Olen lopen kyllästynyt perhe-elämäämme. en halua enää ottaa vastuuta, en jaksa osallistua, haluan olla yksin, ehkä. meillä on 6-vuotias lapsi. en ehkä enää rakasta miestäni, hänestä on tullut fyysisesti epämiellyttävä, maha on kasvanut ja kuorsaus ällöttää. meillä on harvoin seksiä, koska en halua häntä. (harvoin =taukojen pituus yleensä 2-6 kk)
olen miehestäni taloudellisesti riippuvainen, vielä opiskelija ja oman alan puolipäivätyössä -valitettavasti samassa työpaikassa mieheni kanssa. jos eroamme, menetän elämäni työpaikan enkä tiedä mistä löydän yhtä hyvän.
töissä menee pääasiassa ihan hyvin, koska se on yhteinen juttu. siihen se yhteisyys jääkin.
en osaa päättää, eroanko vai en. pelottaa kaikki. en osaa myöskään järjellä päättää tietoisesti että TAHDON vielä, en tiedä mitä se on.
anzu
olen miehestäni taloudellisesti riippuvainen, vielä opiskelija ja oman alan puolipäivätyössä -valitettavasti samassa työpaikassa mieheni kanssa. jos eroamme, menetän elämäni työpaikan enkä tiedä mistä löydän yhtä hyvän.
töissä menee pääasiassa ihan hyvin, koska se on yhteinen juttu. siihen se yhteisyys jääkin.
en osaa päättää, eroanko vai en. pelottaa kaikki. en osaa myöskään järjellä päättää tietoisesti että TAHDON vielä, en tiedä mitä se on.
anzu
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olet kyllästynyt perhe-elämään; ehkäpä äitiyteenkin? Kerrot, mistä sinä et pidä ja mitä sinä et halua. Entä lapsi ja mies? Vaikuttaa siltä, että olet melko nuori. Miksi olet hankkinut lapsen ja perustanut perheen, kun sinulla ei ole ammattia eikä kykyä elättää itseäsi? Kyllä sinun pitää ottaa vastuu edes omista valinnoistasi.
totta, olen kyllästyny perhe-elämään ja äitinä olemiseen. olen 3-kymppinen, en siis kovin nuori enää.aika monet perustaa perheen opiskelijoina kaikesta huolimatta.
en jaksa ottaa enää vastuuta. mies voisi minun puolestani ruveta yksinhuoltajaksi, voisin kyllä tavata lastani ajoittain.
olen pettynyt elämään, itseeni, mieheeni, avioliittoon, odotuksiin, raatamiseen, siihen etten saa mistään mitään palkintoa. mieheni ei koskaan osta minulle mitään kivaa, esim. kukkia, ellen pyydä, ei tuo tuliaisia , unohtaa välillä syntymäpäivänkin.
on saatanan nuuka, silti meillä ei ole varaa tehdä mitään, ei matkustaa suunnilleen edes kotimaassa eikä ostaa uusia huonekaluja. hyvä jos joskus on varaa ostaa uusia vaatteita. yhdelläkään ulkomaanmatkalla ei olla käyty. mies on niin juntti akateemisesta koulutuksesta huolimatta ettei uskalla edes lähteä vaikka joskus rahaa olisikin. olen helvetin kyllästynyt. miehen elatusmaksut lapselleen edell. liitosta vie aika paljon, samoin asunto- ja opintolainat.
älkää ottako persaukisia humanisteja, tytöt!
En tiedä, onko tässä maailmassa monta ihmistä, joka ei olisi elämäänsä jollain lailla pettynyt. Jotkut tyytyvät kohtaloonsa ja jäävät paikoilleen nököttämään suupielet alaspäin. Väitetään kuitenkin, että onni suosii rohkeaa, joten ota sinä elämäsi ohjakset omiin käsiisi ja tee radikaaleja ratkaisuja, mutta älä sitten syytä muita, jos joudut ojasta allikkoon.
Minun näkökulmastani katsoen olet vielä nuori ja voit muuttaa elämääsi vaikka millä tavalla. Vaihda paikkakuntaa tai maata, työpaikkaa, miestä tai sitten MUUTA ASENNETTASI. Kaikki on omissa käsissäsi.
joo, kiitos. mietin asiaa. osittain kaiken tämän taustalla on varmaan joku 3-kybän kriisi, identiteettikriisi tms: kuka olen, mitä haluan elämältäni.ja mitä en halua.
Kaiken kyllästymisen keskellä sinun on muistettava, että sinulla on lapsi, jolla on oikeus sekä äitiin että isään. Hae itsellesi apua perheneuvolasta tai muualta. Ratkaisu ongelmiisi voi olla yllättävän helppokin. Lastasi et voi hylätä koskaan. Olet hänestä vastuussa vielä pitkään. Voit hankkia hoitoapua jne., mutta lapsesi tarvitsee rakkauttasi vielä pitkään. Mieti myös tältä kannalta. Älä syösky mihinkään ilman perusteellista harkintaa. Jos miehen kanssa ei synkkaa, niin hänestä voit ottaa eron, mutta et lapsestasi. Sitä katuisit myöhemmin. Hyvää jatkoa Sinulle anzu.
En pidä lukemastani, koska ei se ole noin vain ja että siitä se ilo alkais. Olen eronnut pakottavista syistä reilu 2-vuotta sitten ja sanompa että ikävöin edelleen. En pidä että perheet hajoaa minusta se on väärin lapsia kohtaan. Ei se elämä koskaan ole ruusunpunaista.
voi olla että menen perheneuvolaan. hoitoapu tuskin on ratkaisu, koska en juurikaan ehdi olla kotona työn ja opiskelun yhdistelmässä, eli mies hoitaa nykyään lastamme. ja hesassa ei mitään kunnallsia kodinhoitajia saa edes kaksosvauvaperheeseen ja muut maksaa sikana.
