apua, oon raastavassa elämäntilanteessa. Olen seurustellut avokkini kanssa pari-kolme vuotta. Alku oli ihanaa, sitten tuli joitain ongelmia, muutettiin kuitenkin aika pian yhteen asumaan. Yhteen muutto ei parantanut niitä ongelmia joita oli. Alkuhuuman laannuttua olen kokenut suurta henkistä ja fyysistä etäisyyttä. Makkarissa ei ole tapahtunut mitään aikoihin.
Hänellä on lapsi (ei pieni), usein oon tuntenut että oon astunut elämäänsä jakamaan vastuuta lapsesta ja huushollista -en muuta.
Asioista on aina välillä puhuttu mutta niillä ei käytännön kannalta ole mitään merkitystä. Muutenkin musta on aina tuntunut ettei mulla ole henkistä yhteyttä häneen. Joskus, siis joskus harvoin riitojen yhteydessä olen saanut hänet puhumaan tunnoistaa mutta muuten hyvin pintapuolista.
Alkuaikoina "erottiin" -hänen aloitteistaan - joitain kertoja. Eli kun tuli ongelmia, hän pisti välit poikki, kylmästi. Se touhu loppui yhteenmuuton jälkeen.
Arki on arkea, välillä mietin et miten oikeesti pärjäis ilman mua. Jotenkin asiansa ovat niin usein retuperällä.
Sen on sanonut että saa lapsenkasvatuksessa yms musta suurta tukea josta on onnnelinen. Mulle se ei jotenkin riitä kun mitään muuta ei ole. JOkin aika sitten kärsin siitä etten saa kotona mitään arvostusta mistään. Teen paljon asioita ja huolehdin monista asioista mutta kaikki on itsestään selvää. En ikinä haluaisi loukata häntä mitenkään ja mietin aina hänen parasta. PÄällisin puolin kaikki on hyvin, mut mulla on suuret tunteet kuolleet. Tuntuu et kun ei ole suuria tunteita ei ole riideltävääkään, joten elämä on sitten sellasta tasaista arkea, ei kireyttä mut ei intohimoakaan. LÄheisyys on sitä että annetaan hyvän yön pusu ja aamulla erotessa toinen. Joskus itketti tämä etäisyys mut kai kaikkeen tottuu. Mennään oikestaan aina eri aikaan nukkumaan ja kotona jos puhutaan, puhutaan yleensä työasioista. Joskus ulkona kavereiden seurassa (edessä) haluaiskin pussailla mutta must ne asiat voi hoitaa kotona, ei kavereiden edessä. Mut ei tietenkään kotona enää pussatuta.
HÄn kuitenkin tuntuu olevan tyytyväinen tilanteeseen! Hänellä ei tässä kaupungissa oikein ystäviä, joten oon miettinyt et oisko tosi yksinäinen ilman mua. Mut on sitä mieltä että haluaa olla loppuelämän kanssani.
Viime aikoina kuitenkin olen alkanut haaveilemaan läheisyydestä yms (mut en enää hänen kanssaaan!) olen melkein ajautunut arveluttaviin tilanteisiin, ja välillä tunnen että mulla olisi melkein oikeus pettämiseen - vaik ei tietenkään ole. mut mitä perkelettä? tuntuis pahalta olla kodinrikkoja mut ei näin voi jatkuakaan.
Tuntuu että elän kämppiksen kanssa - kämppis joka kuitenkin estää mua elämästä.
Hänellä on lapsi (ei pieni), usein oon tuntenut että oon astunut elämäänsä jakamaan vastuuta lapsesta ja huushollista -en muuta.
Asioista on aina välillä puhuttu mutta niillä ei käytännön kannalta ole mitään merkitystä. Muutenkin musta on aina tuntunut ettei mulla ole henkistä yhteyttä häneen. Joskus, siis joskus harvoin riitojen yhteydessä olen saanut hänet puhumaan tunnoistaa mutta muuten hyvin pintapuolista.
Alkuaikoina "erottiin" -hänen aloitteistaan - joitain kertoja. Eli kun tuli ongelmia, hän pisti välit poikki, kylmästi. Se touhu loppui yhteenmuuton jälkeen.
Arki on arkea, välillä mietin et miten oikeesti pärjäis ilman mua. Jotenkin asiansa ovat niin usein retuperällä.
Sen on sanonut että saa lapsenkasvatuksessa yms musta suurta tukea josta on onnnelinen. Mulle se ei jotenkin riitä kun mitään muuta ei ole. JOkin aika sitten kärsin siitä etten saa kotona mitään arvostusta mistään. Teen paljon asioita ja huolehdin monista asioista mutta kaikki on itsestään selvää. En ikinä haluaisi loukata häntä mitenkään ja mietin aina hänen parasta. PÄällisin puolin kaikki on hyvin, mut mulla on suuret tunteet kuolleet. Tuntuu et kun ei ole suuria tunteita ei ole riideltävääkään, joten elämä on sitten sellasta tasaista arkea, ei kireyttä mut ei intohimoakaan. LÄheisyys on sitä että annetaan hyvän yön pusu ja aamulla erotessa toinen. Joskus itketti tämä etäisyys mut kai kaikkeen tottuu. Mennään oikestaan aina eri aikaan nukkumaan ja kotona jos puhutaan, puhutaan yleensä työasioista. Joskus ulkona kavereiden seurassa (edessä) haluaiskin pussailla mutta must ne asiat voi hoitaa kotona, ei kavereiden edessä. Mut ei tietenkään kotona enää pussatuta.
HÄn kuitenkin tuntuu olevan tyytyväinen tilanteeseen! Hänellä ei tässä kaupungissa oikein ystäviä, joten oon miettinyt et oisko tosi yksinäinen ilman mua. Mut on sitä mieltä että haluaa olla loppuelämän kanssani.
Viime aikoina kuitenkin olen alkanut haaveilemaan läheisyydestä yms (mut en enää hänen kanssaaan!) olen melkein ajautunut arveluttaviin tilanteisiin, ja välillä tunnen että mulla olisi melkein oikeus pettämiseen - vaik ei tietenkään ole. mut mitä perkelettä? tuntuis pahalta olla kodinrikkoja mut ei näin voi jatkuakaan.
Tuntuu että elän kämppiksen kanssa - kämppis joka kuitenkin estää mua elämästä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuntuu tutulta. Meillä ei tosin ole lapsia.
Tuntuu todella turhauttavalta, eikä voi ymmärtää, että miten epähaluttava ihminen voi olla, kun toista ei kiinnosta ollenkaan intiimiys, vaikka muuten näyttää tai näyttelee että rakkautta on.
Olenkin jo alkanut katsella, että olisiko aika etsiä joku rakastajatar hoitamaan tämän hormonien aiheuttaman pakotuksen pois kuvioista.
Oikein suututtaa, kun toinen on muuttunut aivan peilikuvaksi itsestään, mitä seksiin tulee.