Olen naimisissa. Meillä on kaksi ihanaa lasta, jotka rakastavat molempia vanhempiaan.
Tapasin vaimoni tilanteessa, jolloin tunsin, että kukaan muukaan ei minua tulisi ikinä huolimaan - huono itsetunto, liian monet pakit. Otin sen minkä sain - tai menin sen mukaan, joka minut otti.
Nyt on kulunut 12 vuotta. Olen lähes 40. Mikään tässä suhteessa ei ole enää vuosikausiin sytytyttänyt minua. Haluaisin jakaa elämäni sekä lapsien että nyttemmin tapaamani naisen kanssa, joka on tuntuu olevan juuri hän, jota olen koko ikäni etsinyt.
En vihaa vaimoani. Hän on kunnollinen uraihminen, mutta lasteni äitinä ja vaimonani ei ole oikea. Joku toinen voisi arvostaa häntä - minä en siinä määrin kuin hän ansaitsisi. Olen aina halunnut olla täysin toisenlaisen ihmisen kanssa, mutta olosuhteiden pakosta olen tyytynyt häneen.
Kun pappi on aamenen sanonut (en ole uskovainen...), olen pysynyt liitossa ja vääränä valintana näytellyt onnellista viimeiset seitsemän vuotta. Elän valheessa. Petän elämällä valheessa.
Elämä on lyhyt.
Haluan elää myös omaa elämääni. Kuinka voin sen nyt tehdä? En halua jatkaa aviomiehenä hänen kanssaan. Haluan jatkaa lasteni isänä ja antaa rakkauteni toiselle ihmiselle, johon olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella oikeasti rakastunut. Tai elää isänä ilman vaimoa, antaa kaiken huomioni lapsilleni. Enkä koskaan voisi tietää, mitä tapaamani naisen kanssa voisi olla, jos en kokeilisi. Suuri riski...otanko sen?
Pelkään tehdä kipeitä ratkaisuja. Pelkään häpeää. Pelkään sitä, mitä teen toisille ihmisille - nykyiselle vaimolleni ja lapsilleni.
Pelkään myös sitä, mitä teen, jos jään. Oppivatko lapseni elämään samassa valheessa kuin minä?
Jos lähden, oppivatko lapseni luovuttamaan ja vaihtamaan rakkautensa kohdetta liian kevytmielisesti?
Mikä on tarpeeksi? Täytyykö minun odottaa, että kaikki - koko korttitalo - hajoaa ennen kuin lähden? Pitääkö tapahtua suuri romahdus vai voinko lähteä vielä niin kauan kuin kaikki on ehjää?
Olenko pelkkä tunteellinen hölmö? Odotanko liikaa rakkautta? Olenko liian idealisti? Kuuluuko avioliiton olla pyhä instituutio, jota kukaan kunniallinen ei voi rikkoa?
Tapasin vaimoni tilanteessa, jolloin tunsin, että kukaan muukaan ei minua tulisi ikinä huolimaan - huono itsetunto, liian monet pakit. Otin sen minkä sain - tai menin sen mukaan, joka minut otti.
Nyt on kulunut 12 vuotta. Olen lähes 40. Mikään tässä suhteessa ei ole enää vuosikausiin sytytyttänyt minua. Haluaisin jakaa elämäni sekä lapsien että nyttemmin tapaamani naisen kanssa, joka on tuntuu olevan juuri hän, jota olen koko ikäni etsinyt.
En vihaa vaimoani. Hän on kunnollinen uraihminen, mutta lasteni äitinä ja vaimonani ei ole oikea. Joku toinen voisi arvostaa häntä - minä en siinä määrin kuin hän ansaitsisi. Olen aina halunnut olla täysin toisenlaisen ihmisen kanssa, mutta olosuhteiden pakosta olen tyytynyt häneen.
Kun pappi on aamenen sanonut (en ole uskovainen...), olen pysynyt liitossa ja vääränä valintana näytellyt onnellista viimeiset seitsemän vuotta. Elän valheessa. Petän elämällä valheessa.
Elämä on lyhyt.
