kaikki ympärillä alkaa seurustelemaan.. Ite varmaan jään yksin koko loppuelämäkseni. Nyt mun pikkusiskoki (19v.) on jo löytäny poikaystävän ja minä (21v.) saan varmaan metsästää sitä lopunelämääni. En oo koskaan seurustellu ja välillä ihan viihdynkin sinkkuna, mutta välillä taas tuntuu että haluais jo pariutua. On mulla onneksi vielä muutama samanikänen kaveri, jotka on kans sinkkuja eivätkä nyhjää koko aikaa poikakaverin kanssa. Mua ärsyttää ku oon niin hiton kateellinen vaan kaikille seurusteleville pareille, vaikka haluaisin olla onnellinen niitten puolesta. Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän alkaa myös tuntua siltä ettei tuu ikinä ketään löytämäänkään. Sitä alkaa myös miettimään että mitä muut musta ajattelee kun en vieläkään seurustele.. ja mitä vanhemmat ym. muut sukulaiset aattelee, varsinki nyt ku mun pikkusiskoki jo seurustelee. Ei ne oo kyllä onneksi mitään vielä sanonu, mutta voihan se olla että jonkinlaista kuittailua asiasta tulee kuhan tuo seurustelu-uutinen leviää laajemmalle.
Ahistaa kun
......
10290
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itse olen 25v ja seurustellutkin tässä välissä jo mutta nyt taas ikisinkkuna. Olen todella onnellinen kavereideni puolesta jotka seurustelevat koska he ovat ehkä niiden unelma kumppaneidensa kanssa tai ainakin se ulospäin näyttää siltä. Olen tajunnut sen että kavereideni tyttökaverit eivät todellakaan olisi minun unelma kumppaneitani vaikka ne kaverilleni sopivatkin täydellisesti. Osa on kasvissyöjiä ja osa muuten liian hienoja makuuni, mutta kavereilleni nämä ovat unelma kumppaneita koska he suhtautuvat näihin naisiin oikealla tavalla. Minullakin on myös näitä ikisinkku kavereita jotka eivät koskaan varmaan seurustele ja tämä tuo myös minulle hieman lohtua yksinäiseen elämään. Kun yksi tällainen kaveri pari viikkoa sitten kutsui minut synttäreille näin unta että hän synttäreillä esitteli uudentyttöystävänsä josta oli jo aijemmin puhunut ohimennen. Tuo sai minut todella ahdistumaan koska tämä kaveri on symboloinut minulle juuri sellaista menestyvää ikisinkkumiestä jota itsekkin toivon olevani(siis jos joudun olemaan sinkku). Vaikka tuo myöhemmin paljastuikin uneksi niin tuo sai minut jotenkin heräämään sen suhteen että minä todella haluan olla parisuhteessa. Ongelma on etten löydä sellaista naista jonka kanssa voisin olla loppuelämäni koska toivon todella että seuraava parisuhteeni on se viimmeinen joka kestää suurimman osan elämästäni.
Mä tajusin vasta joskus 25-vuotiaana haluavani seurustella koska ennen sitä en tiennyt mitä halusin ja en ollut valmis suhteeseen ja sillai valmis ihminen että oisin halunnu alottaa parisuhteen. Nyt olen 28 ja en ole koskaan kunnolla seurustellu lukuunottamatta muutamia muutaman kuukauden tai lyhyempiä suhteita. Pitäiskö mun huolestua? Mulla olis vientiä ja valinnanvaraa, ei ole kyse siitä ettenkö löytäs miestä. En tiiä mistä on kyse.
Itse haluan parisuhteeseen koska haluan perheen ja lapsia sekä koska olen ollut parisuhteessa tiedän että olen paljon onnellisempi parisuhteessa kuin yksin. Jos et halua perhettä etkä lapsia niin miksi pitäisi olla huolissaan? Jos haluat vain seurustella kokeilun vuoksi niin se varmaan onnistuu kun kysyntää on. Siinäpä sitten tajuat haluatko oikeasti seurustella vai et.
niistä kavereitteni ja siskoni poikakavereista sinällään oo kateellinen.. Ei niistä varmaan ykskään sopis mulle, vaikka en oo kyllä tätä siskoni poikaystävää es ehtiny vielä tavata. Hädin tuskin tiedän minkä niminen ja ikäinen heebo on kyseessä. Siitä vaan oon kateellinen, et ne on löytäny jonku sopivan itselleen ja mä en. Toivon vaan että tuo seurustelu ei hirveesti vaikuta mun ja siskoni väleihin. Meillä kun on tosi läheiset välit ollu aina. Mun pitäs vaan osata iloita sen puolesta, eihän tuo kadehtiminen mun omaa tilannetta mitenkään paranna.
Kyllä mä perheen haluan ja lapsia. Mulla on vaan tullu niin paljon huonoja petturimiehiä vastaan että oon henkisesti jotenkin niin arka miesten suhteen.
