Jotenkin sitä vaan aina haluaa uskoa ihmisistä hyvää. Ei haluaisi heti ensi tapaamisesta lähtien olla pessimistinen ja miettiä, että pari kertaa nähdään ja siinä se sitten on. Mutta jälleen kerran niin sitten kävi. Ja tällä kertaa ehdin jo oikeasti syviä tunteita tuntemaan. Mies ei. Tai ainakaan ei sitä minulle sanonut.
Ahdistaa ja satuttaa niin paljon, että sen kerran, kun luottaa ihmiseen ja antaa itsestään osan toiselle, niin kaikki menee ihan metsään. Olisin niin halunnut, että tästä tulee jotain, mutta ei ole mitään enää tiedossa. En saa enää kontaktia häneen ollenkaan. En vaikka miten yritän.
Sattuu sydämeen. Kovasti. En pidä itkemisestä yhtään, mutta tänään on taas sellainen olo, että voisi vähän itkeäkin. Ja nimenomaan tämän miehen takia. Hän vain osui sydämeeni sellaisella voimalla, etten uskonut sen olevan mahdollista. :'(
Ahdistaa ja satuttaa niin paljon, että sen kerran, kun luottaa ihmiseen ja antaa itsestään osan toiselle, niin kaikki menee ihan metsään. Olisin niin halunnut, että tästä tulee jotain, mutta ei ole mitään enää tiedossa. En saa enää kontaktia häneen ollenkaan. En vaikka miten yritän.
Sattuu sydämeen. Kovasti. En pidä itkemisestä yhtään, mutta tänään on taas sellainen olo, että voisi vähän itkeäkin. Ja nimenomaan tämän miehen takia. Hän vain osui sydämeeni sellaisella voimalla, etten uskonut sen olevan mahdollista. :'(
Vastaukset 2
Vanhimmat
miksi?
"Ja tällä kertaa ehdin jo oikeasti syviä tunteita tuntemaan. Mies ei. Tai ainakaan ei sitä minulle sanonut."
"En saa enää kontaktia häneen ollenkaan. En vaikka miten yritän."
Ai miksi? En minä osaa vastata siihen. Se, että mies ei vaan vastaa enää minulle, on aika yksiselitteistä. En halua alkaa roikkumaan ihmisessä, joka ei minua elämäänsä halua. Sattuu ihan liikaa sellainen.
Aika hyvin on nyky-yhteiskunnassa tehty selväksi se, että jos mies on kiinnostunut hän myös näyttää sen, joten tällainen, ettei ota mitään yhteyttä eikä vastaa minun yhteydenottoihini on aika selvä. Ei ole siis kiinnostunut. Alkuunsa oli kiinnostusta, koska kuitenkin tapailtiin ja juteltiin kaikenlaisesta ja selväsikin viidyttiin toinen toisemme seurassa. Mutta yhtäkkiä vain kaikki loppui.
En sitten tiedä mitä tapahtui. Ehkä hän keksi, että olen ihan liian tavallinen. Liian kilttikin. Ärsyttävintä vaan on, ettei voinut sanoa, että se on nyt loppu. En minä olisi hänelle alkanut itkemään. En todellakaan. Mutta ehkä hän sitä pelkäsi. En minä voi tietää, mitä hänen päässänsä on liikkunut.
Jotenkin sekavaa yrittää tätä asiaa edes johonkin kirjoittaa, kun on vielä niin paljon ajatuksia ja tuskaa. En ole saanut vielä omassanikaan päässä tätä asiaa selväksi. Mutta omaa oloa helpottaa hieman, kun saa purkaa sydäntään.
En ole eläissäni montaa ihmistä tavannut, joiden seurassa voi olla hiljaa, sanomatta sanaakaan, ilman sitä vaivautunutta hiljaisuutta. Hänen kanssaan pystyin olemaan hiljaa ilman, että minun tarvitsi sanoa sanaakaan, eikä se vaivannut minua millään tavoin.
Sekavaa... :'(