Olen itse jo melkein kolmekymppinen nainen, ja vanhempani ovat vihdoin pistäneet eron liikkeelle. Tai no, virallinen eropäivä on jo (vuoden prosessin jälkeen!), mutta likainen, sotkuinen ja kertakaikkisen rasittava jälkipyykki mm. omaisuuden jaon muodossa jatkuu ja jatkuu...
Vanhempani ovat aina riidelleet, ja esimerkiksi lapsuuden lomareissuista on muistoissa repiviä riitoja. Olen pienestä pitäen yrittänyt toimia sovinnon tekijänä vanhempieni välissä, ja tämä aiheutti osaltaan mm. sen etten saanut ensimmäisestä korkeakoulupaikastani papereita ulos vaan koulu jäi kesken. Jouduin usein matkustamaan opiskelupaikkakunnaltani vanhempien luokse kriisejä selvittelemään kun äiti soittaa itkuisena puhelimella ja pyytää apua ja tukea...
Viinaa tai väkivaltaa ei onneksi perheessämme ole koskaan ollut (tosin huolissani olen viime vuodet katsonut äitini oluen juontia, jokaisen aterian kanssa pitää olla olutta vaikkei hän kännejä koskaan juokaan), mutta aina olen ihmetellyt miten kaksi noin erilaista ihmistä edes päätyy yhteen. Ero tuli lähinnä siitä kun äidilleni selvisi isän suhde toiseen naiseen. Keskusteluissa isäni kanssa onkin selvinnyt ettei hän ole vuosikausiin enää kokenut mitään yhteistä äitini kanssa, vaan on uuden naisensa kanssa onnellinen. Sen hänelle suonkin, mutta rehellisyyttä olisin kaivannut ja molemmilta eroharkintaa jo ikuisuus sitten...
Tämä eroprosessi onkin sitten yhtä helvettiä. Isä tekee huikeita paperipinoja ja taulukoita, mistä äiti ei sitten saa selvää, syyttelevät toisiaan kaikesta mahdollisesta ja vaativat mahdottomia. Eniten minua kuitenkin rasittaa se miten minut on vedetty jälleen kerran soppaan mukaan. Isä on jopa suht ok, on pyytänyt vain pari kertaa omaa näkemystäni siihen mikä on kantani erinäisiin asioihin, mutta äiti jotenkin roikkuu minussa koko ajan. Hän syyttää isää mielenvikaisuudesta ja narsisimista, panikoi aivan kaikesta, itkee koko ajan jne. Soittaa minulle melkein joka päivä ja kertoo samat asiat erostaan ja syytoksistään isää kohtaan uudelleen ja uudelleen - minun kuulumiseni kysytään vain ohimennen ja niistäkin puhe käännetään tähän iänikuiseen eroon ja siihen kuinka isäni on "ihmishirvio joka vie äitini perikatoon"... minua kohtaan isä on ollut asiallinen, vaikka en valehtelua äitiäni kohtaan ja sitä miten hän on äitiäni henkisesti kiusannut olekaan antanut anteeksi. Vihaisiin syytoskirjeisiinkin hän on vastannut asiallisesti.
Ymmärrän että äitini on erittäin väsynyt ja kokenut suuria vastoinkäymisiä koko elämänsä (orvoksi jo nuorena, koyhyys, veljen kuolema, oman uran uhraus isän uran vuoksi jne), mutta minua kertakaikkiaan riepoo ettei vanhempani äiti etunenässä yhtään ajattele miltä minusta tuntuu. Veljelleni äiti ei ole soitellut samalla lailla. Nytkin kun hän yritti soittaa, enkä kerta kaikkiaan nyt jaksanut vastata, niin hän laittaa heti syyttävän tekstiviestin perään ja ihmettelee miksi en vastaa. Näin hän tekee aina - ts. syyllistää jos en ehdi vastata. (itse olen nyt vielä palannut korkeakouluopintoihin mitkä ovat erittäin rankkoja, kiire on huikea usein n.14 tunnin tyopäivineen)
Välillä tekisi mieli katkaista välit vanhempiin ja sukulaisiin kokonaan kun en vaan enää jaksa tätä ***kaa, tekisi mieli kadota ja muuttaa jonnekin ulkomaille. Siitä tulee kuitenkin syyllinen olo,enkä kuitenkaan voi sitä tehdä, sillä samalla olen erittäin huolissani vanhemmistani. Isällä on fyysisiä terveysongelmia ja äiti henkisesti kovilla. Väliin olen yrittänyt äidille sanoa/viestittää etten enää jaksa kuunnella samaa valitusta, porua ja mustamaalausta päivästä toiseen, mutta hän loukkaantuu kritiikistä niin helposti ja rupeaa jälleen itkemään, syyllistämään ja uhkailemaan itsemurhilla ja muilla. Miten siis edes uskaltaa esittää kritiikkiä?? pakko on vain jaksaa.. kauheaa miten omista vanhemmista, ja omasta äidistä, voi tulla tuollainen kahleen oloinen taakka. Ei sen pitäisi olla niin, hänkin kun on kuitenkin ihana ihminen - taitaa vain olla masentunut...
