Suuret kysymykset, ahdistus ja epätoivo ovat nyt keskellämme. Kysymykset miksi näin kävi, miten tästä eteenpäin. Kuinka lähiomaiset jaksavat mennä eteenpäin ja mitä nyt? Itse olen kokenut surun ikävän ja kaipuun hyvin läheltä. Kaksi ja puoli vuotta sitten menetimme meille niin RAKKAAN nuoren ihmisen onnettomuudessa, nuoren ihmisen elämää vasta viisitoista vuotta takanapäin. Niin paljon jäi nuorelta kokematta. Suru ja epäusko oli valtava, ensimmäiset päivät tapahtuneen jälkeen meni shokkitilassa. Äitiä ja isää tukien heitä läsnäolollaan rauhottaen. Itselläni todellinen suru tuli vuoden jälkeen tapahtuneesta. Yöt valvoin ikkunasta ikkunaan katsoen, itkien huutaen elämän epäoikeuden mukaisuutta. Itselleni sain apua ammattiauttajalta, tunteet käytiin läpi juurta jaksaen. Apu oli minulle tarpeen. Kaipuu on kovaa ja raastavaa. Olen jollain tavalla oppinut elämään asian kanssa, unohda en koskaan, ikävä ei katoa. Suru on eräänlainen prosessi, toiset käy eritavalla asiat läpi. Tärkeintä minusta on puhuminen, tunteiden käsitteleminen ja ennenkaikkisesti itkeminen. Perjantain onnettomuus toi surun käsinkosketeltavaksi, kysymykset miksi näin tapahtui?? Vastausta ei löydy koskaan. Puhutaan avoimesti surun tunteista, annetaan kyynelten vuolaasti valua ja tuetaan toisiamme.
surun kohtaaminen
surussa elävä
1495
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
hyvin samanlainen tilanne itselläni...
menetin 1v4kk sitten itseäni 14 vuotta nuoremman sisareni auto-onnettomuudessa hän oli 17vuotias...
En saanut surra silloin ja vuosipäivän tietämillä se iski..kamala suru ja masennus!!
Sain lääkityksen ja jouduin käymään psykologilla!!
Nyt alan pikku hiljaa siitä toipumaan..itselläni oli vielä sellainen tilanne,että jouduin olemaan se "vahvin" ja hoitamaan hautajais järjestelyt.. arkun valinnan,hautakiven valinnan,kukat,muistotilaisuuden..olin jopa mukana hakemassa tyttöä ruumis auton mukana ja vein oman hääpukuni hänelle puettavaksi kun hän aina silmät kirkkaina sitä kokeili ja sanoi vielä joskus olevansa se päällä..=(
tilanteen teki vielä pahemmaksi se,että tämä siskoni asui meillä ja oli kuin yksi lapsistani,mutta myös kaveri ja suuri apu.
Hänen huoneensa tyhjennys oli yksi kauheimpia asioita...
Huone oli tyhjillään yli vuoden,nyt pari viikkoa sitten alettiin tehdä siitä vasta huonetta muuhun käyttöön.
kukaan kenen kohdalle sitä ei ole sattunut ei voi tietää mitä tuskaa se on!!!!!!!
Oli aivan kamalaa esim valita arkku missä hautaat oman pikku siskon joka oli ollut täynnä elämän iloa...ja käydä ruumis huoneella jättämässä jäähyväiset..Se aika oli ja meni kuin usvassa,sitä ei toivo edes pahimmalle vihamiehelleen..rakkaan ihmisen menetystä!!!!
Nyt alkaa jo pikku-hiljaa aurinkokin pilkiste¨llä,mutta on yhä päiviä kun iskee suunnaton kaipuu..ja miettii mitä nyt olisi!!!
Se on niin lopullista,eikä sitä tahdo hyväksyä millään,en tiedä olenko sitä vieläkään kunnolla hyväksynyt vai onko sen vaan painanut taka alalle..kyllä sitä voisi pohtia koko ajan,että miksi?miksi?mutta kun siihen ei tule vastausta!!
Sitä miettii miksi se sattui juuri minulle,mutta tosiasiahan se on,että aina sattuu onnettomuuksia ja aina se on jonkun omainen!!!
mutta voimia kovasti kaikille läheisen ja rakkaan ihmisen menettäneille,kyllä siitä selviää,on pakko selvitä,ELÄMÄ JATKUU!!!!
Itse sain vauvan,odotin sitä jo sisareni kuollessa ja se tuo paljon lohtua kun nään vauvassa siskoni piirteitä,samanlaiset kirkkaat taivaansiniset silmät...