Haluan elää myös omaa elämääni. Kuinka voin sen nyt tehdä? En halua jatkaa aviomiehenä hänen kanssaan. Haluan jatkaa lasteni isänä ja antaa rakkauteni toiselle ihmiselle, johon olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella oikeasti rakastunut. Tai elää isänä ilman vaimoa, antaa kaiken huomioni lapsilleni. Enkä koskaan voisi tietää, mitä tapaamani naisen kanssa voisi olla, jos en kokeilisi. Suuri riski...otanko sen?
Pelkään tehdä kipeitä ratkaisuja. Pelkään häpeää. Pelkään sitä, mitä teen toisille ihmisille - nykyiselle vaimolleni ja lapsilleni.
Pelkään myös sitä, mitä teen, jos jään. Oppivatko lapseni elämään samassa valheessa kuin minä?
Jos lähden, oppivatko lapseni luovuttamaan ja vaihtamaan rakkautensa kohdetta liian kevytmielisesti?
Mikä on tarpeeksi? Täytyykö minun odottaa, että kaikki - koko korttitalo - hajoaa ennen kuin lähden? Pitääkö tapahtua suuri romahdus vai voinko lähteä vielä niin kauan kuin kaikki on ehjää?
Olenko pelkkä tunteellinen hölmö? Odotanko liikaa rakkautta? Olenko liian idealisti? Kuuluuko avioliiton olla pyhä instituutio, jota kukaan kunniallinen ei voi rikkoa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
En kyllä osaa neuvoa, mitä sun pitäs tehdä, mut ajattelin kiittää sua että sait mut ajattelemaan...Mä oon just ite eroamassa tosi typerin perustein solmitusta avioliitosta(mies alkoholisti, luulin saavani perheen) ja minua piirittää yksi entinen miesystävä,joka on ollut muhun rakastunut 10v. ja haluis nyt, kun eroan, mun kanssa perheen ym. Mä oon miettiny et pitäskö mun tyytyä tähän ex-miesystävään, joka ei sytytä mua mitenkään, mut palvoo ja rakastaa mua, kun musta tuntuu että en voi löytää sellasta ihmistä , jota todella rakastasin ja joka rakastas mua...Mutta siis kiitos, ehkä mä en vielä luovu toivosta....
Hei,
toinen ihminen ei koskaan voi eikä saa sanoa toiselle, mitä jossain tilanteessa pitää tehdä. Syy miksi minä itse päädyin ajattelemaan asioita, miettimään sitä, että minä en tästä enää nuorru..
Nimittäin päivänä eräänä puhuin isäni kanssa vanhempieni avioerosta. Vanhempani erosivat ollessaan n. 55v. Pysyivät siis yhdessä sen aikaa, että me lapset lensimme pesästä.
Isäni sanoi;" älä ymmärrä väärin, kyllä hän teitä lapsia rakastaa, mutta se mitä hän on katunut, on se, ettei hän lähtenyt jo vuosia aikaisemmin. Silloin ehkä olisin saanut uuden mahdollisuuden, uuden perheen, ihmisen ei ole hyvä olla yksin."
Kyllä minäkin suhtaudun avioliittoon vakavasti, siten, että se olisi ikuinen. Mutta, on muistettava, että meille on annettu vain yksi elämä, joten se on elettävä niin, että se on elämisen arvoinen.
Viimeinen niitti tai potku taisi olla minulle se, kun äiti sanoi elävänsä isän kanssa kulissiavioliitossa.. se oli minulle järkytys, mutta samalla tajusin, että jotenkuten yhdessä eleleminen ei saa riittää...
Olet pohtinut asioita...mikset pohtisi yhdessä vaimosi kanssa. Luulen, että loppujen lopuksi se, että on itselleen ja toiselle rehellinen, on ainoa oikea tie. Kyllä jokainen vaistoaa, jos kaikki ei ole kohdallaan ja jos siitä ei puhuta, se alkaa ahdistaa. Totuuden kohtaaminen voi olla kipeää ja repivää, mutta mielestäni aina parempi kuin elää valheessa.
