YYA-sopimuksen hahmottaminen

Vaikka Viipuria ja Kannasta ei pystytty pitämään, suomalaiset joukot uupuivat eivätkä enää Leningradin edustalle päästyään pystyneet hyökkäämään rynnäköllä kaupunkiin. Mannerheimin oli pakko sanoa saksalaisille: minä en hyökkää enää, olen menettänyt liikaa miehiä.

Sekä Neuvostoliitto että Suomi kuitenkin oppivat virheistään, Neuvostoliitto jo 1940, Suomi vasta 1944. Neuvostoliitto luopui tavoitteesta bolshevisoida Suomi (Suomen itsenäisyyttä se ei missään vaiheessa aikonut lopettaa); lopulta 1944 Suomi luopui tavoitteesta saada takaisin Moskovan rauhassa menetyt alueet. Tälle pohjalle rakentui luottamus, joka 1948 sementoitiin YYA-sopimuksessa, Suomen ulkopolitiikan uudessa perustuslaissa. Ja Suomelle alkoi samanlainen positiivisen kehityksen ja rauhantilan kausi kuin Venäjän yhteydessä 1800-luvulla. Todennäköisesti historioitsijat tulevat pitämään vuosia 1944-1991 itsenäisen Suomen historian kultakautena. Suomen talous kasvoi valtavaa vauhtia. Suomen kansainvälinen asema oli ainutlaatuisen vahva. Suomalainen taide, korkeakulttuuri ja kansan yleinen sivistystaso yltivät huomattaviin saavutuksiin. Mikä on ollut kehityksen suunta sen jälkeen? Itsenäisyytensä, jonka Venäjä Suomelle aikoinaan lahjoitti, suomalaiset myivät EU:lle. Nyt ollaan Suomessa romuttamassa viimeisen puolen sadan vuoden aikana suureksi menestykseksi osoittautunutta puolueettomuutta, liittymässä Nato-haukkojen rosvokoplaan. Ymmärtääkö Suomi omaa parastaan? Kannattaisi kuunnella neuvoja myös idän suunnasta, venäläisiltä, Suomen perustajilta.

Laatokan Karjala ja Inkeri olivat voittomaita, jotka Ruotsin kuningaskunta 1617 ryösti itselleen ja miehitti maakuntien alkuperäisväestöä häikäilemättä sortaen, kunnes Pietari Suuri ihmisikää myöhemmin vapautti nämä vanhastaan venäläiseen vaikutuspiiriin ja itäiseen, ortodoksiseen kulttuuripiiriin kuuluneet suomalaisalueet. Historiallisesti suomalaiset ja suomensukuiset olivat vain osaksi Ruotsin alamaisia; yhtä suuri Suomen heimojen väestö oli keskiajalta saakka valinnut Venäjän suojelijakseen. Suomalaiset eivät koskaan ole kuuluneet pelkästään länteen, olleet vain "länttä ja Eurooppaa, edessä Aasia, itä". Kiihkokansallisia länsimielisiä myyttejä ei pidä sekoittaa historiallisen totuuden kanssa yhteen.

Venäjä perusti Suomen valtion joukosta Ruotsin itäisiä läänejä 1809 ja liitti siihen vanhan venäläisen Viipurin kuvernementin 1812. Se oli Suomen varsinainen poliittinen ja yhteiskunnallinen syntymä, Suomen kohottaminen kansakuntien joukkoon, Venäjän lahjana, Venäjän armosta. Ruotsin vallan aikana Suomi oli ollut alistettu ja riistetty takamaa, itämaa, valtakunnan hyljeksitty reuna-alue, joka oli vuosisatojen ajan joutunut vuodattamaan kallisarvoista vertaan Ruotsin kuningasvallan turhissa ja lopulta tappiollisissa sodissa Puolassa, Saksassa ja Skandinaviassa. Venäjä antoi suomalaisille mahdollisuuden kansalliseen olemassaoloon, pitkään rauhantilaan, vapauteen sotilaallisista rasituksista, sivistykselliseen nousuun ja taloudelliseen hyvinvointiin, jota vain ruotsinkielisen eliitin omista eduistaan kynsin hampain kiinni pitävä vanhoillisuus pitkään hidasti. Suomi alkoi Venäjän suojeluksesssa kehittyä 1800-luvulla, varsinkin rakastetun Aleksanteri II:n reformien ansiosta, suorastaan ennennäkemättömällä tavalla.

