Sattuiko kukaan eilen katsomaan tuon ohjelman? Siinä näiden kolmen henkilön kertomukset koskettivat minua ja huomasin, että minulla on hyvin paljon samoja tuntemuksia kuin heillä. Etenkin tämä muusikko, joka muistaakseni kertoi, että ennenpitkää hän tajusi ettei hänen todellakaan tarvitse osata kaikkea.
No tämä on yksi asia, josta minä otan paineita työssäni. Nimittäin minulta tullaa kysymään asioita joista itsekin olen pihalla. Jos en osaa vastata, niin toiset saattavat ottaa siitä nokkiinsa. Nämä toiset ovat siis työkavereita, eivät asiakkaita. Minulta odotetaan suuria tekoja ja vaaditaan täyttä asiantuntemusta eikä sallita epäröintiä. Tuon ohjelman jälkeen rupesin tajuamaan, että ehkä olisi syytä painaa vähän jarrua. Voihan se jarruttelu maksaa minulle työpaikan, mutta korvauksena voisin säilyttää mielenterveyteni.
No tämä on yksi asia, josta minä otan paineita työssäni. Nimittäin minulta tullaa kysymään asioita joista itsekin olen pihalla. Jos en osaa vastata, niin toiset saattavat ottaa siitä nokkiinsa. Nämä toiset ovat siis työkavereita, eivät asiakkaita. Minulta odotetaan suuria tekoja ja vaaditaan täyttä asiantuntemusta eikä sallita epäröintiä. Tuon ohjelman jälkeen rupesin tajuamaan, että ehkä olisi syytä painaa vähän jarrua. Voihan se jarruttelu maksaa minulle työpaikan, mutta korvauksena voisin säilyttää mielenterveyteni.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tuli katsottua, oli hyvä dokumentti. Ohjelman ihmisten kohtalot tuntuivat olevan kuin suoraan omasta elämästäni. Ikää ei vielä ole kolmeakymmentä ja kärsin uupumuksesta, ahdistuneisuudesta ja paniikkikohtauksista. Olen samalla tavalla pohtinut, kuin se ohjelman opettaja, että joku pieni fyysinen vamma, josta kuitenkin varmuudella toipuisi, antaisi hyvän tekosyyn päästä pois kestämättömästä tilanteesta. Itse en siihen pysty, pitää näyttää olevansa vahva ja osaava vaativassa työssä ja olenhan korkeasti koulutettu, fiksu ihminen. Jatkuvasti haalin vaan lisää ja lisää vastuita ja tekemistä, enkä tiedä kauanko tällä menolla enää jaksan.
Loppuunpalanut: Älä alistu tilanteelle, että sinun pitää näyttää olevasi vahva, vaan ehdottomasti lähdet hakemaan apua uupumukseesi! Se on sairaus - ei sinussa itsessäsi oleva vika. Sinä et ole sitä halunnut. Sinä et ole sitä hankkinut. Se ei ole sinun syysi. Niin on nyt vaan käynyt ja asia pitää korjata.
Tuntuu varmaan kliseiseltä, mutta tiedän miltä se tuntuu, kun ei näe ulospääsyä tilanteesta. Itsensä satuttaminen oli minulla päivittäin hyvin lähellä, mikä näin jälkeenpäin hirvittää melkoisesti. Mutta ulospääsy on olemassa ja sinulla on siihen oikeus. Nyt huomenna marssit lääkärille ja kerrot tilanteen. Sillä ei ole väliä missä työssä olet ja mitä teet, sillä sanonnan mukaan sota ei yhtä miestä kaipaa.
Jos et hanki apua, kohta sinusta ei ole senkään vertaa töihin menijäksi, mitä nyt olet. Älä tuhoa itseäsi vaan kävele ahdingosta ulos ja kieltäydy menemästä niihin työolosuhteisiin, missä voit pahoin. Maailma ei siihen kaadu, mutta sinä voit jos jatkat entiseen malliin.
Minä ainakin olen harkinnut työpaikkalääkärille menoa, mutta mitä todennäköisimmin saisin pitkän sairasloman tai lähetteen jatkotutkimuksiin ja sitten ainakin olisi piitkä saikku edessä. Ja tämäkös riemastuttaisi nykyistä työnantajaani, huonolla tuurilla saisin kenkää. Ja sokerina pohjalla ovat vielä asuntovelat, joita ei ole sitten tulottomana mukava maksella. Ja jos työkyvyttömäksi loppupelissä luokitellaan, niin henkivakuutus ei käsittääkseni korvaa burnoutista (kuin muistakaan mielisairauksista) aiheutunutta työkyvyttömyyttä. Että kyllä tuo laina motivoi pysymään töissä.