Itse tuon saman läpikäyneenä, toivotan sinulle voimia aloittaa vaimosi kanssa keskustelu, joka sinun täytyy joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin hänen kanssaan käydä.
itsekin tarrasin aikoinani ensimmäiseen, joka minuun katsoi - kun olin jo 18 v. eikä minulla ollut vielä ketään. ehkä häntä rakastinkin silloin alussa, mutta jo varhain huomasin tehneeni virheen. Kuitenkin olen pysynyt hänen kanssaan 23 vuotta. Nyt tämä korttitalo huojuu - sen takia, että en jaksa enää vetää tätä teatteria. Miehestäni ei parhaalla tahdollakaan saa hyvää aviomiestä saati sitten lasten isää. Olen tällä palstalla aiemminkin kirjoittanut mieheni alkoholiongelmasta (10 vuotta salailua) ja kun vihdoin tein sen askeleen, että kerroin asiasta muille sainkin kuulla olevani itsekäs yms. sellaista kun ajattelenkin avioeroa. Itse olen kaiken laittanut tähän liittoon, hoitanut lapset, maksanut talon, auton yms. asumiseen ja elämiseen littyvän ja nyt alkaa olla sellainen olo, että paukut on loppu. En jaksa enää elää tässä rakkaudettomassa liitossa. Haluan jonkun jota voin rakastaa, jonka kainaloon voin kietoutua ja edes sen että meillä olisi edes jotain yhteistä. Ei niin kuin nyt, että minulla on lapset ja talo hoidettavana ja miehelläni on omat kaverit, omat menot ja alkoholi.
Olen puhunut miehelleni erosta, ei hän sitä ymmärrä kun minulla on kaikki niin hyvin! Ja yhä edelleen minä riudun tässä liitossa, koska en halua "pahoittaa" hänen mieltään!! Puhumattakaan siitä että oma mieleni on pahoittunut tämän 10 viimeisen vuoden aikana joka viikonloppu ja usein viikollakin hänen juomisensa takia.
Läheiset ystäväni ihmettelevät miksi en ota irtiottoa, mutta mieheltäni menee kaikki (vaikka ei hän siitä ole ennenkään välittänyt). Mutta meillähän on vain tämä yksi elämä, tätä menoa katkeroidun täysin. Olen odottanut elämääni jotakin ihmettä - uutta rakkautta kenties, mutta kuka minua täältä kotoa tulee hakemaan, kun olen sitäpaitsi naimisissakin.... Mutta siinä olisi edes syy lähteä, anoppikin päästäisi menemään kun olisin tehnyt "huorin", vaikkakin saisin suvun vihat päälleni.... Tärkeintä on kuitenkin se, että tiedän oman äitini hyväksyvän tekoni, hän ei vielä tiedä avioerohalustani, mutta on tässä vuosien varrella katsellut tätä meidän liittoamma = mieheni juomista.
Minäkin elän siis valheessa, olen elänyt viimeiset 10 vuotta. Ja tämä on todella raskasta, jossain vaiheessa tulee raja vastaan, ja minä haluan että se tulisi todella pian, ei kukaan ihminen voi elää ainoata elämäänsä näin.
Tee oma ratkaisusi, minulta ainakin saat kaiken tuen - olen onnellinen, että joku "uskaltaa" lähteä valheesta. Elämänlaatu paranee huomattavasti, toivottavasti myös minulla joskus ...
Voin pahoin lukiessani kirjoitustasi, koska se on katkelma elämästäni vuosia sitten.
Olin samassa tilanteessa, mutta lasten ja mieheni tähden en tohtinut hakea eroa. Nyt olemme eronneet ja minun on vaikea antaa itselleni anteeksi, etten hakenut eroa paljon aikaisemmin.
Alkoholismi todennäköisesti vain pahenee vuosi vuodelta, mies alkaa juoda sinunkin rahojasi (jos ei jo juo), riidat pahenevat, ja myös sinulle tulee houkutus tarttua pulloon, koska tuskasi on valtava, miehesi ja sinä voitte käydä toisiinne käsiksi, pahimmassa tapauksessa voitte tappaa toisenne, tai sitten sitten saatat tappaa itsesi. Tämä ei ole liiottelua, vaan kuvaus siitä mihin kaikki johtaa ennemmin tai myöhemmin. Kyse ei siis ole kohdallasi siitä, löydätkö uuden rakkauden, vaan siitä jäätkö henkiin.
