elän kaksin yksin.olemme olleet 33vuotta avioliitossa,alistunut miehen määräilyyn kun ei jaksa enään kinata hänen kanssaan helponmalla pääsee kun myöntyy vaan.Nyt haaveilen että ostaisin oman asunnon ja saisin sisustaa ja olla niin kuin itse haluan.olenko hölmö kun noin monienvuosien jälkeen haluan erota.on hänessä jotain hyvääkin ei juo eikä fyysisesti lyö vaan henkisesti. olen 58 vutias urheilullinen nainen.
vuosia ahdistunut
henkisesti lyöty
341158
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Jos miehesi ei tuossa ajassa ota sinun mielipidettä huomioon niin ei ota koskaan.
Kerroppa miehellesi mitä suunnittelet ja sanot miksi niin hän voi ruveta ajattelemaan tai sitten on niin urautunut ettei itse tajua taion tämänkaltainen mailli lapsuudenkotoa opittu eikä ole huomannut että hanessä on vikaa.
Tein samoista syistä oman ratkaisuni vuosi sitten.Muutin pieneen yksiöön.Nyt olen tasapainoinen ja onnellinen.
kun ilmoitin miehelleni lähteväni muuttui ääni kellossa.Hän olisi tehnyt kaiken vuokseni, tuli ruusuja ja lahjoja.Harmi vain, ihan liian myöhään.Olin päätökseni tehnyt ja se onneksi piti.
olet vielä ylpeä??? Mikä on aikuisella ihmisellä, jos ei kykene puhumaan avioliiton aikana. Ja tulee vielä tänne julkisesti kehumaan, ettei antanut miehelleen edes mahdollisuutta korjata avioliittoa.
Ja kaiken kukkuraksi tulee vielä tänne neuvomaan ikäihmisiä tekemään samoin! Ja kuka kärsii? Ne pienet lapsenlapset, jotka joutuvat todistamaan useamman sukupolven kieroja parisuhdevirityksiä, kun vanhemmatkin saavat isovanhemmilta mallin siitä miten parisuhdetta "hoidetaan". Lapset ja lapsenlapset sitten kantavat huonoa omaatuntoa, kun mummu on niiiiin yksin, eikä kukaan koskaan käy edes katsomassa.
Miettikää nyt hyvät ihmiset, ennen kuin pilaatte omassa itsekkyydessänne muiden elämän. Sekä te, jotka erojanne pohditte että te jotka siihen toisia ohjaatte.
-huh huh-nimimerkille vastaus.Olen ylpeä.
Sain viimein voimaa lähteä siitä ahdistuksesta jossa jokainen ajatuksenikin muutettiin joksikin muuksi kuin mitä se oli.Vuosia kestänyt alistaminen ja narsistimainen käytös mieheltäni sai riittää.En ollut valmis keskutelemaan enää, koska olin yrittänyt muutaman vuoden saada häntä terapiaan.Ei lähtenyt ,koska ei ollut hullu, niin hän vastasi.Joten keskuteltu ja mahdollisuuksia on annettu...Lastenlapsia meillä ei vielä ole ja jos joskus tulee, niin kyllä ovat rakkaita ne mammat ja papat vaikka erossa asuisivatkin.
Eikä lapseni ole huolissaan, päin vastoin ylpeä kun ratkaisuni tein.Yksinäinen en ole.
Joten kaikki hyvin.
Ihmeellinen tuomitseva vastaus sinulta???!!!
on mielestäsi oikea tapa?
On surullista, että ihmiset, jotka ensin koko ikänsä antavat asioiden olla, emansipoituvat sitten eläkeiän kynnyksellä ja päättävät pitkän liiton kuin varkain. Mielestäni on kohtuutonta, että toinen jätetään siinä vaiheessa, kun vanhuus lähestyy ja läheisen tarve olisi erityisen tärkeä.
Mikset lähtenyt silloin, kun toisella oli vielä mahdollisuus hakea itselleen kumppani ja turvata oma vanhuutensa? Tämä maa on pullollaan yksinäisiä vanhuksia. Onko niitä ehdoin tahdoin, itsekkäistä syistä järjestettävä lisää? Me olemme vastuussa lähimmäisistämme! Kuinka moni meistä onkaan hylännyt perheenjäsenemme (omat vanhemmat, lapset tai puolisot) ja hurskastelee sitten samaan aikaan hyväntekeväisyystyössä ventovieraita auttamassa. Se on kaksinaismoralismia joka oksettaa ainakin minua.
