Etsiskelin netistä sopivia erosaitteja, lähinnä tukea itselleni. Ajattelin kysyä sellaista asiaa, että kuinka pitkä tuo eroprosessi voi olla? Ja mistä kohtaa sen lasketaan alkaneen?
Itselläni on sellainen tilanne, että olen ollut mieheni kanssa lähes 9 vuotta yhdessä ja meillä on pari lasta. Suhteessamme on päällisin puolin kaikki hyvin, tulemme toimeen keskenämme, emme tappele ja arki sujuu. Ongelmana on ollut vuosien ajan kestänyt seksittömyys, läheisyyden puute ja siitä kasvanut etäisyy. Olemme hakeneet jo pari-kolme vuotta sitten apua ongelmaamme, mutta tilanne ei ole muuttunut parempaan. En enää kysele täällä sitä, onko seksittömyys hyvä syy erolle, sillä omalta kohdaltani voin sanoa että järkeni jo lähes menettäneenä, puutteessa eläneenä, se on hvyä syy. Jokainen ihminen on seksuaalisuuden arvoinen, enkä nyt tarkoita tällä mitään jokapäiväistä pikaista köyrimistä, vaan läheisyyttä ja toisen ihmisen kohtaamista seksuaalisella tasolla.
Olen käynyt tätä eroa läpi jo parin-kolmen vuoden ajan, miettinyt onko ratkaisu oikea, pohtinut ja kärsinyt ...olen näistä myös puhunut miehelleni, mutta hän ei ole ottanut kantaa pohdintoihini sen koommin. Mutta tosiaan, nyt koen itseni tarpeeksi vahvaksi pärjätäkseni yksin (ja lasteni kanssa), valmiina elämään elämääni täysipainoisesti ja vapaana tapaamaan kenties jonakin päivänä ihmisen, jonka kanssa asiat loksahtavat kohdilleen.
Tuntuu vain hiukan käsittämättömältä, että olen jo näin pitkällä tässä prosessissa? Onko teillä kokemusta miten asiat yleensä muodostuvat käytännössä, tuleeko se "pimeä romahdus" jossain vaiheessa vielä?
Kaikkea hyvää kaikille eroa pohdiskeleville ja eroaville
Itselläni on sellainen tilanne, että olen ollut mieheni kanssa lähes 9 vuotta yhdessä ja meillä on pari lasta. Suhteessamme on päällisin puolin kaikki hyvin, tulemme toimeen keskenämme, emme tappele ja arki sujuu. Ongelmana on ollut vuosien ajan kestänyt seksittömyys, läheisyyden puute ja siitä kasvanut etäisyy. Olemme hakeneet jo pari-kolme vuotta sitten apua ongelmaamme, mutta tilanne ei ole muuttunut parempaan. En enää kysele täällä sitä, onko seksittömyys hyvä syy erolle, sillä omalta kohdaltani voin sanoa että järkeni jo lähes menettäneenä, puutteessa eläneenä, se on hvyä syy. Jokainen ihminen on seksuaalisuuden arvoinen, enkä nyt tarkoita tällä mitään jokapäiväistä pikaista köyrimistä, vaan läheisyyttä ja toisen ihmisen kohtaamista seksuaalisella tasolla.
Olen käynyt tätä eroa läpi jo parin-kolmen vuoden ajan, miettinyt onko ratkaisu oikea, pohtinut ja kärsinyt ...olen näistä myös puhunut miehelleni, mutta hän ei ole ottanut kantaa pohdintoihini sen koommin. Mutta tosiaan, nyt koen itseni tarpeeksi vahvaksi pärjätäkseni yksin (ja lasteni kanssa), valmiina elämään elämääni täysipainoisesti ja vapaana tapaamaan kenties jonakin päivänä ihmisen, jonka kanssa asiat loksahtavat kohdilleen.
Tuntuu vain hiukan käsittämättömältä, että olen jo näin pitkällä tässä prosessissa? Onko teillä kokemusta miten asiat yleensä muodostuvat käytännössä, tuleeko se "pimeä romahdus" jossain vaiheessa vielä?
Kaikkea hyvää kaikille eroa pohdiskeleville ja eroaville
Vastaukset 6
Vanhimmat
alkaa melko vaivihkaa. Yleensä se lähtee jostain ongelmasta, joka pitkittyy ja johon ei löydetä ratkaisua, kuten teillä seksipula. Jossain vaiheessa ero saattaa käydä hetkellisesti mielessä, jolloin vielä itsekin torjuu koko ajatuksen. Siitä se pikkuhiljaa lähtee kuitenkin etenemään - joillain nopeammin kuin toisilla. Välttämättä "pimeää romahdusta" ei tule - etenkin jos ero on pitkään ollut päivän puheenaiheena. Itselleni ero oli ihana helpotus - koska siihen liittyi exän mielenterveysongelmat ja taloudelliset vaikeudet sekä oma rinnakkaissuhde.
Niin no, virallisestihan eroprosessi alkaa siitä kun jätetään erohakemus tuomarille, yhdessä tai jompikumpi yksin. Aikaisintaan puolen vuoden ja korkeintaan vuoden harkinta-ajan kuluttua haetaan lopullista eroa. JOssain vaiheessa tehdään omaisuuden ositus ja muutetaan erilleen. Nopeimmillaan eroprosessi voisi siis olla ohi alle vuodessa. Jos jättää osituksen yms. asiat roikkumaan, se voi kestää useita vuosia.