Venäjä saattoi 1812 antaa Suomen autonomiselle suuriruhtinaskunnalle Viipurin, Kannaksen ja Laatokan Karjalan, koska Venäjän keisarikuntaan kuuluva Suomi ei ollut mikään uhka Pietarille ja Venäjälle, vaikka Suomen raja kulkikin aivan jättiläisvaltakunnan pääkaupungin vierestä. Itse asiassa Kannas ja Viipuri vaurastuivat ja kehittyivät valtavasti Pietarin läheisyyden ansiosta. Koko Suomi hyötyi Pietarin kasvukeskuksesta ja keisarikunnan valtavista markkinoista, jotka olivat avoinna suomalaisten taloudelliselle toiminnalle ja kaupalle. Oikeastaan Suomi oli 1800-luvulla suorastaan etuoikeutetussa asemassa muuhun Venäjän valtakuntaan nähden. Vuosisadan vaihteessa kävi välttämättömäksi tarkistaa Suomen asemaa paremmin yleisvaltakunnallista etua palvelevaksi. Suomalaiset eivät valitettavasti ymmärtäneet sen väistämättömyyttä. Suomalaiset käsittivät välttämättömät toimenpiteet Venäjän vahvistamiseksi Suomen tuhoamiseen pyrkiväksi venäläistämispolitiikaksi. Tämä kohtalokas väärinymmärrys laukaisi noidankehänomaisen kehityksen, joka johti "ryssävihan" leimaaman suomalaisen nationalismin syntyyn, sekä venäläisten kansanmurhaan Suomessa 1918 ja Itä-Karjalassa 1941-1944. Se johti myös talvisodan ja jatkosodan onnettomuuksiin. Vasta Paasikivi ja Kekkonen palauttivat luottamuksen.

Tarton rauha oli mahdollinen vain Neuvosto-Venäjän tilapäisen heikkouden ja sisäisen sekasorron takia. Se oli Suomen kannalta aivan liian hyvä rauha, kuten Paasiviki erinomaisen selväjärkisesti käsitti. Venäjään kuuluvan autonomisen Suomen raja saattoi kulkea Pietarin esikaupunkien läheltä, mutta kokonaan itsenäisen, Neuvosto-Venäjään ideologisista syistä vihamielisesti suhtautuvan maan raja ei voinut pysyvästi jäädä siihen mihin suomalaiset sen saivat 1920 määrätä. Tarton rauha ei ollut realistinen; se ei tunnustanut tosiasioita, sopijavaltioiden todellisia voimasuhteita. Se ei siksi voinut taata pysyvää rauhaa Suomen ja Neuvostoliiton, tai Suomen ja minkään Venäjän hallituksen välille. Jonkinlainen korjaus tilanteeseen oli lopulta välttämätön. Suomessa ei tätä vain jaksettu ymmärtää - aivan kuten Suomen "perustuslait" 1900-luvun alussa, myöskin kysymys Suomen valtioalueesta nähtiin Suomessa juridisena eikä reaalipoliittisena kysymyksenä. Järkimies J.K. Paasikivi oli yksi harvoja suomalaisia, jotka ymmärsivät ja hyväksyivät myös venäläisen näkökannan 1939.

Suomalaisten virhe oli taipumattomuus Moskovan neuvotteluissa 1939, ja venäläisten virhe puolestaan oli Kuusisen hallitus, joka herätti Suomessa pahaa verta ja kasvatti kansallisen katkeruuden äärimmilleen. Kumpikin puoli joutui katumaan virheitään jo talvisodan ensimmäisinä päivinä ja viikkoina. Suomi olisi voinut välttää sodan toimimalla toisin; Neuvostoliitto olisi voinut saavuttaa sodanpäämääränsä yrittämättä muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmää oman ideologiansa mukaiseksi. "Degtjarjov" on oikeassa siinä, että talvisodassa ei ole mitään ylistämisen aihetta: koko konflikti oli valtava onnettomuus, joka myrkyttää Suomen ja Venäjän suhteita edelleen, huolimatta siitä ettei nyky-Venäjä ole tietenkään missään vastuussa Neuvostoliiton politiikasta.