Minä seurasin eläkeiän kynnyksellä jätetyn naapurinmiehen hidasta kuolemaa. Autoin minkä kykenin, kuivasin tavatessa yksinäisen itkut, autoin virallisten papereiden täytössä ja hymyilin (kuulemma ainoana) hänelle kun kohdattiin rappukäytävässä. Mies eli vaatimatonta elämää, hiljaisena omassa yksiössään.
Sitten tuli viime kesä ja juhannus. Mies oli juuri muutama kuukausi aikaisemmin jäänyt eläkkeelle työstään, joka oli hänen viimeinen paikkansa jossa hän kuului johonkin. Kun me perheelliset juhannuksen jälkeen palasimme mökeiltämme kaupunkiin, oli rapussa hirmuinen katku. Naapuri oli kuollut yksinäisenä kotiinsa, eikä kukaan häntä sieltä osannut kaivata.
Pari viikkoa poliisin, ruumisauton ja siivoojien jälkeen tuli ex-vaimo poikansa kanssa tyhjentämään asuntoa. Haukkui meidät naapurit, kun emme olleet lähimmäisestä sen vertaa huolta pitäneet, että olisimme kiinnittäneet huomiota, kun ei miestä enää pihalla näkynyt. Itse ei nähnyt itsellään mitään vastuuta tilanteesta. Mutta meidän ventovieraiden naapureiden olisi hänen mielestään pitänyt.
Tämä ei varmasti ole ainoa tarina tässä maassa.
Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka se sinun ihana ihan itse sisustettu) oma yksiösikin sekä se unelmiesi rauha muuttuisi jossain vaiheessa omaksi vankilaksesi. Kenelle sinä siellä yksiössäsi joulun teet? Kenen kanssa kahvisi juot tai sanomalehden uutisia kommentoit? Kenelle näytät uudelleen kukkaan puhennutta orkideaasi? Entä oletko koskaan kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka hiljaa puhelin on silloin, kun kaikki muut viettävät perheensä kanssa juhlapyhiä? Kiinnitäpä asiaan huomiota ensi jouluna.
Ja vaikka teillä olisi lapsiakin, on sinun hyvä muistaa, että he viettävät varmasti osan pyhistään isänsä seurassa. Onhan se heidän velvollisuutensa. Samoin kuin on heidän velvollisuutensa pitää nyt teille molemmille seuraa, kun molemmat omissa koloissanne poette yksinäisyyttä. Eihän ne lapset siitä valita. Mutta eivät varmasti nautikaan.
Tämä kaikki edellä kuvattu löi vasten kasvoja ystävätärtäni, joka hiukan vaille kuusikymppisenä kuunteli ystävättäriensä ohjeita ja rupesi unelmoimaan "omasta ihanasta yksiöstä". Kun hän sitten lopulta muutti, ei hän ymmärtänyt, ettei nuo häntä kannustaneet ystävät olleetkaan hänen tukenaan, vaan heillä oli omat menonsa. Ja vaikka aikuisia lapsia oli kolme, oli heilläkin oma elämänsä.
Mitäs jos kuitenkin ottaisit käteesi vaikka Kari Kiianmaan kirjan Rakentava Valinta. Lue siitä, kuinka vastuu omasta onnellisuudesta ja parisuhteesi voinnista on sinulla itselläsi. Ei se, että toinen on siinä vieressä estä sinun onnellisuuttasi. Se on sinun oma harhasi. On helppoa syyttää toista elämättömästä elämästä ja ongelmista, joihin ei tarttunut ajoissa.
Ja jos kerran olet valmis tekemään tuossa iässä niinkin suuren elämänmuutoksen kuin avioero, niin etkö voisi ottaa sitten edes koeluonteisesti vähän pienempää riskiä ensin: Eli puhua miehesi kanssa tunteistasi ja ajatuksistasi? On nimittäin äärimmäisen raukkamaista lähteä karkuun, ennen kuin on kaikkensa yrittänyt.
Vai oletko mielestäsi tehnyt jo kaiken mahdollisen avioliittosi pelastamiseksi?
26v yhdessä,nyt yksipuolinen ero,vaimoa ahdistanut 10vuosia.nyt pitää saada oma asunto,olen kynnetön,ainut mitä pitää tehdä on päättää, kumpi lunastaa talon.On näitä muitakin samassa tilanteessa,ainut mikä saa kyyneleet valumaan on kaksi kouluikäistä lasta.Mitää oikeaa syytä ei ole erota.