Pari kuukautta sitten, 7 vuoden yhdessäolon jälkeen, tajusin, että en enää rakasta miestäni. Alitajunnassa olin tiennyt sen varmaan jo pari vuotta. En ollut ymmärtänyt, miksi pariskunnat lässyttää toisilleen ja pussailee julkisilla paikoilla. Nyt tajuan, ne välittää toisistaan. Mulla ei tollasia fiiliksiä oo ollu pitkään aikaan.
Olen alle 30-kymppinen, ei ole lapsia. On onneksi ok työ, joten en ole riippuvainen rahallisesti miehestäni. Mies muuttaa kuukauden päästä pois vuokralle ja minä jään omaan asuntoon.
Vielä en ole kyyneltäkään vuodattanut asian vuoksi, mutta varmaan sekin aika tulee.
Olen sitä mieltä, että itsekäs täytyy olla ja tehdä joskus vähän radikaalimpiakin ratkaisuja, että lopputuloksena on onnellinen ihminen. Onneksi on kesä tulossa ja aurinko paistaa.
Aika parantaa haavat, eikö se ole se yleinen viesti ja varmasti totta.
Tee Anzu vaan se eropäätös, jos suhde ahdistaa. Ei kenenkään tarvitse kitua ja näivettyä! Nauti elämästä!
Avioerostahan se elämä ratkee pelkäksi ilotulitukseksi ! Jos ihmisellä on noin tylsää, kuin anzulla perheessään, yksin olisi vielä tylsempää. Ellei sitten ole kyseessä pelkkä työ uupumus. Eikä senkään hoitomuotoihin nyt avioero ensiksi kuulu.
Jos on tylsä aviomies, matkalle voi lähteä yksinkin. Eikö ole omaa päätösvaltaa ? Onko anzu joku perheorja, ilmainen työntekijä ?
mulla, tai kohta tulossa.
ei ole varaa lähteä matkalle(puolpäiväduuni), omat rahat ei riitä eikä miehelläkään ole mitään ylimäärästä matkusteluun.
Hei!
Päätöstä ei ole helppo tehdä kyllä..aikanani mietin ja listasin hyviä ja huonoja puolia aviomiehestä ja suhteesta- ihan paperilla. Pelotti taloudellinen puoli, enkä saanut tukea keneltäkään. Minulle sanottiin etten pärjää lapsen kanssa kahden- oli tuolloin samanikäinen kuin omasi. Lähdin kuitenkin. Tein silloin määräaikaisena töitä, mutta päätin ottaa askeleen tyhjän päälle ja vaikka tää on klisee niin on sanottava, että elämä kantaa. Pärjäsin taloudellisesti ja muutenkin, koin valtavan elämän muutoksen, muutuin itse ja elämä alkoi taas maistua. Minulle ero oli parasta., mitä lapsen syntymän jälkeen oli tapahtunut. Olen kuitenkin sitä mieltä, että niin kauan, kuin epäilyttää tekeekö oikein, ei ole valmis eroamaan. Sitten kun asia on kristallin kirkas ei ole enää epäilylle sijaa.
Olen itse vastaavanlaisessa tilanteessa nyt. Koska en ole pitkän avioliittoni aikana saanut suhteelta mitään inspiraatiota tai henkistä kumppanuutta niin koen olevani henkisesti täysin yksinäinen. Osittain syynä on sekin, ettei minulla tällä hetkellä ole juurikaan ystäviä, joiden kanssa puhua asioista. En myöskään koe rakastavani enää miestäni. Kammottaa ajatus elää vielä vuodesta toiseen tässä henkisessä tyhjyydessä ja puhumattomuudessa. Toisaalta tunnen tarvitsevani miestäni turvallisuuden vuoksi, mutta... Päätös ei todellakaan ole kristallinkirkas, vaikka mietin asiaa nykyään päivittäin.
Lähinnä pelkään kahden lapsemme mahdollista huoltajuuskiistaa sekä tulevaa pärjäämistä. Toisaalta haaveilen päivittäin uudesta itsenäisestä elämästä. Mutta uskallanko riuhtaista itseni ja lapseni irti tästä turvallisesta kotielämästä vain sen vuoksi, että itse en ole onnellinen? Mitähän tässä pitäisi tehdä..? Kuulisin mielelläni avioeron ottaneiden kokemuksia!
Itsekin suunnittelen eroa- taas.
Avioero oli henkisesti helpompi, koska tunteet olivat täysin kuolleet. Mietin silloin samoin, teenkö lapselle väärin jos eroan. Ei se huono liittokaan kuitenkaan ole lapselle hyväksi. Ja onhan jokaisella oikeus onneen ja oikeus muihinkin rooleihin, kuin uhrautuvan äidin rooliin. Uskon, että jaksan olla parempi äiti, kun koen jotain iloa henk.koht. elämässäni.
Tämä avoero taas on vaikeampi, koska tunteita vielä paljon. Olen kuitenkin joutunut pettymään miehen kyvyttömyyteen sitoutua liian monta kertaa. Tuntuu ettei enää ole samanlaisia tavoitteita ja odotuksia elämän suhteen- omani eivät ole muuttuneet, mutta luulen, etti mies todellisuudessa ole halunnutkaan samoja asioita tai ei kykene. Ja kyse on ihan tavallisista asioista- kodista, luottamuksesta, halusta elää tasavertaisen kumppanin kanssa