Kerronpa minäkin tarinani, varmaan aika tavallisen sellaisen. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa pian 20 vuotta, meillä on kolme ihanaa lasta, kohta aikuisia kaikki. Hyppäsin aikoinani itse tähän suhteeseen suoraan edellisestä, jossa olin 3 vuotta se toinen nainen. Nykyinen mieheni oli aivan toisenlainen ihmisenä, ajattelin, että sen täytyy nyt toimia, biologinen kellokin tikitti kovasti molemmilla. Neljä vuotta yhdessä ja meillä oli jo kolme lasta ja paljon lama-ajan ja lapsiperheen murheita. Aika pian tajusin myös, että olen tehnyt aivan väärän valinnan. Oli paljon rahahuolia, mies kyllä otti itselleen omaa aikaa, mulla sitä ei ollut koskaan. Rupesin laskemaan vuosia kuin aamukampaa, et kunhan lapset olisivat riittävän isoja, niin minullekin jäisi omaa aikaa. Elämä oli stressaavaa, tuli sairauksia, vakaviakin. Pahinta on ollut tyttären syömishäiriö, jota on nyt hoidettu neljä vuotta. On myös ollut toisen tyttären seksuaalinen hyväksikäyttö omissa kotibileissä. Jaksamista on tarvittu, miehestä en ole missään asiassa saanut tukea, päinvastoin, hän syyttelee, haukkuu ja nimittelee meitä kaikkia muita. Jos ei lähde karkuun ikäviä tilanteita. Olen kuullut olevani vaikka mitä, samoin lapset.
Nyt minulla on ollut sitä kaipaamaani aikaa, mutta mies on koko ajan vihainen ja ennenkaikkea mustasukkainen siitä, miten ja kenen kanssa aikaani vietän. Aina on myös tullut sanomista rahasta. Minulla on muutama mukava naisystävä, joiden kanssa kän joskus baarissa, konserteissa, elokuvissa tai lenkillä.
Mutta mitään en saisi heille puhua, mikä liittyy mieheni ja minun väleihin. Jos asia eivät mene miehen mielen mukaan, hän saa raivareita, särkee jopa paikkoja ja tavaroita, muutaman kerran on lievästi pahoinpidellytkin minua. Mutta koskaan ei pyydä edes anteeksi tai tunnu katuvan mitään, on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olisin lähtenyt tästä liitosta jo ajat sitten, mutta tuntuu, ettei ole mitään taloudellista mahdollisutta. Minun omat työkuvioni ovat aina olleet epävarmoja. Lapsia en voi isälle jättää, joutuisivat tosi lujille. Eli odottelen nyt sitä aikaa, kun he lentävät pesästä, ja pärjään pienemmässä asunnossa.
Mutta on mukavaakin tapahtunut. Puolisen vuotta sitten tapasin mukavan poikamiehen. Kumpikaan ei salasuhdetta halunnut, mutta kemiat ovat olleet niin valtavat, että olemme tapailleet silloin tällöin. Se on harvoin mahdollista, sllä hänkin pitää kiinni omista menoistaan, ja tässä tilanteessa niin pitääkin. Minä olen ollut ihan rakastunutkin, mutta hän ei uskalla antaa tunteille valtaa, ja tiedän, ettei hän estä vapaan, mukavan naisen tuloa elämäänsä, jos sellainen on tullakseen. Mutta jos minä olisin vapaa, hän mielellään haluaisi kokeilla vakavampaa suhdetta kanssani. Tässäpä on tunteet myllertäneet, ja välillä tuntenut olevansa taivaassa, välillä elämä on yhtä helvettiä, ja nythän olen juuri se, miksi mieheni minua on haukkunutkin. Pelottaa sekin tosi paljon, jos jään kiinni tästä, mieheni on jo alkanut epäillä jotain. Silloin on nimittäin helvetti irti, ja se ei kai auta ketään?