Toiselle on aina vaikea antaa neuvoja. Saatika sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Pohjimmiltaan ihmisen on aina kuunneltava itseään. Itsensä kuuntelu on kuitenkin muutakin kuin omien tuntemustensa kanssa vellominen. Silloin sitä keskittyy helposti vain niihin asioihin jotka ovat huonosti. Erityisesti toisessa ihmisessä.
Mulla on miehen kanssa ollut hyvin värikäs ja kriisipitoinen elämä. Viimeisimpänä miehen henkinen sivusuhde. Kaikesta ollaan kyllä selvitty, ja jopa onnistuttu parantamaan elämäämme. Mutta se on vaatinut paljon työtä ja sitä puhumista. Silloinkin, kun on kokenut tulleensa ylikävellyksi kun on tuntunut, että toinen ei millään tajua, ei reagoi tavalla jonka itse haluaisi. Ja monesti olen tuntenut sitä samaa yksinäisyyttä kaksin.
Viimeisimmän kriisin yhteydessä haimme apua terapiasta. Siellä opin sen asian, että toista ei voi muuttaa halunsa mukaan. Mutta omia odotuksiaan voi miettiä; mitä ehdottomasti tarvitsen, ja missä asioissa voin joustaa. Vaikka vähän hampaat irvessä. Sitä parisuhde, eli kahden erillisen yksön yhteiselo on. Joustamista ja itse omista rajoistaan huolehtimista. Sen tekemistä selväksi mitä itse tarvitsee voidakseen hyvin. Ja tarvitsee on eri asia kuin haluaa. Kaikkihan me haluamme vaikka kuun taivaalta ja prinssin valkealla ratsulla.
Jos ap ei ole tehnyt selväksi, mitä tarvitsee, on hänen myös turha odottaa toiselta meedion kykyjä niiden asioiden tietämisessä. Miehesi voi oikeasti kuvitella/luulla, että olet suhteellisen perustyytyväinen suhteeseenne. Hän ei välttämättä edes itse tajua kävelevänsä sinun yli.
Kun riitelemällä ja kinaamalla ei saa oikeasti kerrottua niitä kaikkein tärkeimpiä asioita. Niiden sanomisen aika on silloin kun on rauhallista, kun voi ja pystyy puhumaan tunteistaan minä-muodossa. Ei aloittamalla lausetta "kun sinä aina...." . Silloin toinen menee puolustusasemiin.
Omilla vanhemmillani oli ulkopuolisen (siis minun) mielestä melko huono avioliitto ja äitini sairastuttua yllätyin suunnattomasti kun isäni alkoi puhua miten paljon rakastaa äitiäni. Olin kuvitellut heidän suhteensa olleen parhaimmillaankin kumppanuutta. Silti isäni käveli äitini yli kaikki ne vuodet, määräili, piti otteessaan. Kun sanoin tästä, isäni oli aidosti hämmentynyt. Ei omasta mielestään tehnyt niin.
Ja kun toista ei voi muuttaa, voi muuttaa vain itseään. Kummallisinta tässä elämässä on mielestäni se, että toinen hyvin usein muuttuu siinä mukana. Ilman että yrittää edes vaikuttaa toiseen. Jos haluaa kunnoitusta, on aloitettava ensiksi kunnoittamaan itseään. Jokaisella on oikeus vaatia ja tulla kunnoitetuksi. Niin parisuhteessa kuin muuallakin elämässä. Jos nielee kaiken hiljaa, alistuu ja antaa kävellä yli, niin myös tapahtuu. Kukaan ei kävele sellaisen ihmisen yli, joka ei sitä salli tai hyväksy. Niin se vain on. Yrittää toki voi, mutta ei onnistua.
Vaimosi on vuosien myötä huomannut että ei se ollutkaan hänen juttunsa lapsien saaminen ja parisuhteessa oleminen muutta en ymmärrä naisia jotka menevät naimisiin ja saavat lapset ja sitten kun huomaavat että ei olekaan kivaa niin eroavat. Yritä saada vaimosi puhumaan että miksi ahdistaa ja mikä auttaisi. Jos ei pysty sinulle puhumaan niin olisi hyvä käydä terapeutilla ja saisi puhua ahdistuksestaan.