Mutta raivostuttaa niin pirusti. Onko muilla ollut samanlaista? En oikeasti enää jaksa kauaa tätä soppaa.
Vanhempani ovat aina riidelleet, ja esimerkiksi lapsuuden lomareissuista on muistoissa repiviä riitoja. Olen pienestä pitäen yrittänyt toimia sovinnon tekijänä vanhempieni välissä, ja tämä aiheutti osaltaan mm. sen etten saanut ensimmäisestä korkeakoulupaikastani papereita ulos vaan koulu jäi kesken. Jouduin usein matkustamaan opiskelupaikkakunnaltani vanhempien luokse kriisejä selvittelemään kun äiti soittaa itkuisena puhelimella ja pyytää apua ja tukea...
Viinaa tai väkivaltaa ei onneksi perheessämme ole koskaan ollut (tosin huolissani olen viime vuodet katsonut äitini oluen juontia, jokaisen aterian kanssa pitää olla olutta vaikkei hän kännejä koskaan juokaan), mutta aina olen ihmetellyt miten kaksi noin erilaista ihmistä edes päätyy yhteen. Ero tuli lähinnä siitä kun äidilleni selvisi isän suhde toiseen naiseen. Keskusteluissa isäni kanssa onkin selvinnyt ettei hän ole vuosikausiin enää kokenut mitään yhteistä äitini kanssa, vaan on uuden naisensa kanssa onnellinen. Sen hänelle suonkin, mutta rehellisyyttä olisin kaivannut ja molemmilta eroharkintaa jo ikuisuus sitten...
Tämä eroprosessi onkin sitten yhtä helvettiä. Isä tekee huikeita paperipinoja ja taulukoita, mistä äiti ei sitten saa selvää, syyttelevät toisiaan kaikesta mahdollisesta ja vaativat mahdottomia. Eniten minua kuitenkin rasittaa se miten minut on vedetty jälleen kerran soppaan mukaan. Isä on jopa suht ok, on pyytänyt vain pari kertaa omaa näkemystäni siihen mikä on kantani erinäisiin asioihin, mutta äiti jotenkin roikkuu minussa koko ajan. Hän syyttää isää mielenvikaisuudesta ja narsisimista, panikoi aivan kaikesta, itkee koko ajan jne. Soittaa minulle melkein joka päivä ja kertoo samat asiat erostaan ja syytoksistään isää kohtaan uudelleen ja uudelleen - minun kuulumiseni kysytään vain ohimennen ja niistäkin puhe käännetään tähän iänikuiseen eroon ja siihen kuinka isäni on "ihmishirvio joka vie äitini perikatoon"... minua kohtaan isä on ollut asiallinen, vaikka en valehtelua äitiäni kohtaan ja sitä miten hän on äitiäni henkisesti kiusannut olekaan antanut anteeksi. Vihaisiin syytoskirjeisiinkin hän on vastannut asiallisesti.
Ymmärrän että äitini on erittäin väsynyt ja kokenut suuria vastoinkäymisiä koko elämänsä (orvoksi jo nuorena, koyhyys, veljen kuolema, oman uran uhraus isän uran vuoksi jne), mutta minua kertakaikkiaan riepoo ettei vanhempani äiti etunenässä yhtään ajattele miltä minusta tuntuu. Veljelleni äiti ei ole soitellut samalla lailla. Nytkin kun hän yritti soittaa, enkä kerta kaikkiaan nyt jaksanut vastata, niin hän laittaa heti syyttävän tekstiviestin perään ja ihmettelee miksi en vastaa. Näin hän tekee aina - ts. syyllistää jos en ehdi vastata. (itse olen nyt vielä palannut korkeakouluopintoihin mitkä ovat erittäin rankkoja, kiire on huikea usein n.14 tunnin tyopäivineen)
Välillä tekisi mieli katkaista välit vanhempiin ja sukulaisiin kokonaan kun en vaan enää jaksa tätä ***kaa, tekisi mieli kadota ja muuttaa jonnekin ulkomaille. Siitä tulee kuitenkin syyllinen olo,enkä kuitenkaan voi sitä tehdä, sillä samalla olen erittäin huolissani vanhemmistani. Isällä on fyysisiä terveysongelmia ja äiti henkisesti kovilla. Väliin olen yrittänyt äidille sanoa/viestittää etten enää jaksa kuunnella samaa valitusta, porua ja mustamaalausta päivästä toiseen, mutta hän loukkaantuu kritiikistä niin helposti ja rupeaa jälleen itkemään, syyllistämään ja uhkailemaan itsemurhilla ja muilla. Miten siis edes uskaltaa esittää kritiikkiä?? pakko on vain jaksaa.. kauheaa miten omista vanhemmista, ja omasta äidistä, voi tulla tuollainen kahleen oloinen taakka. Ei sen pitäisi olla niin, hänkin kun on kuitenkin ihana ihminen - taitaa vain olla masentunut...