Jos samaa menoa jatkaa, niin ainakin päätyy työkyvyttömäksi, ehkäpä pääsee hengestäänkin. Sairaus ei ole syy irtisanoa - kysy vaikka ammattiliitoltasi. Jos ajoissa hakee apua, niin on vielä mahdollisuus kuntoutua työkykyiseksi.
mutta ei myöskään sen este.
Suurin pelko tässä on leimautumisen pelko, joka mielenterveyden sairauksiin liitetään. Ihmiset ajattelevat usein, että burn out on sellainen asia, josta ei parane koskaan ennalleen. Miten voin lähimmäisilleni, ystävilleni, työkavereilleni, naapureilleni, kenellekään myöntää, että olen näin heikko. Minulle on stressireaktioiden ansiosta kehittynyt mm. rytmihäiriöitä ja tosiaan nyt viimeksi paniikki-/ahdistuneisuushäiriö. Olen jatkuvasti ahdistunut ja ajattelen kuolemaa päivittäin. Työterveyslääkärikään ei ole muuta kuin kirjoittanut lääkkeitä, milloin beetasalpaajia ja milloin rauhoittavia sekä SSRI-mielialalääkkeitä. Näitä kahta jälkimmäistä en ole uskaltautunut popsimaan, koska en ole varma niiden tuomista hyödyistä. Kaksi kertaa olen jo saanut siitä työterveystarkastuksessa tehtävästä työuupumustestistä selvästi kohonneet pisteet. Olen itsekin valehdellut itselleni ja sanonut vain th:lle/lääkärille, että koe itseäni uupuneeksi. Öisin en saa nukuttua, heräilen tai saan paniikkikohtauksen nukkumaan mennessä. Miten tästä selvitään? Taloudellinen toimeentulo ei saa notkahtaa, lainaa on ja vasta rakennettu talo.
Tukevat kulissit vai terveys. Sisareni erosi, taloudelliset vaikeudet ja lopulta luopuminen talosta olivat vaikeita. Hän oli väsynyt ja ehkä uupunutkin, mutta tilanne ei mennyt liian pitkälle. Hän voi nykyisin hyvin ja on velaton. Miettikää mikä on elämässä tärkeää, nämä asiat koskettaa muitakin kuin vain sinua itseäsi.
Burn-out taitaa monasti olla liian tunnollisten ihmisten sairaus. Minä ainakin olin koulussa liian tunnollinen ja kiltti suorittaja, mutta nyttemmin olen tajunnut sen olevan kuin polttaisi kynttilää kummastakin päästä. Siitä ei ainakaan työntekijäasemassa saa todellakaan mitään extraa, että yrittää haalia liikaa töitä. YT:t tulevat siitäkin huolimatta olipa työn tehnyt vaikka kuinka hyvin ja irtisanomislappukaan ei katso sitä kuka sen saa. Yhtäkaikki työelämässä ei riitä mikään, aina voi suorittaa aina vain enemmän.
Oma mielenterveys on kaikkein tärkein asia säilyttää. Alanvaihto tai työpaikan vaihto, jos mahdollista, on varmaan ihan hyvä ratkaisu. IT-alalle olen minäkin opiskellut ja huomasin polttaneeni itseni loppuun jo ennenkuin ehdin päästä edes kunnolliseen työsuhteeseen. Ironista kyllä, otin itseni liian vakavasti ja luulin saavani "jalkaa oven väliin". Yhtäkaikki ei sellaista työelämää enää olekaan, jossa olisi turvattu työ, ehei, kyse on vain rahasta ja tuotto odotuksista ja suunnitelmat muuttuvat joka kvartaalissa.
Sitä pitää pohtia vakavasti, mitä sitä tässä elämässä haluaa saavuttaa ja miten sen haluaa tehdä ja miten se olisi mahdollista. Siinä negatiivisessa mielentilassa ei pysty oikeasti järkevästi tekemään päätöksiä elämänsä suhteen.
Sitä pitää kuunnella sisimpäänsä, niin oppii ymmärtämään itseään paremmin.
Totta joka sana, ainakin minun mielestäni. Nimittäin liiallinen tunnollisuus tuhoaa ihmisen sisältäpäin pala kerrallaan, kun siinä tavallaan otetaan toisenkin huolet ja murheet kannettavakseen. Itsekin olen huomannut sen, että olen liian tunnollinen. Minä olenkin tuosta liiallisesta tunnollisuudesta yrittänyt luopua ainakin työelämässä, mutta siinä on varjopuolensa > muuttuuko liian välinpitämättömäksi. Muistan kun työn alkuaikoina en saanut nukuttua kunnolla, kun murehdin keskeneräisiä töitä. Toki ne välillä kaivelee vieläkin, mutta olen huomannut sen, ettei työ tekemällä lopu.
Meiän äikän ope oli siinä ; D . Mut hemmetti mä en nähny sitä dokumenttia!!
niin varmaaan
Mielenkiintoista teksitä:
http://thenichoosenotto.blogspot.com/