Olen 30-v mies. Muutin 5-vuotta sitten asumaan Helsinkiin, niin kuin useat tapaavat maalta työn perässä mennä. Minulla on ns vanhoja ja sitten muutamia uusia kavereita. Vanhoihin kavereihin yhteydenpito alkoi vähentyä jo armeijan jälkeen, kun ns oma elämä/ura alkoi olla tärkeämpää. Kuuluin muutaman kaverin piiriin varhaisnuoruudessa, olin se hiljaisin, mutta porukkaan kuuluin. Nuoruudessa yhteyttä pidettiin joka päivä. Nyt aikuisiän aikana se on ollut tyyliin 1-2 kertaa vuodessa.
Aloitin ns oman elämän, ja aluksi Helsingissä olikin aika yksinäinen olo. Kumppanin löydyttyä maailma kuitenkin avautui ja tulin rohkeammin omaksi itsekseni. Niinpä olen saanut työpaikaltakin useita tuttavuuksia, parin työkaverin kanssa käyn sulkapallossa, sählyssä, tms viihteellä noin kerran viikossa. Loppu aika meneekin vaimon ja lapsen kanssa, sekä sukulaisten kanssa. Ns vanha nuoruuselämä jäi maalle ja uusi elämä alkoi kaupungissa. En ole enää se nuori, hieman hiljaisempi poika, vaan olen seurassa (mielestäni) varsin puhelias ja aloitteellinen, sekä itseluottamukseni on aikuisiällä kasvanut hurjasti. Elämäni on varsin mallillaan siis, enpä voisi enempää toivoa. Minulle riittää 2 hieman parempaa tuttavaa, joita voi pyytää harrastuksiin kaveriksi. Mistään bestiksistä ei voi enää aikuisiällä puhua, koska vaimo ja lapset ovat se ykkösjuttu kuitenkin.
Jotenkin kuitenkin viime vuosina, vanhojen kavereiden tapaamiset ovat olleet sellaisia hieman jäykkiä tilaisuuksia, ainakin omalta osaltani. Kärryiltä hieman putoaa, kun asuu eri paikassa, eikä tule juteltua kuin 1-2 kertaa vuodessa. En edes tiedä miksi kaverini kutsuvat minut aina mukaan, perinteenkö takia. Minulla ja kavereillani on ainoastaan yhteinen menneisyys. Heidän kanssaan juttelu on jopa hieman kankeaa ja jäykkää, ei oikein tiedä mistä juttelisi.
Näistä kolmesta vanhasta kaverista, yksi on ns keskusmies, jonka luokse kaikki aina kerääntyvät, niin nykyään, kuin silloin ennenkin. Hän on aina ns kemujen pitäjä. Hänkään ei ole läheskään kaikkein puheliain persoona, mutta on kuitenkin jotenkin sellainen kaikkien maskotti, ja osaa vetää ihmiset puoleensa. Pari muuta kaveria tulee minun tavoin kemuihin, aina kun käsketään.
Aloitin ns oman elämän, ja aluksi Helsingissä olikin aika yksinäinen olo. Kumppanin löydyttyä maailma kuitenkin avautui ja tulin rohkeammin omaksi itsekseni. Niinpä olen saanut työpaikaltakin useita tuttavuuksia, parin työkaverin kanssa käyn sulkapallossa, sählyssä, tms viihteellä noin kerran viikossa. Loppu aika meneekin vaimon ja lapsen kanssa, sekä sukulaisten kanssa. Ns vanha nuoruuselämä jäi maalle ja uusi elämä alkoi kaupungissa. En ole enää se nuori, hieman hiljaisempi poika, vaan olen seurassa (mielestäni) varsin puhelias ja aloitteellinen, sekä itseluottamukseni on aikuisiällä kasvanut hurjasti. Elämäni on varsin mallillaan siis, enpä voisi enempää toivoa. Minulle riittää 2 hieman parempaa tuttavaa, joita voi pyytää harrastuksiin kaveriksi. Mistään bestiksistä ei voi enää aikuisiällä puhua, koska vaimo ja lapset ovat se ykkösjuttu kuitenkin.
Jotenkin kuitenkin viime vuosina, vanhojen kavereiden tapaamiset ovat olleet sellaisia hieman jäykkiä tilaisuuksia, ainakin omalta osaltani. Kärryiltä hieman putoaa, kun asuu eri paikassa, eikä tule juteltua kuin 1-2 kertaa vuodessa. En edes tiedä miksi kaverini kutsuvat minut aina mukaan, perinteenkö takia. Minulla ja kavereillani on ainoastaan yhteinen menneisyys. Heidän kanssaan juttelu on jopa hieman kankeaa ja jäykkää, ei oikein tiedä mistä juttelisi.