Mutta raivostuttaa niin pirusti. Onko muilla ollut samanlaista? En oikeasti enää jaksa kauaa tätä soppaa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voi ei, on sinulla ollut kestämistä. Kertomasi perusteella äitisi mielenterveys on pahasti hukassa. Voisit yrittää auttaa häntä hakeutumaan hoitoon. Vaikka itsemurhauhkailut tuntuvat varmasti kauhealta, niin tässä kohden sinun pitää kovettaa sydämesi. Jos äitisi tappaa itsensä, se on hänen oma ratkaisunsa eikä se ole millään tavoin sinun syysi. Vaikka antaisit äitisi miten pompottaa itseäsi ja luopuisit omasta opiskelustasi ja elämästäsi hänen ongelmiensa takia, et voisi siltikään estää häntä toteuttamasta uhkaustaan jos hän niin haluaa. Luultavasti hän ei kuitenkaan oikeasti itsemurhaa suunnittele, vaan hän vain käyttää sitä henkisenä kiristyskeinona saadakseen sinut hoivailemaan häntä.
Hyvä, että olet sanonut äidillesi että et jaksa kuunnella ainaista mustamaalaamista. Älä anna hänen syyllistää itseäsi, sinä et ole tehnyt mitään väärää vaan olet päinvastoin ollut liiankin kiltti ja ymmärtäväinen äitisi oikuttelua kohtaan. Ellei sanominen tehoa, voit vaikka yksinkertaisesti sulkea puhelimen kun hän alkaa taas jauhaa valituksiaan. Äläkä vastaa jos hän soittaa uudelleen.
Voimia sinulle! Elä omaa elämääsi, vanhempasi ovat aikuisia ja heidän pitää pystyä huolehtimaan itsestään ripustautumatta lapsiinsa.
puolellasi. Olen itse kokenut teininä paljon vastaavaa. Äitini ripustautuminen kesti yli viisi vuotta, onneksi hän viimein löysi uuden rakkauden ja sai rauhan vanhoilta asioilta. Joka ilta kun painan pääni tyynyyn toivon hänen uuden rakkautensa kestävän, sillä enää en toista kertaa jaksa hänen eroaan.
Kun sinulla näyttää ns. kynä pysyvän kädessä (tai näppis), niin kirjoita molemmille vanhemmillesi yhteinen ja avoin kirje, jossa kerrot nuo asiat kuin tuossa viestissäsi; paitsi lisäät siihen että rakastat molempia, molemmat ovat sinun ainoat vanhempasi, ja siksi et tunne olevasi oikea ihminen selvittämään heidän välisiä sotkujaan. Ja siksi aiot nyt viilentää välit ainakin puoleksi vuodeksi, otat yhteyttä itse kun otat. Osoitettasi et varmaan voi salaiseksi muuttaa, mutta kännykkänumeron kyllä. Ei todella sun tarvitse eikä kuulu hoitaa aikuisten ihmisten sotkuja, eikä se lopun viimitteeksi kumpaakaan auta pätkän vertaa että sinä siellä välissä sohlaat, koska itsehän heidän on elämäänsä eteenpäin elettävä kuitenkin.
Jaksamista ja tsemppiä.
Kiitos teille kaikille!! Aivan ihania viesteja ja tuli paljon parempi olla. Otan neuvosta vaarin, ja toivon ettei tata enaa kauaa kesta. (Loytaisipa minunkin aitini uuden rakkaan!)
Halauksia, ja ihanaa syksyn jatkoa!
