Olen pitänyt aina yhtenä syynä kehnoihin kykyihini pitää yllä sukupuolielämää, tai edes aloittaa sitä, introverttiyttäni. Minulla on ollut jotenkin sellainen käsitys, että sana tarkoittaa sisäänpäinkääntyneisyyttä ja siis jonkinlaista vetäytymistä itseensä. Jos olen kuitenkin rehellinen, enkä yritä vain tehdä uutta ennätystä alempitasoisuusretoriikassa, ei tuo kuvaus oikeastaan kuvasta minua. En ole varma, onko sanasta ja sen merkityksestä ollut aiemminkin puhetta (ja jos on niin nolottaa), mutta nyt viimein sisäistin sen: minun tapauksessa ihmisten kanssa oleminen kuluttaa energiaa, ja kun olen yksin, alkaa "akkukin latautumaan". Tämän olen joskus itsellenikin todennut: juhlilla ja muilla tilaisuuksilla on omalla kohdallani ollut jostain kumman syystä paha tapa kasautua, ja aina olen kokenut, että niiden jälkeen minun täytyy olla yksin ja levätä.
Uskaltamisongelmat ja epävarmuus ovat tietenkin asioita erikseen, mutta tämä selittäisi ainakin jotain, ja nyt kun tiedostan sen, voin hyväksyäkin tämän puolen itsessäni. Onkohan tällainen persoonallisuudenpiirre teidän mielestänne kuitenkin este parisuhteelle? Minusta tuntuu, että se ainoa suhteeksi laskettava suhteeni kaatui oikeastaan tähän, enkä jonkinlaisessa paniikissa tajunnut, että kyse voisi olla samasta kuin niiden yhteenpakkautuvien juhlienkin kanssa. Oletteko te muut huomanneet itsessänne samanlaista?
Uskaltamisongelmat ja epävarmuus ovat tietenkin asioita erikseen, mutta tämä selittäisi ainakin jotain, ja nyt kun tiedostan sen, voin hyväksyäkin tämän puolen itsessäni. Onkohan tällainen persoonallisuudenpiirre teidän mielestänne kuitenkin este parisuhteelle? Minusta tuntuu, että se ainoa suhteeksi laskettava suhteeni kaatui oikeastaan tähän, enkä jonkinlaisessa paniikissa tajunnut, että kyse voisi olla samasta kuin niiden yhteenpakkautuvien juhlienkin kanssa. Oletteko te muut huomanneet itsessänne samanlaista?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sinkkuus on mahdollisuus, ei musta vaate. Kokonaisvaltainen autenttinen ihminen saa erinomaisen elämän ja sitä kautta huomaa ettei partneri ole elinehto. Ja se triplaa sen oikean löytämisen mahdollisuuksia.
Olet oikeassa, ainakin suurimmaksi osaksi. En ole ihan varma, mitä tarkoitat "kokonaisvaltaisella autenttisella" ihmisellä - jotain muuta kuin aidosti omana itsenään esiintyvää? Enkä ihan allekirjoita mahdollisuuksien triplaantumista.
Tässä "olet oikeassa" tarkoittaa oikeastaan että "olen tarkemmin ajateltuna samaa mieltä kanssasi".
Jos nolla kerrotaan kolmella, niin...
Pelastaakseni kasvoni olen kuitenkin yhtäkkiä sitä mieltä, että onnettomimmankin miehen todennäköisyys pariutua on epsilon, joka on mielivaltaisen pieni reaaliluku, mutta kuitenkin nollaa suurempi. Vaikkakin ihan vain pikkiriikkisen niin, että se on itseisarvoltaan melkein jopa nollaa pienempi, ja tällöin mahdollisuuksien triplaantuminen on yhtä kuin kokonaisten uusien universumeiden ja äärimmäisten mahdollisuuksien avautuminen.