Kommentoikaa ihmiset, naiset, miehet, salarakkaat, pettäjät, narsistin puolisot! Kommentoikaa, miten eron jälkeen selviää taloudellisesti (muuten kyllä tulen selviämään!), miten hoituu eroasiat ihmisen kanssa, jonka kanssa ikävä asioita ei pysty muutenkaan hoitamaan tai keskustelemaan niistä asiallisesti ja rauhallisesti? Olenko paha? Entäpä kun tämä rakastukseni on 11 vuotta nuorempi minua, onko naisia, jotka kommentoisivat ihan oikeaa rakkaussuhdetta itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa? Toimiiko?
Nyt minulla on ollut sitä kaipaamaani aikaa, mutta mies on koko ajan vihainen ja ennenkaikkea mustasukkainen siitä, miten ja kenen kanssa aikaani vietän. Aina on myös tullut sanomista rahasta. Minulla on muutama mukava naisystävä, joiden kanssa kän joskus baarissa, konserteissa, elokuvissa tai lenkillä.
Mutta mitään en saisi heille puhua, mikä liittyy mieheni ja minun väleihin. Jos asia eivät mene miehen mielen mukaan, hän saa raivareita, särkee jopa paikkoja ja tavaroita, muutaman kerran on lievästi pahoinpidellytkin minua. Mutta koskaan ei pyydä edes anteeksi tai tunnu katuvan mitään, on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olisin lähtenyt tästä liitosta jo ajat sitten, mutta tuntuu, ettei ole mitään taloudellista mahdollisutta. Minun omat työkuvioni ovat aina olleet epävarmoja. Lapsia en voi isälle jättää, joutuisivat tosi lujille. Eli odottelen nyt sitä aikaa, kun he lentävät pesästä, ja pärjään pienemmässä asunnossa.
Mutta on mukavaakin tapahtunut. Puolisen vuotta sitten tapasin mukavan poikamiehen. Kumpikaan ei salasuhdetta halunnut, mutta kemiat ovat olleet niin valtavat, että olemme tapailleet silloin tällöin. Se on harvoin mahdollista, sllä hänkin pitää kiinni omista menoistaan, ja tässä tilanteessa niin pitääkin. Minä olen ollut ihan rakastunutkin, mutta hän ei uskalla antaa tunteille valtaa, ja tiedän, ettei hän estä vapaan, mukavan naisen tuloa elämäänsä, jos sellainen on tullakseen. Mutta jos minä olisin vapaa, hän mielellään haluaisi kokeilla vakavampaa suhdetta kanssani. Tässäpä on tunteet myllertäneet, ja välillä tuntenut olevansa taivaassa, välillä elämä on yhtä helvettiä, ja nythän olen juuri se, miksi mieheni minua on haukkunutkin. Pelottaa sekin tosi paljon, jos jään kiinni tästä, mieheni on jo alkanut epäillä jotain. Silloin on nimittäin helvetti irti, ja se ei kai auta ketään?
Kommentoikaa ihmiset, naiset, miehet, salarakkaat, pettäjät, narsistin puolisot! Kommentoikaa, miten eron jälkeen selviää taloudellisesti (muuten kyllä tulen selviämään!), miten hoituu eroasiat ihmisen kanssa, jonka kanssa ikävä asioita ei pysty muutenkaan hoitamaan tai keskustelemaan niistä asiallisesti ja rauhallisesti? Olenko paha? Entäpä kun tämä rakastukseni on 11 vuotta nuorempi minua, onko naisia, jotka kommentoisivat ihan oikeaa rakkaussuhdetta itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa? Toimiiko?