Jotkut ihmiset myös hautovat ajatuksiaan evätkä pysty puhumaan ja sitten kun ne käyvät ylitsepääsemättömäksi niin ajattelevat että ero on ainoa ratkaisu.
viisaita!
mitä pitäisi tehdä. olen kymmenen vuotta ollut miehen kanssa jona aikana kumpikaan ei ole kokenut kovin pitkää jaksoa ilman vastoinkäymisiä, joko itse rakentamiamme tai olosuhteiden. suhde on ollut värikäs ja raskas, ja sitä se on ollut suurimman osan aikaa. itsemme kanssa toki olemme molemmat kasvaneet, mutta minä olen meistä se jääräpää että vaikka mieheni ehdotti ensimmäisiä kertoja eroa jo
viisi vuotta sitten, haluan lasten kanssa ja toivon kanssa, aina vain jatkaa.
joskus tunnen olevani siinä hivenen hullu, sillä ei voi sanoa että olisimme mitenkään niin sopiva pari,
tai että voitto vastoinkäymisistä olisi tuonut mukanaan lisääntynyttä onnea niin kuin tietysti halusin uskoa. ei, olemme yhteistuumin jopa todenneet , ettemmepä kovin onnellisia ole koskaan yhdessä olleet. tämän lisäksi, ja nyt tietysti lukijat muodostavat minusta oman kuvansa, olen ollut tämän samaisen rakkaan puolisoni kautta ajoittaisen henkisen ja myös fyysisen väkivallan kohteena. sitä ei ole jatkuvasti vaan harvoin ja yllättäen ja liittyy lähinnä hänen onnettomaan stressinkäsittelyynsä ja klassiseen lapsuuden traumaan. on ajatellut terapiaan mennä mutta ei ole saanut aikaiseksi. koskaan en ole mustaa silmää saanut jos se nyt jokin mittari on, mutta psyykkisesti totta kai asia on jättänyt minuun jälkensä, vaikka verrattuna alkuvuosiin mieheni on selvästi rauhoittunut (toisin taas kun väitetään ko asiassa).
silti pelkään väkivallan pahenemista ja elän ikään kuin varpaisillani ihan alitajuisesti ja jokin aika sitten kävin läpi jonkinlaista jälkitraumaattista tilaa kaikkine fyysisine oireineen. olen tavallinen työssäkäyvä itsestään huolehtiva nainen joten kukaanhan ei asiaa usko jollei sitä mene kenellekään kertomaan. enkä olen kertonut vaan jättänyt itseni tässä täysin yksin, yrittäen vain vedota mieheeni ja olen sanonut hänelle suoraan että pelkään hänen kanssaan. muutoinkin liittomme on ollut vaikea , tämä on vain yksi asia ja olemme joka tapauksessa hakeneet jo harkinta-aikaa ja asumusero on kai pian tulossa vähintään.
niin että nyt kun näen täällä avioliiton puolesta puhujia jotka ajattelevat paljolti kuten minäkin olen ajatellut, kysyn teiltä missä menee raja, missä menee se tekojen ja ajan raja, että tietää yrittäneensä kylliksi? ja, enkö muka tässä tilanteessa voi myös toivoa mieheni muuttuvan? tai, te jotka uskotte että jokaiselle on se oikea jonka kanssa on onnellinen- eikö tuo ole harvojen onnekkaiden herkkua eikä mitään kaikkien elämää...itse ajattelen edelleen joskus, vaikeuksien kautta voittoon, mutta oikeasti olen ollut niin helvetin väsynyt, kuten myös miehenikin on ollut- etten tiedä onko se enää tyhmyyttä jatkaa vai onko oikeasti aika palkitseva ...? KERTOKAA MINULLE te viisaammat, missä menee mittarit että tietää tulleensa avioliiton tien päähän? jos kysytte rakkaudesta, voin sanoa ettei se ole mihinkään mennyt, vaikka pari vuotta elinkin katkeroituneessa umpiossa, josta oli vaikea tulla pois, enkä ole varma jos jään miehen kanssa joka vähänkään aggressiivinen (itse olen niiin rauhallinen!) pystynkö todella tulemaan pois, olemaan vapaasti oma itseni...????
näistä puolustajista. Eikä minulla tietenkään ole sinulle antaa vastausta kysymyksiisi, mutta yritän hiukan avata sitä, miksi minun mielestäni tilanteesi on aivan erilainen kuin esim. aloittajan tai näiden muiden uutta vapauttaan juhlivien.
Sinä OLET yrittänyt. Muiden tarinoista paistoi se, että koska ei ole uskallusta yrittää tai ottaa asioita esille, on helpompaa vain lähteä. Tai koska puolisolla on myös omia mielipiteitä, on se paras tapa saada tahtonsa läpi.
Sinulla on SYITÄ eroon. Sinua on pahoinpidelty ja miehesi on ilmoittanut haluavansa eron. Muut kertoivat vaan olleensa yleisesti tyytymättömiä ja edellyttävät toiselta omaa onnellisuuttaan.