Ei se minusta mikään este olisi. Ei ainakaan minulle ole ollut. Tosin olen taas sinkkuna, joka mahdollisesti heikentää lausuntoni uskottavuutta. :-) Varmaan elämä ekstrovertin kanssa olisi hankalaa, mutta tuskin sitä edes haluaisit. Toinen introvertti taas ymmärtää täysin sen, että nyt tarvitset omaa rauhaa.
Ymmärrät varmasti asian itsekin, mutta sanon sen kuitenkin: introverttiydessä ei ole mitään pahaa eikä vikaa, vaikka minullekin on koko elämäni toitotettu sitä epäsuorasti. Mikä nyt mättää? Mikset lähde? Käy nyt ihmisten ilmoilla vähän useammin! No kun ei huvita! Satunpahan vain olemaan sellainen.
"Ymmärrät varmasti asian itsekin, mutta sanon sen kuitenkin: introverttiydessä ei ole mitään pahaa eikä vikaa"
Tämä minulta jäi kirjoittamatta, mutta tätä hain sillä, että hyväksyn tämän piirteen itsessäni. Viime perjantai sai olla viimeinen kerta, kun murehdin epänormaaliuskysymyksiä jäädessäni sinkkuna kotiin hyvän elokuvan tai kirjan pariin.
En ole sen kummemmin miettinyt, olisiko unelmieni tyttöystävä intro- vai ekstrovertti. Tosin mielikuvat tällaisesta henkilöstä viittaisivat siihen, että kyseessä olisi todennäköisemmin introvertti enkä epäile, etteikö sellainen nainen sopisi minulle ja minä hänelle. Äiti tosin on joskus ollut sitä mieltä, että tarvitsisin vähän räväkämmän naisen, joka panisi minut (...) liikkumaan. Siis käymään enemmän ulkona ja muuta sellaista.
Ok, ymmärsin tuon niin, että hyväksyt oman epävarmuutesi (mutta et introverttiyttäsi). Luin vähän huonosti.
Minun nähdäkseni kaksi introverttiä sopii toisilleen mitä parhaiten. Ongelma on näiden ihmisten kohtaaminen, tai oikeastaan sen todennäköisyys.
Meillä menee juuri noin, että olen naisena aktiivisempi kaikkeen toimintaan ja tekemiseen ja hermostun helposti, jos ei ole koko ajan jotain tekemistä ja puhua pulutan aamusta iltaan ja illasta aamuunkin tarvittaessa ja mieheni on rauhallisempi ja passiivisempi - tosin hänelläkin on ne omat juttunsa joista innostuu ja puuhailee kovinkin innokkaasti omien rakkaiden harrastusjuttujensa tmv. parissa. Me olemme olleet yhdessä ja naimisissa jo pidemmän aikaa ja vaikka välillä hermot meneekin ja etenkin minua kiukuttaa...niin sovimme riidanpoikaset ja ahdistukset ja taas jatketaan yhteiseloa sopuisissa merkeissä. Lapsia kaksi ja heistä poika on selvästi tullut minuun ja on luonteeltaan aktiivinen ja todella äkkipikainen (voihan vielä rauhoittuakin hieman aikuisikään mennessä :)) ja tyttö on isänsä kaltainen rauhallinen ja harkitsevainen puuhailija.
Sepä se. Siksi ekstrovertit ovat hyvin edustettuina parisuhdemenestyjien joukossa. Ei se kai ihme ole, kun kohtaamistodennäköisyys on paljon suurempi.
Tekisi mieli arvata, että naiset ovatkin keskimäärin ekstrovertimpejä. En kyllä ole ihan varma, pitääkö se paikkansa muulla kuin näppituntumalla.
Naiset ovat vaan tottuneempia puhumaan ja ehkä vähemmän itsetunto-ongelmista kärsiviä, koska naisten sanomisia ei rajoiteta eikä arvostella sillä tavalla kuin miesten. Tai siis, suurimmassa osassa maailmaa naisen sanomisia tarkkaillaan ja kovastikin, mutta Suomessa asiat ovat toisin. Tarjalandiassa se on mies, jonka sanomisia rajoitetaan ja arvostellaan.