Näistä kolmesta vanhasta kaverista, yksi on ns keskusmies, jonka luokse kaikki aina kerääntyvät, niin nykyään, kuin silloin ennenkin. Hän on aina ns kemujen pitäjä. Hänkään ei ole läheskään kaikkein puheliain persoona, mutta on kuitenkin jotenkin sellainen kaikkien maskotti, ja osaa vetää ihmiset puoleensa. Pari muuta kaveria tulee minun tavoin kemuihin, aina kun käsketään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nyt aikuisiällä tämä meidän keskushenkilö, maskotti, tai millä nimellä nyt kutsutaankaan. Hän on alkanut pyytää kemuihin myös uusia kavereita. Yhä enenevässä määrin. Mielestäni hieman jopa esittelymielessä. Tuntuu että maskotillamme tuntuu olevan vain tarve saada yhä enemmän kavereita kemuihin, ikäänkuin itsetuntonsa kohottamiseksi. No, eihän siinä mitään, olen tullut ihan hyvin juttuun näiden uusienkin tyyppien kanssa, paremmin jopa kuin omien vanhojen kavereiden.
Nyt sitten kaverini piti omat kolmikymppiskemunsa, ja siellä oli kyllä varmasti työkaverien kaimatkin mukana. Rivien välistä kaverini ilmoitti, hiukan lapsellisestikin, että kuinka menestyvä mies hän on, ja että menestyvän miehen takana on aina laaja kaveripiiri. Olin menossa mukana, mutta en kyllä mielestäni kuulu enää oikein mihinkään kaveripiiriin, eikä varmaan kaikki muutkaan kokeneet olevansa välttämättä kaveripiiriä. Pääasiassa juttelin vähän kaikkien kanssa. Vanhojen kavereiden kanssa en vaihtanut montaakaan sanaa, koska jotenkin tunnelma on heidän ja minun välillään jotenkin etääntyneempi kuin ennen. Minua kuitenkin tietyllä tapaa ärsyttää ns kaveripiirin väkinäinen kerääminen, ja varsinkin tässä iässä se tuntuu varsin pinnalliselta.
Ensimmäinen juttelutuokio vanhan kaverini kanssa sisälsi vain piiloivallisen tokaisun, näähän vois olla samalla sunkin kolmikymppiset, kun ei sulla oo muita kavereita kuin me. Otin asian aluksi huumorilla, mutta kaveri oli tosissaan ja vakavalla ilmeellä, kuin hieman harmissaan etten mennytkään vaikeaksi. Sanoin hymyssä suin että joo, eihän mulla tietenkään ketään muita kavereita oo. Kaverini tajusi huumorin, mutta jatkoi vain vakavalla ilmeellä tivaamista, no ketä sulla nyt muka sitten on. Niin, miksi kaverini ensimmäinen huoli kemuissa on niin usein ollut, onko minulla muita kavereita, eihän ole, no ketä muka. Ihmeellistä mutta totta. Miksi se on niin vaikea uskoa, että jos he joskus olivatkin minun ainoita ns hyviä kavereita, niin siitä on 10 vuotta aikaa, ja maailma on siinä välissä muuttunut, minä mukaalukien. Niinpä sanoinkin, että pitääkö tässä nyt luettelemaan alkamaan. Johon kaverini sitten, että no ketä. Rupesin tahallani luettelemaan nimiä, kunnes kaverini kyllästyi, ja tuhahti sitten että ei häntä nyt oikeastaan edes kiinnosta kun ei tunne. En alkanut enempää riitelemään, vaan taputin vanhaa kaveriani olkapäälle, ja sanoin, älä sure, on mulla ihan oikeitakin kavereita, ja mulla on ihan oikea elämä tuolla Helsingissä, en vain ole jaksanut sekoittaa vanhoja kavereita siihen. Loppuilta meni tosin ihan hauskoissa merkeissä, tutustuin yhteen tuikituntemattomaan tyyppiin, ja juttua riitti niin että iltakin loppui kesken.
Mutta tällaista kokemusta siitä, miten elämä etenee, ja maailma muuttuu. Mutta jotenkin sääli, että vanha kaveruus on muuttunut näin kylmäksi tarkkailusuhteeksi. Eli tuntuu, että ainoa syy miksi vanha kaverini on aikuisiällä ja näissä kemuissa kutsunut minut vanhana kaverina, on vain uteliaisuus ja tahto uskoa siihen että minulla olisi huonompi elämä kuin hänellä itsellään. Sitten kova pettymys, kun minulla ei ollutkaan niin huono elämä, mitä hän oli kuvitellut. Hassuinta asiassa oli, että kemujen varsinainen järjestäjä, maskotti, ei näissäkään kemuissa jutellut syvällisesti oikeastaan kenenkään kanssa, vaan enemmänkin kierteli kyselemässä, tai utelemassa. Ns kaveripiiri, uudet ja vanhat, eivät läheskään tunne kaikki toisiaan, vaikka saman katon alla istuttiinkin. No, kolmekymppisiin pyydetään toki uudet ja vanhat toki, mutta näitä samanhenkisiä kemuja on ollut aikaisemminkin. Nyt tajusin miksi..