Olen ensimmäistä kertaa määräaikaisessa työsuhteessa ja vasta nyt ymmärrän, miten stressaavaa se on.
Ei oikein uskalla perätä oikeuksiaankaan, pare tehdä vain työnsä ja pitää suu supussa, jos vaikka sitten vakinaistettaisiin..
Toinen lukunsa on työkaverit, jotka suhtautuvat minuun selvästi kylmemmin kuin aijemmissa työsuhteissa.
Ikäänkuin minuun ei edes kannata tutustua, kun olen vain tällainen lyhytaikainen, on tosi vaikeaa muutenkin naisvaltaisella alalla päästä sisään porukoihin.
Edes luottamusmies ei ole puhunut minulle sanaakaan, ikäänkuin minun oikeuksillani ei olisi väliä koska olen vain määräaikainen.
Lisäksi on kamala stressi koko ajan päällänsä, että teenkö nyt varmasti hommani tarpeeksi hyvin ja mitä jos minua ei vakinaistetakaan?!
Kyllä määräaikaisten käyttöä pitäisi rajoittaa, esim. tässä firmassa on todella paljon töitä ja liian vähän henkilökuntaa, eikä kyseessä ole mikään projektilountoinen työkään että määräaikaisuudelle olisi varsinaisesti "perusteita".
Ei oikein uskalla perätä oikeuksiaankaan, pare tehdä vain työnsä ja pitää suu supussa, jos vaikka sitten vakinaistettaisiin..
Toinen lukunsa on työkaverit, jotka suhtautuvat minuun selvästi kylmemmin kuin aijemmissa työsuhteissa.
Ikäänkuin minuun ei edes kannata tutustua, kun olen vain tällainen lyhytaikainen, on tosi vaikeaa muutenkin naisvaltaisella alalla päästä sisään porukoihin.
Edes luottamusmies ei ole puhunut minulle sanaakaan, ikäänkuin minun oikeuksillani ei olisi väliä koska olen vain määräaikainen.
Lisäksi on kamala stressi koko ajan päällänsä, että teenkö nyt varmasti hommani tarpeeksi hyvin ja mitä jos minua ei vakinaistetakaan?!
Kyllä määräaikaisten käyttöä pitäisi rajoittaa, esim. tässä firmassa on todella paljon töitä ja liian vähän henkilökuntaa, eikä kyseessä ole mikään projektilountoinen työkään että määräaikaisuudelle olisi varsinaisesti "perusteita".
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kylmä suhtautuminen on aika normaalia jos sieltä on hiljattain irtisanottu kiinteällä työsuhteella työskennelleitä ihmisiä. Tosin tämä kyllä riippuu työpaikasta, ja joissain on täysin päinvastoinkin ajattelevaa porukkaa.
Luottamusmiehen pitää olla kyllä puolellasi. Hän on työnantajan hyväksymä henkilö hoitamaan tiedonantoa työntekijöiden suuntaan. Häneen ei saisi irtisanomiset vaikuttaa millään lailla.
Näin on. Olin kolme vuotta määräaikaisena ja minusta otettiin kyllä kaikki irti.
Olen nopea osaava jne. Piti venyä moneen paikkaan.
Jos oli kokous tai muu sellainen, sain jäädä aina päivystämään koska työnluonne oli sellainen että jonkun piti olla aina paikalla.
Osastosihteeri päästi suustansa vielä varsinaisen sammakon, pyytäen jos voisin tehdä loput kaksi kuukautta joka päivä työtä klo16.15 saakka.
Sanoen vielä otetaan sinusta kaikki irti nyt kun vielä saadaan???
Työsuhde loppui vuoden lopussa ja nyt on paperit virkamieslautakunnassa.
Todennäköisesti en tule saamaan enää työtä ainakaan tästä ministeriöstä.
Nyt on otsassa leima varmaankin ja se leima on rettelöitsijän.
Näinhän yleensä käy jos ihminen kyselee oikeuksiensa perään.
Ei kannata mennä muuhun kuin vakihommaan, parempi olla työtön.
No nyt ymmärrät, ettei määräaikaisetkaan valita turhasta! jo työttömyys syö ihmisen itsetuntoa, mutta jos on jatkuvasti vain pätkätöitä, murenee ne viimeisetkin jäljellä olevat itsetunnon rippeet.
Ja on totta, että työkaverit ja luottamusmiehet suhtautuvat vähättelevämmin määräaikaisiin työntekijöihin.
Minua ei työpaikalla edes työkaverit tervehdi!
Vaikka itse alussa yritin olla tuttavallinen ja moikkailin jokaista, mutta minua ei kukaan jaksa huomioida, olenhan "vain" määräaikainen.
En ainakaan keksi mistä muusta se voisi johtua, kun aijemmissa työpaikoissa ei tällaista tapahtunut ollessani vakituinen.
Mitä jos minut vakinaistetaankin?
Jäänkö silti pysyvästi vähempiarvoiseksi?
Mä kuvittelin aina ennen opiskeluaikoina, että vakituinen virka muistuttaa vankilaa eikä sovi mun vapaudenkaipuusta kärsivälle luonteelle. Vaan vähitellen alkaa mieleni muuttua...
Sain valmistumisen jälkeen unelmapaikan sopimuksella 2 3 vuotta. Nyt ensimmäiset kaksi alkaa olla takana ja olen vihdoin pääsemässä sisälle vaativaan työhöni. Yllättäen sain kuitenkin kuulla, että säästösyistä sopimukseni jatko onkin hyvin epävarma.
Määräaikaisuuden näennäisesta vapaudesta onkin muodostumassa epävarmuuden kehto, jonka keinunta heiluttaa mielenrauhaa, henkistä tasapainoa ja yleistä hyvinvointia. Alan siis haaveilla pysyvästä virasta, joka toisi vakautta elämään. Määräaikaiseen työsuhteeseen en enää astu kuin pakosta. Vaan kuinka paljon nykyisillä työmarkkinoilla on pakottomuutta? Tuntuu, että työantaja saa esittää lähes mahdottomia vaatimuksia ja työntekijän on taivuttava kaikkeen, riittämättömyyden tunne on valtaisa. Ahdistaa niin.