Kuulostaa että sinua häiritsee enemmän kaikki muut asiat kuin se mieheltä saadun läheisyyden puute. Mikä on tärkeämpää; poikaystävä vai parisuhteessa olo?
saattoi kyllä saada sellaisen käsityksen.. Nyt on ajatukset jo vähän tasaantunu ku oon sulatellu tuota uutista ja miettiny asioita yön yli. Kyllä mua se mieheltä saatu läheisyyden puutekin häiritsee ja se etten ole onnistunut löytämään ketään itselleni sopivaa. Silloin se läheisyyden kaipuu nousee vaan ihan eri lailla esille kun ihmiset ympärillä alkaa seurusteleen, vaikka välillä tuntuukin siltä että viihtyy ihan hyvin yksin.
"Mikä on tärkeämpää; poikaystävä vai parisuhteessa olo?" No mulle nyt ois tärkeintä se, että löytäisin sellasen ihmisen, jonka kans tulisin niin hyvin toimeen että voisin kuvitella eläväni hänen kanssaan loppuelämäni. En oo kiinnostunu mistään "yhden yön" -huveista enkä todellakaan voisi kuvitella aloittavani seurustelua vain sen takia että ulkopuolelta tuleva paine siihen on niin kova.
Toisaalta noissa muissa viesteissäsi luettelemasi syyt koskevat vain sitä ulkopuolelta tulevaa painetta. Ei se parisuhteilu niin auvoista ole että sitä kannattaisi väkisin yrittää jonkun sellaisen kanssa josta ei oikeastaan edes pidä ihmisenä hirveästi.
Vaan eipä niitä suhteen kaikkia puolia oikein ole varmaan mahdollista käsittää ennen kuin itse on kokeillut. :D
Ehkä semmoinen alun alkaenkin tuhoon tuomittu ensirakkaus tai paremminkin ensitunnesekamelska kuuluu normaaliin kasvuun ja on hyvä käydä läpi.
niinhän ne koskee.. Kyllähän se ärsyttää kun välillä vaan tuntuu siltä että joka puolelta toitotetaan sitä että pitäis pariutua ja et oon suurinpiirtein joku friikki ku oon vieläki sinkkuna. Ja tuntee itsensä välillä ulkopuoliseksikin näiden seurustelevien kavereiden kanssa. Mutta en oo kuitenkaan kuitenkaan koskaan antanu sen vaikuttaa tähän seurustelemattomuuteeni, enkä ajatellu jatkossakaan antaa.. Kyllähän mäkin oisin nyt jonkun saanu jos oisin kelpuuttanu kenet tahansa. Tärkeintä on kuitenki löytää se oikeanlainen ja sopiva kaveri seurusteluun. Ja jos sitä ei koskaan löydy niin sitte tulee kai vietettyä loppuelämä yksin, vaikka tuo ajatus ei kyllä hirveästi houkuta. Parempi kuitenki yksin ku jonku juntin kanssa.
"Vaan eipä niitä suhteen kaikkia puolia oikein ole varmaan mahdollista käsittää ennen kuin itse on kokeillut. :D" Niinpä. En kyllä tiiä, onko mulla ihan realistinen kuva siitä millaista se parisuhteessa eläminen nyt sitten on, kun omakohtaista kokemusta ei ole. Oon jutellu isosiskoni kanssa tästä asiasta ja se sano mulle, että sitä vähän harmittaa kun sillä jäi se sinkkuvaihe tavallaan välistä kun se alko seurustelemaan niin nuorena, meni naimisiin ja sai kaks lastakin kohtuu äkkiä. Niin kyllä mulla on ihan eri tavalla jääny aikaa esim. matkustelulle ja harrastuksille ku mun isosiskolla. Sitä ei enää ihan tuosta noin vaan lähetäkään, kun on se mies ja lapset. Mut ei tää sinkkuilukaan niin auvoista aina oo. Kyllä mää uskoisin olevani jo ihan valmis sitoutumaan. Löytyis vielä vaan se oikea mies :)
Olisin minäkin ukkomies, jos olisin kenet tahansa kelpuuttanut. Tunne ei ole koskaan tehokas päämäärä. Tunteet vaihtelevat kuin sää. En haluaisi olla nainen, koska heidänkään elämänsä ei ole helppoa. He meikkaavat ja laihduttavat, ja kopioivat median ohjeita eli ovat osana ongelmaa, joka on materialistisuus. Voin olla kuollut huomenna, siksi tämänhetkinen emotionaalinen turhautuminen on faktaa ja tarve, joka pitää tyydyttää vaikka puhumalla tai kirjoittamalla. Ei voi ajatella että sitten kun on ukkomies kaikki maailman ongelmat ratkeavat ja taivas repeää silmieni edessä. Se olisi täydellisen tyhmää logiikkaa.