En ole ikinä seurustellut. Ehkä se ei ole vielä katastrofi, kun ottaa huomioon ikäni - olen 19-vuotias. Ongelmani on kuitenkin se, että en kykyne luomaan minkäänlaisia sosiaalisia suhteita toisiin ihmisiin. Edes tavallisia ystävyyssuhteita minulla ei ole ollut yli viiteen vuoteen. Olen kyllä ulkoisesti sosiaalinen: puhun sujuvasti small talkia opiskelukavereiden ja työkavereideen kanssa, mutta heti jos joku yrittää päästä pintaa syvemmälle, ts. kysellä henkilökohtaisuuksia, menen täysin lukkoon.
Yksi syy tähän on varmasti huono itsetuntoni. Ala-asteella minua haukuttiin aina pituuteni tähden. Myös persoonalliset kasvoni ja jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat hampaani saivat osansa kanssaopiskelijoideni "huomiosta". "Koska saat raudat?" , "V***u sä oot hujoppi!" tai "Sulla on aika iso nenä". Jopa aikuiset arvostelivat JATKUVASTI pituuttani: "Hui, kun olet pitkä!" tai "Miten olet noin KAMALAN pitkä". Jotenkin olisin vielä ehkä jaksanut nuo kipeät kommentit vain lapsien suusta, mutta että aikuisetkin! Kukaan ei puolustanut - eivät edes silloiset parhaat kaverini tai vanhempani! En ikinä ole pitänyt itseäni kauniina tai sitä muutenkaan tavoitellut, mutta etenkin nuorempana kaipasin toisten hyväksyntää, sillä eihän kukaan teini hakua olla "alien".
Aloin vihata ja hävetä itseäni niin paljon, että aloin pitää itseäni täysin ihmisarvottomana ja halusin oikeasti kuolla. 14-vuotiaana sairastuinkin vakavasti anoreksiaan - kiitos suuren itseinhon. Eristäydyin täysin kavereistani ja yritin päteä koulussa, sillä se oli ainoa tie saada arvostusta.
Lukiossa kuvittelin, että voisin aloittaa puhtaalta pöydältä täysin uusien ihmisten keskellä. Mitä vielä. Koti muuttui maanpäälliseksi helvetiksi: vanhempieni suhde muuttui sairaaksi, ja koti jakautui kirjaimellisesti kahtia. Vanhempani asuvat edelleen täysin eri puolilla taloa. Eroa he eivät ole hakeneet saati mitään muutakaan apua... Lukio menikin yksin koulukirjojen kanssa, sillä se oli keino unohtaa ympäröivä maailma.
Häpeän edelleen itseäni, mutta nyt myös perhettäni - niin paljon, etten uskolla solmia suhteita. Jotenkin pelkään ihmisten näkevän todellisen elämäni ja heikon ihmisen. En pitänyt edes ylioppilasjuhlia, koska perhekulissin pitäminen olisi tehnyt aivan liian kipeää!
Ulkonäköni kanssa olen alkanut olla pikku hiljaa sinut, sillä naamani ei pikku operaatioiden jälkeen näytä enää hassummalta, ja mallin mitoissa oleminen ei ehkä olekaan niin kamalaa. Silti jokin haraa koko ajan vastaan. En vain kykene avautumaan, työnnän minusta kiinnostuneet ihmiset tylysti pois tai alan vain kartella heitä. Samanaikaisesti sisimpäni huutaa sosiaalisen elämän perään. On kamala kuulla, kun kaikki entiset koulukaverit, työtoverit ja nykyiset opiskelukaverit bilettävät ja suurin osa seurustelee/ alkaa seurustella, mutta minä olen täysin yksin! Tuntuu, etten enää edes osaisi viettää aikaa ihmisten kanssa. Tai miten edes osaisin, kun en koskaan käy tai tee mitään ikäisteni kanssa!?
Tiedän, että sekavaa tekstiähän tämä on, mutta yksinäisyys ahdistaa...Paranevatko haavat koskaan? En halua elää tällaista elämää.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.