Miestäsi autat parhaiten eroamalla, jolloin hänen on pakko ottaa vastuu juomisestaan ja omasta elämästään. Lapsenne kärsivät jo nyt ja tulevat kärsimään vielä enemmän jos jatkat elämääsi alkoholistin kanssa. Miksi jatkaisit liittoasi ja keräisit tuskaisia muistoja, jotka vievät sinulta elämänilon, vaikka jossain vaiheessa eroaisittekin? Minulta nuo muistot ovat vieneet elämänilon eroni jälkeenkin, koska nyt näen selvästi, miten tuskalliset muistot ovat ikuisena painolastina lastemme elämässä. Kun pahoja muistoja on paljon, niitä ei voi pyyhkiä pois, vaikka on erottu ja tilanne on rauhoittunut.
Mitä nopeammin haet eroa, sen paremmat muistot jäävät lapsillesi lapsuudestaan, pitkittämällä tilanne vain pahenee.
että pakko tehdä joku ratkaisu lähiaikoina, en nimittäin jaksa tällä hetkellä edes kuunnella lapsiani, niin olen väsynyt. Töissäkin täytyisi jaksaa käydä, tällä hetkellä terveyskin temppuilee ....
Kun vain saisin hänet ymmärtämään! Eilenkin meni kaverinsa luokse katsomaan jääkiekkoa telkusta, ja aloitti ryyppäämisen. Kun otin sen illalla puheeksi hänen kotiuduttuaan, niin sekin juominen oli kuulemma minun syytäni. Mikäli minä olen se syy miksi hän juo, niin en minä halua kenenkään terveyttä pilata, eikös silloin ole paras pistää elämä uusiksi ....
Hölmön vaimo on uranainen eikä mikään juoppo! Alottakaa uusi keskustelu, asiannehan on tärkeä.
Joo. Aviolliitto on ikuinen. Kun on lapset, niitä ei voi peruuttaa. Haareminko aiot perustaa ? Uusi äiti entisille lapsille ? Idi ! Niillä on jo äiti.
Idea: Kissayhdistyksen erikoistarjous: pallit pois puoleen hintaan !
Ehkä se sais sullekin yläpään päätöksentekoon.
Ja enemmän arvostusta -pliis- vaimoasi kohtaan.
Häntä käy sääli.
Valheessa eläminen ei ole hyväksi lapsillenne, vaimollesi eikä sinulle itsellesi, eikä myös rakastamallesi naiselle.
Lapsenne kärsivät nykyisestä tilanteesta, jossa sinä jossittelet ja elät kaksoiselämää. Se näet heijastuu kodin ilmapiiriin, ja lapset varmasti ovat vaistonneet, ettei kaikki ole kunnossa. Selvitä siis asia pikimmiten. Kahden naisen miehenä et voi jatkaa, se on erittäin tuhoisa tilanne kaikille osapuolille. Jätä rakastettusi ja koita löytää yhteys vaimoosi tai jos et pysty rakastetustasi luopumaan, niin valitse sitten hänet ja ilmoita siitä pikimmiten vaimollesi. Lisäksi vaimollasi on mielestäni oikeus tietää se, että hän joutuu jakamaan aviomiehensä toisen naisen kanssa, oletko sen kertonut hänelle? Voikin olla, että vaimosi tekee ratkaisun puolestasi, kun se sinulle näyttää olevan aika vaikeaa.
Teet minusta väärin etenkin vaimoasi kohtaan, jos hän ei tiedä tunteistasi. Vaikka sinusta tuntuisi siltä, että hän on "vääränlainen", hänessä ei kuitenkaan ole vikaa, te ette vaan sovi toisillenne. Hänkin ansaitsee mahdollisuuden ihmissuhteeseen, jossa toinen rakastaa ja kunnioittaa häntä oikeasti. Samoin sinä. En näe muuta mahdollisuutta kuin että kerrot vaomillesi, mitä tunnet.
Jos teillä ei tule suurempia ongelmia lasten suhteen eron myötä, niin sinuna en enää pitkittäisi. Itsellä ei olisi näin "onnellisesti" ja vain se pidättelee vielä.
Kuitenkin koen, että en voi jatkaa näinkään, sillä elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi, kuten sanoit. Ja tosiaan on väärin puolisoakin kohtaan pitkittää tilannetta.
