Elän edelleen etsikkoaikaa, kukapa ei eläisi. Suhde vanhempiin lienee hyvä, joskin etäinen. Puhumme usein, niitä näitä ja osaan vältellä aiheita, joista äitini ei pidä tai joista olemme eri mieltä. Molemmat vanhempani ovat sota-ajan lapsia. He ovat syntyneet pommitusten ohessa ja jääneet isättömiksi tai isä on ollut sodasta palannut ihmisraunio. Omasta rakkaudettomasta kodista he karkasivat nuorina naimisiin ja lapsia tuli tiuhaa tahtia.
Meitä he kohtelivat ankarasti, velvollisuuksia riitti ja arki oli arvostelua ja välinpitämättömyyttä. Kumpikin vanhempi paiskoi töitä olan takaa epäonnistuneina yksityisyrittäjinä ja kodin hoito lastenhoidon ohella lankesi tyttärille jo pienellä iällä. Luonnollisesti satikutia tuli kovasti, kukaan kun ei opastanut miten ruokaa laitetaan ja työvalmiudessa tuli olla klo 8-22. Tuntui, että arvostelu oli vanhemman tapa kokea ylemmyyttä ja etenkin jos sitä sai tehdä vieraiden kuullen, sitä suurempi lysti. Ystävyyttä ulkopuolisten kanssa ei sallittu, syntymäpäiviä ei juhlittu eikä mitään juhlapyhiäkään. Esteenä ei ollut uskonto vaan se, että vanhemmat halusivat juhlapyhinä nukkua ja katsoa televisiota ja seurustella ystävineen.
Pakenin kotoa heti kun ikää riitti. Minuuteni rakentui sille, että työtä on tehtävä olin sairas tai terve ja työtahti oli oltava kova, muuten on ole mitään. Opin myös pelkäämään läheisyyttä, arvomaailmassani riippumattomuus toisesta ihmisestä ja yksinäisyys on jotenkin hyve. Kuorestani tuli pinnalta kova, minähän en tarvitse ketään. Minä pärjään. Minä katson tätä maailmaa sivusta omasta norsunluutornistani.
Meitä he kohtelivat ankarasti, velvollisuuksia riitti ja arki oli arvostelua ja välinpitämättömyyttä. Kumpikin vanhempi paiskoi töitä olan takaa epäonnistuneina yksityisyrittäjinä ja kodin hoito lastenhoidon ohella lankesi tyttärille jo pienellä iällä. Luonnollisesti satikutia tuli kovasti, kukaan kun ei opastanut miten ruokaa laitetaan ja työvalmiudessa tuli olla klo 8-22. Tuntui, että arvostelu oli vanhemman tapa kokea ylemmyyttä ja etenkin jos sitä sai tehdä vieraiden kuullen, sitä suurempi lysti. Ystävyyttä ulkopuolisten kanssa ei sallittu, syntymäpäiviä ei juhlittu eikä mitään juhlapyhiäkään. Esteenä ei ollut uskonto vaan se, että vanhemmat halusivat juhlapyhinä nukkua ja katsoa televisiota ja seurustella ystävineen.
Pakenin kotoa heti kun ikää riitti. Minuuteni rakentui sille, että työtä on tehtävä olin sairas tai terve ja työtahti oli oltava kova, muuten on ole mitään. Opin myös pelkäämään läheisyyttä, arvomaailmassani riippumattomuus toisesta ihmisestä ja yksinäisyys on jotenkin hyve. Kuorestani tuli pinnalta kova, minähän en tarvitse ketään. Minä pärjään. Minä katson tätä maailmaa sivusta omasta norsunluutornistani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
...jatkoa
Kaikesta huolimatta sain vanhemmiltani paljon. Korkean työmoraalin ja kyvyn tehdä montaa asiaa. Tein töitä, opiskelin ohessa, tapasin ihanan ihmisen, rakastuin, perustin perheen ja pysyin terveenä. Päällisin puolin kaikki hyvin ja valtaosan ajasta olen tyytyväinen ja onnekkaaksi itseni kokeva ihminen. Mutta silti koen olevani kuin suorittaja, jonka mielenliikkeitä ohjailee edelleen lapsuuden kaiut. Hyvin yksinäinen ihminen, joka ei ole koskaan ystävystynyt kenenkään kanssa. En yksinkertaisesti tiedä, mitä ystävyys on tai miten sitä hoidetaan. Koen olevani taakaksi muille. Rupattelen sujuvasti ja olen tarvittaessa puhelias, sosiaalinen ihminen. Mutta tuntuu, että se on pelkkä näytös. Kukapa jaksaisi minua, todellista minua kuulla.
Vanhempani eivät ole kauttaaltaan pahoja, heissä on paljon hyvää ja paljon asioita, joiden takia tunnen myötätuntoa ja sääliä. Varsinkin vanhemmalla iällä olen huomannut että he haluavat myös auttaa joskin suhteemme on monisyinen, toisaalta he imevät entiseen tapaan minut syyllisyyden ja tunnontuskien kuiluun. He näkevät itsänsä ja menneet vallan toisesta näkövinkkelistä. Olen joskus yrittänyt puhua heidän kanssaan mutta puhe lähtee heti toiseen maailmansotaan ja heihin itseensä, siinä ei ole tilaa minulle vaan vanhemmillani on mielessään vain oma lapsuutensa. Sen myötä he kokevat, että mekään seuraavana sukupolvena emme voi enempää heiltä vaatia. Heillä on pitkä mutta katkeransuloinen avioliitto keskenään, sitä katsellessa tunnen itseni lottovoittajaksi ja toisaalta olen surullinen heidän puolestaan.
Itselläni olisi suuri tarve puhua lapsuudesta jonkun kanssa. Vanhempani se taho eivät voi olla, ystäväni ja ikätoverini tulevat vallan toisenlaisesta lapsuudenkodista. Tuntuu kuin olisin syntynyt vallan eri vuosikymmenellä kuin ikätoverini. Suoraan sanottuna kotini oli niin kylmä ja rakkaudeton ja jäin itse ilman syliä jo pienestä pitäen. Silti selvisin mutta edelleen kaipaan sitä syliä. Minut kuitenkin kasvatettu pärjäämään ja olenkin niin tehnyt ainakin ulkoisesti. Silti sisin huutaa yksinäisyyttä ja ystävää.
Minulla on hyvä avioliitto ja perhe. MInulla on pienet lapset, jotka ovat saaneet lämpöä ja suukkoja ja sylin aina tarvittaessa. Sellaista olen kirjoista lapsena lukenut ja sellaista itse aina kaivannut joskaan en kokenut. Haluan antaa ja olen pystynyt antamaan omille lapsille toisenlaisen lapsuuden turvallisessa ympäristössä rakastettuina, joskin kuri ja säännöt meillä on tiukat myös. Onneksi voi oppia kirjoista sen, mihin ihmisellä on myötäsyntyinen kaipuu.
Jotenkin tuntuu, että oman lapsuuden käsittely on tapahduttava sen ulkopuolella. Siksipä puran tuntojani täällä. Kiitos jos joku jaksaa lukea ja kommentoida.