Te olette PUHUNEET asiasta, muut täällä ovat vain fantasioineet mielessään.
Sinä RAKASTAT, muut tuntuvat rakastavan vain itseään (ja sitä omaa pikku yksiötään).
Lisäksi sinä olet myös ajatellut myös LAPSIASI, toisin kuin nämä muut oman elämänsä pikku prinsessat.
Siinä viisi merkittävää tekijää, miksi sinun tarinasi on aivan erilainen kuin näiden muiden.
En minä täällä ole puolustamassa avioliittoa hamaan loppuun asti tilanteesta riippumatta. Olenhan itsekin eronnut. Minun eroni tapahtui vasta lukuisien sairaalakäyntien jälkeen. Eli itse erosin näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian myöhään. Mutta onneksi vielä siinä vaiheessa, että olin edelleen kuitenkin hengissä.
Nämä naiset täällä, jotka ovat nyt ikäneitoina keksineet tarvitsevansa itsenäisyyttä koska mies ei kymmenien vuosien jälkeen enää palvo heitä päivittäin, eivät tiedä mitään huonoista avioliitoista ja on aivan käsittämätöntä, että heillä on edes kanttia valittaa siitä, että miehelläkin on mielipiteitä. Kutsuvat sitä alistamiseksi! Vaihtoehtona voisi toki olla se, että mies ilmoittaa aina mielipiteensä lyömällä teitä tuolilla päähän tai veitsellä vatsaan.
kiitos sinulle vastauksesta. ihmisillä on eri mittarit näköjään sillekin mitä siedetään ja miten paljon työtä suhteen eteen haluaa tehdä. en tiedä onko tässä oikeaa ja väärää mutta selvää on että hyvin erilaiset asiat saattavat olla se viimeinen pisara.
ymmärrän nyt tehneeni vain sen mikä on tarpeellista, ja että se on silloin tarpeeksi. en tiedä tuleeko se viimeinen pisara. mutta elämä on kuitenkin tässä eikä minun tarvitse kaikkea tietääkään.
ihminenhän miehenikin vain on, eli se tarkoittaa myös sitä puolta että muutosta voi tapahtua. tietty muutoksen pitää alkaa hänestä itsestään, jos sitä ajattelen, en sanoisi tilanteen olevan ihan toivoton. olen menettänyt toki uskoni tässä vaiheessa siihen että rakkaus ratkaisisi tai auttaisi kaikessa. ei se auta, eikä se tee minusta epäonnistunutta jos se ei auta. ennen vannoin aina rakkauden nimeen kaikessa mutta meidän ihmisten välinen rakkaus jää aina vajaaksi, olen hyväksynyt sen. keinotekoista vahvuutta en enää pysty ylläpitämään tämän jälkeen. miehenikin on sanonut minulle että ehdin yhä valita, voin tehdä muutoksen. hän ei ole siis pakottamassa minua. ehkä on todella hyvä että keskusteluyhteys on edelleen, ilman sitä moni tilanne olisi voinut päättyä paljon huonommin.
en todella ole ihminen että innostuisin tästä sinkkuilukulttuurista tai että edes uskoisin aidosti että "uusi onni" voisi odottaa (aina) sen oven takana. miesten flirttailu tai mielenkiinto minuun saattaa tuntua ihan ookoolta mutten ole pettäjätyyppi enkä pidä tuollaista teerenpeliä sen arvoisena että lähtisin siihen mukaan. minusta silloin tällöin yksinäisyys on jokaiselle tarpeellista oman itsen takia, mutta ilman kumppania joka tuntee minut ja on oppinut pikku hiljaa luottamaan minuun, en haluaisi vanheta. peukkuja siis kaikille jotka jaksatte yrittää suhteessa mutta peukkuja myös niille jotka yrittävät nyt yksin itsensä kanssa. yritetään tehdä elämästämme arvokas, sillä sitä se on.