Ajattelet varmaan samoin, että vaikka olet nyt kohdannut elämäsi naisen, niin ei tämä ole varsinainen syy eroon. Toki se avaa silmiä ja
vuosia vaivannut tyytymättömyys on nyt vain alkanut saada lisäuskoa siihen, että ei tällaista kulissiavioliittoa ole järkevää jatkaa
ja voihan olla että tämä uusi tuttavuus olisi se oikeakin.
Älä edes ajattele riskinä. Itsekin olen vahingossa syyllistynyt samaan lauseeseen, vaikka tarkemmin ajateltuna ei ole mitään riskiä, kun suhde ei tyydytä. Uskon että on parempi kaikille olla vaikka yksinkin, kuin elää huonossa liitossa.
Päivä kerralla eteenpäin, ei tässä muu auta.
Tsemppiä sulle :)
Elämähän on liian lyhyt tuhlattavaksi, joten paras tunkea se heti omaan kurkkuun. Syödä kaikki. Itse, yksin ,itsekkäästi. Sehän se maailmoja syleilevän onnen tuottaa.
Varsinkin kun pystyy samalla syömään koko lähitienoonkin elämät. Maksattamaan oman "onnensa" muilla, jopa lapsillaan.
Noille tyypeille ei onnea ole tarkoitettukaan !
on myös miestä ja lapsia kohtaan väärin jatkaa
tällaisessa suhteessa. Sinunkin lienee olisi
hyvä lukea aiheesta, ennen kuin tuomitset.
Kaarina Määttä, Lapin yliopistosta kirjoittaa mm. näin seuraavalla netti sivulla :
http://www.yle.fi/muuttujat/index.php/asiantuntijat/
"Päätös siitä, milloin vaikean avioliiton tulisi päättyä, vaihtelee pareittain. Ei ole sääntöjä sille, milloin suhdetta kannattaa jatkaa ja milloin siitä on syytä luopua. Rakkauden tai sen puuttumisen tunteen voivat määritellä vain puolisot itse."
"Avioliitto on epäonnistunut silloin, kun on liian tuskallista jatkaa entiseen tapaan tai kun suhteen hoitamiseen kuluu niin paljon energiaa, että kaikki muu elämässä tuntuu toissijaiselta tai muuttuu ylivoimaiseksi. Silloin on vaikea olla oma itsensä ja ajatella selvästi, työskennellä tehokkaasti, innostua mistään tai olla avulias, ystävällinen tai huolehtiva. Jos se maailma, joka yhdessä rakennettiin yhteiseksi ilon, lämmön ja läheisyyden jakamista varten, onkin muuttunut pelon, mielivallan tai eripuran läpitunkemaksi, edellytykset yhdessä elämiseen näyttävät huonoilta."
"Kriittinen erohalun piste ei kuitenkaan ole kaikilla sama, eikä ero ei ole koskaan helppo eikä yksinkertainen."
Hei!
Ero on kamalimpia juttuja mitä ihmiselle voi sattua mutta silti usein se ainoa ja välttämättömin ratkaisu. Itse olen kokenut saman eli solmin liiton sen kanssa joku minut huoli kun oma itsetunto oli nollilla. Liittossa oli hyviäkin puolia mutta ei se mikään todellinen liitto ollut. Kun itse kasvoin ihmisenä tajusin että ero on ainoa ratkaisu. Itse eroprosessi oli pelottava ja sisälsi ihan hirveästi kaikkia tunteita mutta lopputulos oikea eli tein oikean ratkaisun.Sun pitää ottaa aikuisen vastuu itsestäsi ja toimia oman sisäisen äänesi mukaa. Et sinä lapsistasi eroa jos eroat vaimosta ja kulisseista.
Menin naimisiin "puolivahingossa" ns. lupaukseni lunastamalla. Kahden pienten lasten takia olen yrittänyt pärjätä ilman muutosta. Riidat vaan pahenevat jatkuvasti. Tiedän, ettei nykytilanne ole missään nimessä hyvä kasvualusta lapsillekään. En kuitenkaan halua lapsilleni rikkonaista perhettä. Olen epäonnistunut totaalisesti.
Nyt minun on aloitettava elämäni uusi alku. Olen silti huolissani lapsistani. On ollut virhe tehdä kaksi samanlaista virhettä peräkkäin!