Mutta taisit tarkoittaa enemmän sitä henkistä prosessia. Se alkaa siitä kun jompikumpi tai molemmat alkaa vakavasti miettiä, voiko liitto jatkua, mitä pitää tapahtua jotta voisi jatkua, vai onko ero paras ratkaisu. Kerrot miettineesi näitä asioita jo varsin tarkasti ja hakeneesi apua ongelmiinne ja päätyneesi siihen, että ero on väistämättä edessä. Koska eron syy on puolison haluttomuus tai kyvyttömyys seksiin ja läheisyyteen, niin jossain mielessä eroprosessinne on alkanut jo aikaisemmin, silloin kun teillä seksi ja läheisyys hiipui.
Koska eroprosessisi on siis kestänyt jo useita vuosia, ei ole yllättävää että koet olevasi siinä jo pitkällä, tai että se on oikeastaan jo ohi. Toki saattaa silti käydä niin, että kun virallinenkin puoli on hoidossa, sinulle voi iskeä vastareaktio, ikävä niitä hyviä aikoja joita teilläkin kai suhteenne alussa on ollut. Ja koska miehesi ei ole tähän mennessä kunnolla reagoinut yrityksiisi pelastaa suhde, hänen prosessinsa saattaa olla vasta alkutekijöissään ja hän saattaa jossakin vaiheessa herätä huomaamaan, että olet tosissasi.
Jotenkin vaan viestistäsi tulee sellainen kuva, että pystyt käsittelemään asiaa rauhallisesti ja järkevästi, eikä mikään pahempi "romahdus" siten ole kovin todennäköinen. Miehestäsi on vaikeampi arvoida, kertomasi perusteella hän vaikuttaa aivan välinpitämättömältä tai sitten vaan hidasjärkiseltä.
Itse aikoinaan kärvistelin huonossa suhteessa vuosia. Ongelmana ei ollut seksin puute, vaan arvostuksen -- mieheni käytös minua kohtaan muuttui vähä vähältä niin, että kommunikaatiosta suurin osa oli komentelua, kiukuttelua ja nälvimistä, normaalin keskustelun ja hellyydenosoitusten osuus pieneni pienenemistään. Ehdotin eroa, mies ei halunnut, käytös muuttui paremmaksi mutta huononi sitten taas. Mietin eroa pitkään, ensin piti hoitaa omaisuusasiat ja muut käytännön järjestelyt kuntoon, mutta sitten kun kaikki oli valmista, muutin uuteen asuntoon ilman jahkailuja. Kerran se kirpaisi, mutta mitään romahdusta ei tullut. Hetkeäkään en päätöstäni katunut enkä surrut. Sitä vaan harmittelin, etten lähtenyt jo aikaisemmin vaan tuhlasin aikaani.
Voimia sinulle!
Täälläkin eroprosessi menossaan parhaillaan. Harkinta-aikaa tammikuulle. Asumuserossa ollaan oltu kyllä jo joulukuusta. Henkisen väkivallan takia lähdin. Ero oli aina silloin tällöin mielessä ja sitten taas kerran negatiivisten asioiden pulpahtaessa pintaan, päätin, että nyt lähdetään. Kahden pienen lapsen kanssa lähdin. Ajattelin, että lapsillekin on turvallisempi ja parempi kasvuympäristö sellainen jossa ei riidellä joka päivä ja jossa äiti voi pahoin. Sen minkä teet lapsille, teet äidille.
Kiva kuulla, että täällä on samantyylisten asioiden takia eronneita. Olisi kiva kuulla lisää kokemuksista...
moi itse hain netistä linkin avioero.fi siellä on faktaa
itse olen juuri eronnut asunnon hain kaksi kuukautta sitten ja sain sen heti, minusta ei ollut asumaan samassa talossa eri makkareissa ei kiitos
pidä ystävät lähellä ja tiivs yhteys heihin pääset helpommalla ja puhu ja puhu se auttaa! itsekkin tässä oottelen sitä pimeää romahdusta
mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmemmaksi tulen omasta päätöksestä fiksu nainen
miten kauan menee riippuu miten saatte asiat sovittua meillä kaikki käyty läpi osituksesta lähtien ja aikaa mennyt kaksi kuukautta siihen kuuluu tytön huoltajuus yms.
ainut on lopullinen ero puolen vuoden päästä tai meillä neljän kuukaude ja eron voi hakea vain toinen osapuoli, mutta katso se linkki
Kiitos asiallisista viesteistä. Näillä palstoilla kun näkee aina joskus aika asiatontakin kommentoitia. Käyn katsomassa tuon linkin, kiitos siitä. Ja voimia tässä silti tarvitaan, ja sitä toivotan myös teille muille!
Meillä kanssa samantylinen tilanne kuin aloittajalla. Kaikki hiipunut aikanaan,yhdessä oltu jo 8vuotta ja kaksi alle kouluikäistä lasta. Erosta alettu puhumaan jo 4vuotta sitten mutta aina se on jäänyt taka-alelle kun mies ei ole kyennyt siitä puhumaan.
Olen jo pitkään kuvitellut itseni lasten kanssa muualle asumaan, käytännön asioita jne. Pelottaa helvetisti ellen sanois. MITEN pärjään taloudellisesti jne. Nyt sunnuntaina tilanne räjähti käsiin ja sanoin että en oo onnellinen ja tää olis nyt tässä. Maanantaina laitoin kaupungille asuntohaun (mies ei viel tiedä) ja kerrottiin sukulaisille. Torstaina mennään johonkin pariterapiaan hakemaan jonkun näköistä ulkopuolista keskusteluapua.
Mulla olis hirvee tarve päästä mahdollisimman nopeasti omilleni lasten kanssa ja aloittamaan oma uus elämä. Välillä sääli käy koko perhettä ja mielessä käy et mitä ihmettä sitä on tekemässä, mut sit taas se autuus iskee et ihanaa kohta saa päättää ihan omista asioistaan :D