Itsekin koen lähes poikkeuksetta kaikki vapaa-ajan menot jotenkin kuluttavina. Muistelen jo pienenä olleeni ärtynyt aina kun vanhemmat yrittivät raahata jonnekin kotoa, oli se sitten mökille, laivalle tai sukuloimaan. Tietysti olin vielä se yläasteen stereotyyppinen paksupoika ja lukion finninaama niin juuri tuolla kriittisellä aikajaksolla ei sitten lopulta tehty muuta kuin linnoittauduttu kotiin.
En usko, että sopivan seurustelukumppanin olemassaolo olisi vallan mahdoton yhtälö kaltaisillemme vaan ongelmaksi muodostuu se että mistä löytyisi se introverttiä ymmärtävä tai mahdollisesti toinen samanlainen tyttö. Naisten ollessa enemmän keskivertoja joka asiassa on noita superintroverttejäkin heidän joukossaan luonnollisesti vähemmän ja niistäkin useimmat joku supliikimpi mies vie. Nykymedia vielä maalaa sisäänpäinkääntyneet persoonat epäkelvoiksi sylkykupeiksi joiden ei kuulu kelvatakaan parisuhteeseen vaan nuoren parin elämän pitäisi olla sitä pälpätystä ja bailaamista.
Lopulta olen kuitenkin alkanut itsekin pikkuhiljaa hyväksyä itseni tällaisena eikä se seksuaalinen kokemattomuuskaan rasita enää yhtä paljoa kuin joskus muutama vuosi takaperin.
"Muistelen jo pienenä olleeni ärtynyt aina kun vanhemmat yrittivät raahata jonnekin kotoa"
Tässä kohdassa ehkä olisi syytä tarkentaa myös sitä, että vaikka sosiaaliset tilanteet ovat kuluttavia, ei se tarkoita sitä ettenkö pystyisi nauttimaan niistä ja ettenkö haluaisi sosiaalisia kontakteja maailmaan. Sosialisoinnin jälkeen vain tarvitsee sitä omaa rauhaa, eikä siis ole hyvä, jos on koko ajan oltava jonkun kanssa tekemisissä.
On tosin olemassa yksi sosiaalisen toiminnan tilanne, jossa en osaa olla: isompi kokoontuminen, jossa on paljon minulle vieraita ihmisiä. Lähes poikkeuksetta minulle käy niin, että lähden ennen aikojani pois ahdistuneena, ja tällöin minun on pakko saada olla yksin.
On joka tapauksessa ihan mielenkiintoista, että minunkin havainto yhteiskunnasta on se, että introverttiys, kuten ujouskin, koetaan jotenkin huonoina asioina. Ujous saattaa vielä äärimmäisissä tapauksissa ollakin, jos se todella haittaa elämää. Mutta että sekin, että viihtyy hyvin myös yksikseen, siinäkin nähdään jotain vikaa ainakin siinä mielessä, että ekstroverttiytensä voi tyynesti todeta, mutta introverttiytensä toteaminen tuntuu helpommin jonkinlaiselta tunnustukselta, häpeällisen salaisuuden paljastamiselta.
En sitten tiedä, ovatko asenteet ihan todella näin kovat. Ekstrovertit tietysti pärjäävät parisuhdemaailmassa paljon paremmin, koska he nyt vaan ovat muiden ihmisten kanssa enemmän tekemisissä. Toisekseen, ekstrovertit ovat enemmän äänessä, ja tästä syystä heillä on käytännössä enemmän valtaa siihen, mitkä asiat vaikuttaisivat olevan "normin" mukaisia ja mitkä eivät.
Mediasta muuten minusta löytyy ihailtavassa valossa esitetty introverttejä. Ei tosin välttämättä missään tositelkkarihötössä, joihin hakeutuu lähinnä kai julkisuuspyrkyreitä. Mutta joissain muissa televisiosarjoissa sankari-introverttejä on näkynyt.