No olipa kirjoitus...esim. miksi et lähtenyt silloin kun toisella vielä oli mahdollisuus...jne. Itse annoin toiselle mahdollisuuden uudestaan ja uudestaan kunnes itse en enää jaksanut, toinen aina lupasi parantaa edes vähän tapansa, mutta aina luisui samaan, joten viimein lähdin enkä ole katunut. Rakastan yksinoloa vaikka joulunakin ja muina juhlapyhinä. Lapsenlapset käyvät luonani usein tai itse vien heitä eri paikkoihin, konsertteihin yms. ystäviä on muutamia ja itse olen oppinut nauramaan ja on ihanaa sisustaa sitä omaa asuntoa kun koskaan ennen ei ollut tilaisuutta. Itse katson että melkein 40 vuotta mies päätti kaikesta, jos ehdotin jotain niin tappelu siitä tuli. En ole katkera hänelle ja toivon että hän on onnellinen, niin olen minäkin. Mistä sinä muuten tiedät että ongelmiin ei ole tartuttu ajoissa?? Koko juttusi on niin täynnä omaa hyvyyttäsi ja toisen aliarvioimista että huh, huh. Ja jos joskus katuisin päätöstäni niin senkin olen tiedostanut ja osaan elää sen kanssa. ja jos mieheni sattuisi kuolemaan yksin niin sehän on toisaalta hänen valintansa. Huono juttu kun ei ole oppinut pitämään yhteyttä lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa tai aloittamaan esim. vapaaehtoistyötä että saisi elämälleen merkityksen. Minulle onnellisuus on nyt ja tässä ja miten hyvin sen ymmärränkin ja olen siitä kiitollinen melkein 40v. vankilan jälkeen..
Lue kuule itte, mitä on elää narsisti ja luonnehäiriöisen kanssa ja puhu sitten vasta, että se toinen ei estä siinä vieressä sinun onnellisuuttasi. Tuollasilla kirjoilla ei ole mitään muuta tarkoitusta, kun lypsää hyväuskoisilta sinisilmäsiltä naisparoilta rahat pois. Yksin sitä liittoa ei voi tehdä onnelliseksi, kyllä siihen tarvitaan sen toisenkin panos. Narsisteja ja luonnehäiriöisiä on niin paljon, että ei uskoisikaan. Monet naiset yrittävät tälläisissä avioliitoissa kestää ja tehdä kaikkensa ja huomaavat yleensä vasta keski-iässä, kun on jo parhaimmat vuodet annettu sille paskiaiselle, että sinne män. Siinä sitä elämätön elämä on annettu ja yritetty pelastaa sellaselle, joka ei rakastamaan, eikä tuntemaan kykene koskaan.
Ja miksi se muuten on naisten tehtäväksi annettu pelastaa avioliitto! Meillä narsisti ukko lähti juuri tuolla raukkamaisella tavalla itsekeskeisesti sanaakaan sanomatta Mitäs teet, kun toinen on kykenemätön kommunikoimaan!Narskun kanssa tunteista puhuminen on yks vitun haileeta!!
Kuule; ihan kuin omasta elämästäni kirjoitat!
Minä nostin kytkintä 42 vuoden jälkeen.
Ostin oman asunnon, saan laittaa sitä kuten itse haluan.
Kukaan ei määrää, ei hauku, ei alista eikä v....le.
Olin 59 kun erosin.
Nyt elän elämääni parasta aikaa.
Rakastan omaa kotiani.
Minulla on oma rauha, teen mitä tahdon, koskaan ei tarvitse selittää miksi noin ja miksei ei tai sinnepäin.
Minä en ( kuulemma ) niinkään pitkän avioliiton jälkeen osannut edes laittaa ruokaa.
Kummasti se vaan kuitenkin kelpasi.
Meillä oli monta lasta, kaiken hoidin ja kuraa tuli naamaan äijältä harva se päivä.
Oli niin pihi, että minun piti parsia sukkahousujakin. Uusia ei saanut ostaa, eikä myöskään
pesupulveria, ei huuhteluaineita, ei shampoota, ei hammastahnaa - ai miksi? Koska ne hänen mielestään olivat " saatanan turhia".
Hän ei niitä käyttänyt, ja tuoksu oli sen mukainen.
Olen iloinen että EDES nyt uskalsin lähteä.
Hän vähän väliä vihjailee että minun pitäisi mennä hänelle takaisin kun en kuulemma pärjää yksin- voi, ihan hyvin pärjään, ei ole mitään tullut eteen, mistä en selviäisi.
Sitä onnen tunnetta, kun saan mennä yksin kauppaan, ostaa dödöjä, shampoota, sukkiksia ilman että joku mulkoilee.
Lähde sinäkin, ei elämäsi ainakaan huonommaksi mene.
Voimia - me naiset pärjäämme - koska on pakko.
Hei FreeMammy's!
Loistavaa, just noin... "jotta elämän purjehdusretki onnistuisi, on opittava käyttämään hyväkseen vastatuulta vauhdin lisäämiseksi". Vaikken tunnekaan sinua, oon ylpeä sinusta!