Koroljov kirjoitti:

Laatokan Karjala ja Inkeri olivat voittomaita, jotka Ruotsin kuningaskunta 1617 ryösti itselleen ja miehitti maakuntien alkuperäisväestöä häikäilemättä sortaen, kunnes Pietari Suuri ihmisikää myöhemmin vapautti nämä vanhastaan venäläiseen vaikutuspiiriin ja itäiseen, ortodoksiseen kulttuuripiiriin kuuluneet suomalaisalueet. Historiallisesti suomalaiset ja suomensukuiset olivat vain osaksi Ruotsin alamaisia; yhtä suuri Suomen heimojen väestö oli keskiajalta saakka valinnut Venäjän suojelijakseen. Suomalaiset eivät koskaan ole kuuluneet pelkästään länteen, olleet vain "länttä ja Eurooppaa, edessä Aasia, itä". Kiihkokansallisia länsimielisiä myyttejä ei pidä sekoittaa historiallisen totuuden kanssa yhteen.

Venäjä perusti Suomen valtion joukosta Ruotsin itäisiä läänejä 1809 ja liitti siihen vanhan venäläisen Viipurin kuvernementin 1812. Se oli Suomen varsinainen poliittinen ja yhteiskunnallinen syntymä, Suomen kohottaminen kansakuntien joukkoon, Venäjän lahjana, Venäjän armosta. Ruotsin vallan aikana Suomi oli ollut alistettu ja riistetty takamaa, itämaa, valtakunnan hyljeksitty reuna-alue, joka oli vuosisatojen ajan joutunut vuodattamaan kallisarvoista vertaan Ruotsin kuningasvallan turhissa ja lopulta tappiollisissa sodissa Puolassa, Saksassa ja Skandinaviassa. Venäjä antoi suomalaisille mahdollisuuden kansalliseen olemassaoloon, pitkään rauhantilaan, vapauteen sotilaallisista rasituksista, sivistykselliseen nousuun ja taloudelliseen hyvinvointiin, jota vain ruotsinkielisen eliitin omista eduistaan kynsin hampain kiinni pitävä vanhoillisuus pitkään hidasti. Suomi alkoi Venäjän suojeluksesssa kehittyä 1800-luvulla, varsinkin rakastetun Aleksanteri II:n reformien ansiosta, suorastaan ennennäkemättömällä tavalla.

Venäjä saattoi 1812 antaa Suomen autonomiselle suuriruhtinaskunnalle Viipurin, Kannaksen ja Laatokan Karjalan, koska Venäjän keisarikuntaan kuuluva Suomi ei ollut mikään uhka Pietarille ja Venäjälle, vaikka Suomen raja kulkikin aivan jättiläisvaltakunnan pääkaupungin vierestä. Itse asiassa Kannas ja Viipuri vaurastuivat ja kehittyivät valtavasti Pietarin läheisyyden ansiosta. Koko Suomi hyötyi Pietarin kasvukeskuksesta ja keisarikunnan valtavista markkinoista, jotka olivat avoinna suomalaisten taloudelliselle toiminnalle ja kaupalle. Oikeastaan Suomi oli 1800-luvulla suorastaan etuoikeutetussa asemassa muuhun Venäjän valtakuntaan nähden. Vuosisadan vaihteessa kävi välttämättömäksi tarkistaa Suomen asemaa paremmin yleisvaltakunnallista etua palvelevaksi. Suomalaiset eivät valitettavasti ymmärtäneet sen väistämättömyyttä. Suomalaiset käsittivät välttämättömät toimenpiteet Venäjän vahvistamiseksi Suomen tuhoamiseen pyrkiväksi venäläistämispolitiikaksi. Tämä kohtalokas väärinymmärrys laukaisi noidankehänomaisen kehityksen, joka johti "ryssävihan" leimaaman suomalaisen nationalismin syntyyn, sekä venäläisten kansanmurhaan Suomessa 1918 ja Itä-Karjalassa 1941-1944. Se johti myös talvisodan ja jatkosodan onnettomuuksiin. Vasta Paasikivi ja Kekkonen palauttivat luottamuksen.