Vastaukset 1
Vanhimmat
pyysit, tässä jotain kokemuksia. Olin tosi pitkään uskollisesti naimisissa mustasukkaisen miehen kanssa, ja pikkuhiljaa ne tunteet miestä kohtaan kuolivat jatkuvien turhien epäilyjen jälkeen. Minäkin tapasin sitten kivan poikamiehen ja rakastuin, ja niin kuin sinullakin, hän olisi ollut valmis kokeilemaan vakavaa suhdetta jos olisin vapaa. Mieheni alkoi epäilemään tosissaan, ja kerroin sitten totuuden. Hän kävi puhuttelemassa tätä toista miestä ym., ei kuitenkaan mitään tappelua. Jätin toisen miehen ja päätimme jatkaa avioliittoa, mutta eihän siitä enää mitään tullut, mies muuttui entistä pahemmaksi. Niin sitten muutaman vuoden kärvistelyjen jälkeen erosimme, kun hän löysi itselleen uuden minun ystävästäni, joka hänkin oli naimisissa. Nyt he ovat naimisissa ja ehkä onnellisiakin, ja minä jatkan vielä sen oikean etsimistä, vaikka aika alkaa ollakin jo vähissä. Entistä salarakastani näen joskus kaupassa, hän tervehtii, mutta ei sen enempää enkä enää käsitä, mitä hänessä silloin näin. Hänkin on nykyään naimisissa, onnellisuudesta en tiedä. Mutta.. noin puoli vuotta eron jälkeen minulla oli suhde itseäni 14 vuotta nuorempaan mieheen, eikä siitä valitettavasti elämäntilanteiden erilaisuuden takia tullut mitään. Eikä pelkästään se, vaan myös hänen kaverinsa kokivat minut lähinnä museokamaksi, ja huomauttelivat siitä tuon tuostakin hänelle. Toki itsekin tunsin olevani aivan eri tasolla kuin hän ja hänen kaverinsa, jotka olivat vasta perhettä perustamassa ja itse olisin voinut olla jo mummo. Hänkin on nykyään naimisissa ja suloisten lasten isä. Olemme edelleen hyvissä väleissä ja vieläkin hän joskus humalassa soittelee ja kertoo, kuinka paljon välitti minusta ja välittää edelleenkin. Olen kuulemma paras hänen naisistaan:) Hänen jälkeensä rakastuin varattuun mieheen, taidan edelleenkin rakastaa vain häntä, vaikka meillä ei varsinaista suhdetta olekaan. Olemme kuitenkin jo useamman vuoden ajan pitäneet yhteyttä, joskus on ollut pitkäkin tauko emmekä ole tavanneet kuin muutaman kerran tänä aikana. Hän on se paljon puhuttu sielunkumppani, luultavasti ihan kaksoisliekki, ainakin siltä tuntuu. Olen yrittänyt päästä eroon häntä kohtaan tuntemastani rakkaudesta, ja seurustelin pari vuotta erään toisen varatun miehen kanssa, mutta sekin suhde päättyi miehen mustasukkaisuuteen. Harmittaa vieläkin, koska oikeasti välitin hänestä, ja hän rakastaa minua vieläkin. Tapasimme pari viikkoa sitten, ja vieläkin hän olisi valmis eroamaan ja menemään heti naimisiin kanssani, jos vain suostuisin. Siis virallisesti olen yksin, ja rakastan sitä yhtä varattua miestä, mutta olisin valmis seurustelusuhteeseen, jos rakastuisin.. Se siitä rakkaudesta ja sen puutteesta... Kysyit myös rahasta.. Kyllä yksinkin pärjää, tiukempaahan se on, mutta ei ole nälässä tarvinnut olla. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa. Yritä löytää ns. vakituinen työ ennen eroa, hommaa asunto valmiiksi etc. Sukulaiset ja ystävät auttavat varmasti. Minäkin lainasin ystävältä rahaa huonekalujen ostoon, ja maksoin kaiken takaisin heti, kun sain asiat kuntoon. Eroasiatkin hoituu, kun pyörät alkavat pyörimään. Kummasti tuppaa mieheltä keskusteluhaluja löytymään, kun vaimo ilmoittaa eroaikeistaan. Tuohon poikaystävään en luottaisi asunto- ym. asioissa (tarkoitan lähinnä, että älä muuta hänen asuntoonsa), ja miehesikin kannalta olisi fiksumpaa hoitaa asia niin, ettei hän saa suhdettasi selville. Onnea ja jaksamista elämääsi, kyllä sinä selviät!