastaako vai ei? Jos oot aikuinen niin sen tietää. Rakkautta ei rahalla tehdä. jos oon skidi alle 30v. Aikaa on ja ihmisiä.