Unohdin - meillä on myös lastenlapsia JA olemme yhdessä heidän kanssaan - siis vaarinsa ja minä ihan sulassa sovussa, miksi en olisi - kun sen päivän jälkeen saan lähteä ihka omaan kotiini jossa kukaan ei ole norsun veen näköinen.
Lastenlapsille on kerrottu, että vaari ja mummu ovat kavereita, ystäviä mutta emme asu yhdessä.
Kaikkien lastenlasten kommentit ovat olleet, aha, no mitäs siitä?
Eivät he ole vetäneet herneitä nenuunsa.
Ainakin heillä on nyt paljon, paljon, paljon iloisempi mummo.
Jos minä elämästäni annoin - en uhrannut - vapaaehtoisesti minä naimisissa olin - yli 40 vuotta niin kait maar olen ny´vapauteni ansainnut?
Brita Kekkonen sanoi vuosia sitten eräässä haastattelussa, että kaikki pitkissä avioliitoissa eläneet naiset ansaitsivat olla muutaman vuoden ihan itsekseen.
Ja olen ihan samaa mieltä.
Tsemppiä meille kaikille, myös mummoikäisinä eronneille, elämää se vain on ja kuulkaas:
se elämä voi olla kuin silkkiä vaan!!!
On ollut tosi rohkaisevaa lukea teidän "iäkkäänä" eronneiden tarinoita! Olen itse ihan samassa tilanteessa, nimittäin harkinnut eroa jo pitemmän aikaa. Olen ollut naimisissa 39 vuotta, olen 59-vuotias. Aina vain vahvemmaksi tulee tunne, etten enää jaksa tässä liitossa vaan haluan oman vapauden tehdä mitä haluan ja koska haluan ja kenen kanssa haluan. Olen myös tässä liitossa ollut aina alistetun asemassa ja kaiken kukkuraksi olen myös petetty. Miehelläni oli aika pitkä salasuhde, jota ei kylläkään millään mienannut myöntää. Se oli viimeinen tikki, maku meni kokonaan vanhaan ukkoon. Haaveilen aina omasta kivasta kämpästä, jonka saisin laittaa ihan itseni näköiseksi. Tässä liitossa mieheni määräilee kaikesta, jopa sellaisesta sisustamisesta minkä yleensä naiset hoitavat. On myös jo tullut ukko sen verran "vanhuudenhöperöksi" että alkaa kinailemaan selvistä asioista ja sekoittaa myös asioita, meinaa pinna sen kanssa palaa. Tuo pettämisjuttu oli kyllä se viimeinen pointti, en enää saa ukkoon mitään makua. Haluaa valtavasti olla kanssani, suunnittelee kaikkea mitä voimme tehdä yhdessä nyt kun jäätiin molemmat eläkkeelle. Lirkuttelee rakastavansa ja halia pitäis koko ajan, taitaa olla niin paha omatunto ukolla.
Erotunne vain vahvistuu mielessäni koko ajan, lasten takia olen tässä liitossa pysynyt. Lapset ovat nyt jo aikuisia, lastenlapsiakin meillä jo on. Tunnen olevani yksin tässä liitossa ja haluaisin vielä tässä iässä aloittaa oman itsenäisen elämäni, tiedän että pystyisin siihen. On vain niin valtavan vaikeata lähteä, mutta muuta mahdollisuutta tässä ei enää ole tai muuten riudun suruun. Toivon teille, jotka olette eronneet vanhemmalla iällä oikein mukavaa ja antoisaa aikaa elämässänne. Nauttikaa siitä kaikin siemauksin!
asianne. Ensin niin marttyyria avioliitossa, runsaita takin kääntöjä ja mielivaltaa, sinne kyllästyminen vastuun siirto siipalle. (ei ole saanut osta sukka...dödöä..ym, herranpieksut nehän on ihmisen perusoikeus ei siinä siippaa kuunnella) Ette ole osanneet ELÄÄ omaaelämää liitossa ! Kyllä se on mammyt ihan oma vikanne, ei siitä voi siippaa syyttää. Nyt sitten koette jääneenne huomiota vaille, on aika vielä kerran loukata, kun muu ei toimi ! Kyllä teihinkin ollaan jo kyllästytty.....onnea valitsemallanne tiellä ! Ostakaa nyt sukkahousuja koko laatikko !!! heheeh (Joudutte miettimään siellä uudessa kolhoosissanne , meniköhän kaikki ihan oikein ? ja taas se on siipan vika..........
Hei Mammat!
Täällä on joku katkera pappa linjoilla.
ihanan uuden vapaa-aikasi täällä netissä ja vielä avioeropalstalla???
Mahtaa elämäsi todellakin olla nyt antoisaa!