Äitisi tekee sinua kohtaan väärin, ja on näköjään unohtanut asemansa vanhempana. Äitisi tulisi varjella sinua ja suhdettasi toiseen vanhempaan; ei pyrkiä tuhoamaan sitä.
Tsemppiä.
Minulla oli samanlainen tilanne viimevuonna, kun vanhempani erosivat 40 avioliittovuoden jälkeen. Äidilläni oli uusi mies, ja näitä on ollut paljon vuosien varrella. Silti hän teki erosta helvetin ja laittoi kovat riidat sukulaisten kesken pystyyn. Isänikin tietysti ylireagoi erotilanteessa, mutta kyllä äitini oli aivan sietämätön!
Ehdotin myös ammattiauttajaa lastensa sijasta, sain aina haukut vaan niskaan. Jos uskalsin vähänkin olla erimieltä, hän haukkui omat lapseni! Lopuksi en uskaltanut enään kännykkään katsoa. Kunnes kerran riitti ja laitoin viestin, että en halua enään kuulla teidän erosta, koska me lapset emme voi olla välikädessä kokoajan. Jos vielä kuuluu jotain pas... laitan välit lopullisesti poikki. Siihen loppui soittelu, haukkuminen ja syyllistäminen.
Toki välimme ovat viilentyneet, mutta eipä ainakaan tarvitse kaikkia valheita kuunnella. Se ahdistaa, on lapsi minkäikäinen tahansa! Oloni on huomattavasti parempi, välit isään mahtavat, äitiin viileät. En usko että vastasi tarkoitusta ollenkaan hänen teatterisoituminen erotilanteessa! Nyt vain olet kovana, ettet menetä omaa mielenrauhaasi ja elämäniloasi:) Voimia rutkasti.
Kiitos viela, naista uudemmistakin viesteista. Ne ihan oikeasti antavat voimia, ja kun tietaa ihan konkreettisesti tata kautta, ettei ole ainoana vastaavassa tilanteessa - ja etta siita paasee joskus pois.
Nain isaani nyt viikonloppuna pitkasta aikaa (aitia myos) ja tuli hieman juteltua asiasta. Selkeastikin he puhuvat keskenansa taysin eri kielta, ja vaikka molemmilla olisi periaatteessa "hyva tarkoitus" eli tavoitteena saada omaisuuden jako- soppa setvittya ja ohi, niin erot kommunikaatiotavoissa vain saavat lisaa sotkua aikaan. Niinpa rauhallisista neuvotteluista heidan kesken voi todellakin vain unelmoida - kaikki menee huudoksi ja rahjaamiseksi. Joten - ikaan kuin vihoviimeisena palveluksena heita kohtaan, lupasin viimeisen kerran yrittaa auttaa ja toimia ikaan kuin tulkkina heidan valillaan. Kuitenkin tiedan heidan tarkoitusperansa, ja motiivinsa, ymmarran heita molempia melko hyvin, ja ymmarran suunnilleen mita he toisissaan tulkitsevat ja nakevat varmasti tahallaankin osittain vaarin. Rankka sessio varmasti on tulossa, mutta ajattelin etta yritan. Parhaassa tapauksessa tassa menee enaa kuukausi, pari.. ja jos tavoitteessani onnistun niin voin todella onnitella itseani ja vanhempiani. Sitahan vain toivon: etta molemmat heista saisivat viela mahdollisuuden tasapainoiseen elamaan ja onnelliseen vanhuuteen.
Tuon yhteisen kirjeen ajattelin tehda myos. Ensin arastelin sita, mutta mita enemman sita asiaa ajattelen, sita oikeammalta se tuntuu. Kiitos viela siitakin vinkista, tai "patistamisesta".
Ja jos tuo "tulkkausapuni" ei toimi, se ei kelpaa tai se kaannetaan minua vastaan- niin sitten saa olla, ja kiltteyteni ja yhteydenpitoni loppuu siihen. Viimeinen yritys siis, saa nahda miten kay.
Ihanaa ja valoisaa marraskuuta viela kaikille (valoisaa siina toivossa etta lumi valaisisi maan, tai lampoisat kynttilat..)
olen VALITETTAVASTI syyllistynyt edem. mutta en todellakaan noin suuressa mittakaavassa, mitä äitisi on tehnyt. Vanhin poikamme on kurkkua myöten täynnä eroamme( nyt jo onneksi asiat kunnossa) ja harmittaa kun tuli vedettyä hänet ajoittain mukaan. Ei lasten kuulu olla osallisena vanhempien eroon, mut se vaan yleensä tahtoo niin mennä)):
Jos vielä käyt täällä palstoilla, mitä kuuluu nyt?