Tarton rauha oli mahdollinen vain Neuvosto-Venäjän tilapäisen heikkouden ja sisäisen sekasorron takia. Se oli Suomen kannalta aivan liian hyvä rauha, kuten Paasiviki erinomaisen selväjärkisesti käsitti. Venäjään kuuluvan autonomisen Suomen raja saattoi kulkea Pietarin esikaupunkien läheltä, mutta kokonaan itsenäisen, Neuvosto-Venäjään ideologisista syistä vihamielisesti suhtautuvan maan raja ei voinut pysyvästi jäädä siihen mihin suomalaiset sen saivat 1920 määrätä. Tarton rauha ei ollut realistinen; se ei tunnustanut tosiasioita, sopijavaltioiden todellisia voimasuhteita. Se ei siksi voinut taata pysyvää rauhaa Suomen ja Neuvostoliiton, tai Suomen ja minkään Venäjän hallituksen välille. Jonkinlainen korjaus tilanteeseen oli lopulta välttämätön. Suomessa ei tätä vain jaksettu ymmärtää - aivan kuten Suomen "perustuslait" 1900-luvun alussa, myöskin kysymys Suomen valtioalueesta nähtiin Suomessa juridisena eikä reaalipoliittisena kysymyksenä. Järkimies J.K. Paasikivi oli yksi harvoja suomalaisia, jotka ymmärsivät ja hyväksyivät myös venäläisen näkökannan 1939.

Suomalaisten virhe oli taipumattomuus Moskovan neuvotteluissa 1939, ja venäläisten virhe puolestaan oli Kuusisen hallitus, joka herätti Suomessa pahaa verta ja kasvatti kansallisen katkeruuden äärimmilleen. Kumpikin puoli joutui katumaan virheitään jo talvisodan ensimmäisinä päivinä ja viikkoina. Suomi olisi voinut välttää sodan toimimalla toisin; Neuvostoliitto olisi voinut saavuttaa sodanpäämääränsä yrittämättä muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmää oman ideologiansa mukaiseksi. "Degtjarjov" on oikeassa siinä, että talvisodassa ei ole mitään ylistämisen aihetta: koko konflikti oli valtava onnettomuus, joka myrkyttää Suomen ja Venäjän suhteita edelleen, huolimatta siitä ettei nyky-Venäjä ole tietenkään missään vastuussa Neuvostoliiton politiikasta.

Lue lisää

Suomalaiset eivät ymmärtäneet Suomen aseman tarkistamisen "välttämättömyyttä" eikä sitä tainnut ymmärtää kukaan muukaan. Tsaarihan päästettiin sittemmin päiviltä.

Mitään kansanmurhaa ei tietenkään ole tapahtunut. Kansanmurha on palstan punikkien harhoissaan mielellään käyttämä sana, jonka merkitystä he eivät ilmeisesti ymmärrä. Ehkäpä ne Rauhanaseman risuparrat eivät hashispäissään sitä ole opetelleet.

Talvisodan onnettomuuteen johti Neuvostoliiton imperialistinen politiikka, jota se harrasti johdonmukaisesti koko olemassa olonsa ajan.

Talvisodassa ei ole ylistämistä, kuten sodissa ei yleensäkään. Venäläisiähän siinä kuoli hirvittävät määrät, joten heillä etenkään ei ole syytä ylistykseen.

Suomalaiset ymmärsivät reaalipolitiikkaa harvinaisen hyvin 1939. Reaalipolitiikkaa oli se, että vahvinta puolustuslinjaa ei voitu luovuttaa venäläisille. Ne myönnytykset, joita venäläisille tarjottiin, eivät tyydyttäneet heitä. He siis olivat tinkimättömiä neuvottelijoita, eivät suomalaiset, jotka tekivät tarjouksia.

Voitko kertoa jonkun Euroopan valtion, joka ei 1939 olisi suhtautunut Neuvostoliittoon sinun termiäsi käyttäen "ideologisista syistä vihamielisesti"?