avioeroko?

Se pitää parisuhteessakin olla sitä omaa aikaa olisi se vaikka oma harrastus tai ihan muukin asia. Jos parisuhteessa ei ole omaa aikaa tai toinen ei halua sitä toiselle antaa niin vaikeuksia tulee. Jokaisellahan on omat kaverit vaikka lapsuudesta tai jostain muusta joiden kanssa vietetään aikaa vaikka kerran kuussa tai jokin hyvä harrastus mihin mennään yksin. Ja jos halua löytyy niin saat suhteen miehesi kanssa kuntoon mutta siihen pitää molempien satsata tai muuten ei onnistu koska perisuhdettakin pitää pystyä ja osata hoitaa.

Ymmärrän sinua Trilittaan hyvin. Meillä sama tilanne: yhdessä 20v, asuntolaina ja lapset....sen lisäksi ollu koirat ja tila-auto:) Meillä on ollut vaikeaa jo vuoden päivät. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Ei suurempia riitoja, yleensä meillä on hyvä olla. Mies on huomannut ettei enää rakasta minua, pitää vain hyvänä kaverina. Työtään ja puhelintaan rakastaakin selvästi enemmän. Viihtyy haastavan työnsä parissa useita tunteja, kotiin tullessaan on koneella, katsoo telkkaria tai käy kävelyllä...yksin. Mulla on ollu tähän asti voimia ja etenkin halua selvittää asiat. On käyty yhdessä ja erikseen psykologilla, on juteltu kahdestaan sohvat puhki.....Nyt en tiedä jaksanko enää. Mieskään ei ole se sama, jota olen rakastanut. Kaipaan vierelle perhekeskeisempää ihmistä, jolle perhe on se ykkönen ja muu tulee sen jälkeen. Nyt menee työ ja muu edelle.

Minäkin olen miettinyt, että löytäisi jonkun nuoren rakkauden itselleen, niin munkaan ei tarvitsisi enää perustella itselleni ja hänelle, että meillä on vielä toivoa. Minulle perhe on tärkeä ja teen oikeastaan kaikki päätökset ja ratkaisut sitä silmällä pitäen. Rakasta meitä perheenä! Meillä on paljon ihania muistoja, joita haluaisin keräillä vielä paljon lisää. Minuakin yksin jääminen pelottaa ja mietityttää. Oikeastaan siitähän on ikuisuus, kun olen ollut yksin. Mitenkähän sitä pärjäisi? Riittäisikö rahat ikinä?

Mies on keskellä 40 kriisiä, minä varmaan tulossa. Samaan aikaan mietittää työkuviot. MItä haluan? Sen kun tietäisin..... Ei ole helppoa, ei....

Voimia sinulle! Tsempataan yhdessä päivä kerrallaan!

Naisporukassa tai yksin ! Yksin mukavvampaa ;)
Se piristää kummasti ja huomaat, että on mielenkiintoisia Miehiä vappaana liikkeellä !
Siitä se lähtee pikku hiljaa sujumaan, oman vapaa-ajan juoksut ja laadukkaampi elämä !

Kuhan pari vuotta harjoittelet omaa elämää - olet kohta vapaa kuin taivaanlintu ! Tity,tyy - D

Me ollaan oltu naimisissa 9 vuotta, yhdessä 11v. Olen 31v. ja mieheni 43v. Ei ole yhteisiä lapsia, miehellä 3 tyttöä joista 2 asuu vielä kotona meidän kanssa (18v. ja 15v.) Itselläni on varmaan jokin 30 kriisi menossa koska tuntuu ettei enää kiinnosta mikään yhteinen tai tuntuu ettei ole ees mitään yhteistä muuta kuin talolaina! Otin eräänä päivänä puheeksi pahan oloni ja sanoin että tuntuu kuin olisimme jotain kämppiksiä niin mieheni siihen että mitä pahaa siinä sitten on?! Haluan kyllä mielestäni muuta avioliitolta ja parisuhteelta... Tätä nyt oon pyöritellyt päässä ja yrittänyt miettiä mitä tekis...

Samanlainen tilanne täällä, mutta vain miehen näkökulmasta. Sitä ajattelee juuri tuota vaimon ajattelevan.
Tuntuu että vaimo ei tunne minua kohtaan yhtään mitään enää. En ole ollut luotettava ja vaikea luottamusta saada takaisin (yli 20 v takana).

Emme ole olleet yhdessä kovin pitkään edes. Emme siis yltä mihinkään vuosikymmenmittarille.. Mutta silti. Olen siis nuori nainen. Meillä ei ole lapsia. Ei edes yhteistä lainaa. Mitä meillä on? Ukolla on työnsä, oma yritys. Kotona hänellä on nettipokeri ja telkkari. Kun kysyy mentäiskö syömään hän vastaa 'tilataanko pizzat?'. Ja silloinkin kun ollaan syömässä niin puheenaihe pyörii arjessa ja rahassa.
Välillä taas tuntuu että mieheni jumaloi minua ja haluaa halia ja olla lähekkäin. Ja hän on kuitenkin aina tukenani, hän antaa minulle omaa aikaa ja vapautta. Mutta tuntuu ettei hän kuuntele mitä oikeasti haluan. Hän ei tunnu viettävän kanssani aikaa ikinä.
Seksielämä on meillä nyt jo vitsi. "Ai ollaanko harrastettu seksiä tänä vuonna?!"

Mitä minä annan tälle suhteelle? En tiedä kun ei ukko ole ikinä juttelemassa edes kanssani. Mutta monesti tuntuu että hän ei edes huomaisi vaikka häipyisin tieheni.. Muuten kuin siinä etten enää ole käynyt kaupassa, tehnyt ruokaa tai keittänyt kahvia...

Ongelmani on enemmän se etten tiedä mitä haluan. Olenko hemmoteltu kakara joka ei osaa tyytyä? Voiko edes saada tämän parempaa?
Olemme hyviä ystäviä, enkä halua hänelle pahaa. Ehkä teen pahaa jo kun ajattelen koko asiaa mutta en osaa sanoa juuta eikä jaata. En uskalla jättää häntä, kun en tiedä haluanko edes sitä. Kuitenkin jotain puuttuu. En tiedä mitä.
Olen kuitenkin ajatellut asiaa jo pitkään. Ukon kanssa kun olen jutellut niin se itkee, huutaa, leikki marttyyria ja säälii itseään. Kuitenkin asia on jäänyt siihen. Olen itse luovuttanut ja tyytynyt kun en ole jaksanut kuunnella.

Välillä toivon että se menisi ja rakastuisi oikein kunnolla johonkin toiseen.. Olen raukkamainen ja tunneköyhä.

Ja antaa omanarvontuntoa kun itse "levitoi", kukaan ei käske........eikä myöskään maksa !