Onnittelut sinulle valinnastasi.
Sitä voi täälläkin viettää ihan vapaasti aikaa ja neuvoa muita, kun ei ole ukkoa selän takana hengittämässä.Oi tätä vapautta surffailla ties missä?
Vanhalla katkeralla papalla on varmaan varsin pienet ympyrät, hehee pienet mynät ja nysse on katkera kun naiset vihdoin viimein ymmärtävät jättää noita säälittäviä tunnevammaisia äijiä...
pappalle on annettu teelusikalla, ei siis vaadita kauhalla naiset!!!
Ja miksi ei saisi kirjoitella tuntemuksistaan?
Siihen, minne vanha ukko jätti - sinäkö jatkaisit ja kieltäisit?
No ei, ei ei ja ei, ja joo = olen varsin onnellinen antoisassa elämässäni.
Kaikki katkerat, kitkerät väkisin liitossa olevat - olkaa kateelliset...
Eikö kolhoosi ole sellainen että asuu enempi ko yksi onnellinen naisihminen?
Papparaisella ei ihan hallussa nämä asiat, että yhden ihmisen asumus on kolhoosi???
Hahaaa mutta kolhoa taitaa olla papparaisen elämä, miksi kommentoida täällä eronneiden, vieraiden naisten elämää - siksikö, kun he ovat onnellisia ilman rupsahtaneita gubbeja?
Ja siitä - ei kukaan ole väittänyt olevansa marttyyri, mutta jos x puoliso mulkoili kaupassa ja haukkui kotona kun osti ne saamarin turhat shampoot yms niin pitäisi ymmärtää että perherauhan nainen ne jätti ostamatta.
Ihmisen perusoikeudet kun ovat joskus kiven alla - vaan kuuule papparainen; eivät totisesti ole enää.
Tänään shoppailin, kävelin kaupoilla ja katselin.
Kassajonossa kuulin tällaisen sanavaihdon - kahden vanhuksen välillä että=
etkö olis saatana voinut ostaa vähän vähempää ruokaa!
Johon ( alistettu) vaimo yritti kuiskailla; mutta kun sää syöt nii´paljon!
Joo, sanoi tämä ei-herrasmies, mutta sää voisit vuorostas sit´syörä vähemmän.
Ei muuta, mutta se vaimoparka oli niin laiha niin laiha ja se gubbe kaljan ja viinan turvottama oikea pystyyn nostettu sika.
Että se siitä, perusoikeuksista.
oikeasti säälittäviä, lukekaa nyt toisianne ja "tukekaa", hehe ei voi kuin nauraa.....(Pappa voi hyvin !!)
Vähän epäilen, ette papparainen voi hyvin.
Miksi olet kiinnostunut vieraiden naisten eropuuhista?
Eikö olekaan omaa elämää?
hehe heheee
buahaaaahahhaaa eipä papparainen pärjää buahhaaaaaaaa
Noin sitä pitää.......
Voi voi papparaista, kyllä sua on kovalla kädellä koulutettu - mitä sait palkaksi kun opit kaikki käskyt???
.........................................................................
Sinulle " uuteen alkuun" -
oletko jo päättänyt mitä tehdä?
Voin kertoa 42 avioliittovuoden jälkeen, että päätös on vaikea tehdä, raskaskin.
Mutta eläminen tyhjässä, onnettomassa liitossa on vielä raskaampaa.
Ja se on puppua se, että vanha mies alkaa yht´äkkiä keskustella - kun ei ole sitä vuosikymmeniin tehnyt, miten alkaisi nyt - ja miksi?
He ovat niin satavarmoja ettei tuo " muija" mihinkään lähde, eivät usko ennen kuin vaimo alkaa pakata tavaroitaan - silloin kyllä tuli kaikki vaihtoehdot - voisimme matkustaa jonnekin, tehdä remppaa kotona yms mutta miksi hiivatissa silloin vasta, kun tod.tajuaa ettei toinen jaksa enää?
Eivät joku matka tai RemonttiReiskan käynti liittoa voi pelastaa.
Jos se on kumissut tyhjyyttään monta vuosikymmentä, sitä ei pelasta mikään.
Kirjoita, jos jaksat miten voit, ja mitä sinulle kuuluu?
Olen nyt elänyt pari vuotta itsekseni, enkä kuuna päivänä ollut ymmärtänyt, että elämä voi olla näin hyvää, tasapainoista JA ihanaa.
sanomisia, olisi ollut ssyytä elittää myös taustat, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi,
mistä hänen meilipiteensä poikii.