poikaystäväni äiti kertoi minulle suuren salaisuuden, joita ei saa kertoa "pojille" eli poikaystävälleni ja hänen veljelleen. hän on sairastanut syövän aiemmin, poikaystäväni ollessa yläasteella. nyt syöpä on uusinut, ja syö jälleen sytostaatteja tabletteina(en tiennyt, että niitä voi syödä tabletteina). minua suoraan sanottuna vituttaa, että hän kertoi tämän minulle. tämän kaltaisen salaisuuden pitäminen poikaystävältäni tuntuu pahalta. entä sitten, jos/kun syöpä menee pahemmaksi ja poikaystäväni äiti joutuukin sairaalaan. entä jos jossain vaiheessa selviää, että minä olen koko ajan tiennyt. ymmärrän kyllä, että hän halusi kertoa jollekin ja pienentää omaa taakkaansa. nyt en vain voi olla pohtimatta miten paljon poikaystäväni kärsii, jos hänen äitinsä tila pahenee tai äiti jopa kuolee. poikaystäväni on todellinen äitin poika ja he ovat todella läheisiä. itsekin olen seurustelumme aikana tullut läheiseksi "anoppini" kanssa, mutta ei se ole verrattavissa heidän väleihinsä. ja vaikka olemme läheisiä, olisi hänellä ehkä ollut muitakin ystäviä, joille kertoa tämä. ajatteluni kuulostaa varmasti todella itsekkäältä, mutta vihaan tätä tilannetta. asioiden salailu poikaystävältäni ei kuulu tapoihini. ja tämä tässä sattuu olemaan vielä todella iso salaisuus. en voi pettää "anopin" luottamusta, mutta samalla petän poikaystäväni luottamuksen salailemalla. mitä tässä tekisi? vai olisiko parempi olla tekemättä mitään?
vähän neuvoton
givemesomesupport
14516
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Puhu poikaystäväsi äidille. Vaikka asia onkin ikävä, niin minusta perheen kuuluu tietää. Tuollainen tieto järkyttää, mutta kun sen on sisäistänyt, niin pojat myös pystyvät tukemaan äitiään.
Sinuna varmaankin särkisin anopin luottamuksen, valitettavasti. Itse olen ollut tuossa tilanteessa, että minulta on salattu perheenjäseneni syöpä. Sain kuulla asiasta vahingossa serkultani. Tuossa tilanteessa järkytykseen tulee lopulta inhoa salailijoita kohtaan, ja herää kysymys: miksi minulle ei ole voitu kertoa?
Luottamuksen särkeminen on aina ja joka tilanteessa luottamuksen särkeminen. Siitä ei mihinkään pääse.... Ja semmoista ei unohda. Ja sitäpä ei tarvii anteeksi antaa... (Yleensä olen aina anteeksiantamisen kannalla). Jos on vannomalla saanut tietää, luvannut ettei kerro ja sittenkin kertoo.
Se on eri juttu, jos joku idiootti menee "kylmiltään" sinulle jonkun salaisuuden paljastamaan. Silloin voit olla oikeassa, jos ajattelet hänen olevan idiootti, koska hän luultavasti sitä onkin.
Eli jos ei äiti itse kerro, se on hänen valintansa. Sinulla ei ole oikeutta toisen salaisuutta kertoa, olivatpa ihmissuhteet ja sukulaisuussuhteet mitä tahansa. Sen sijaan voit käännyttää äitiä itse kertomaan. Vai haluatko, että poikaystäväsi äiti ei koskaan enää luota sinuun? Ja pitää sinua lerppahuulena?
"Se panettelijana käy,joka toisen salaisuuden paljastaa" on kirjoitettuna johonkin merkittävään opukseen.
en minä ollut kenellekään kertomassa mitään. halusin vain tukea ja mielipiteitä.. "en voi pettää "anopin" luottamusta, mutta samalla petän poikaystäväni luottamuksen salailemalla." ei vissiin tarpeeksi selvästi ilmaistu, etten todellakaan ole kertomassa kenellekään mitään.
unohdin laittaa, että asiallisia kommentteja kiitos. :)
Eihän tämä miniäkokelas itse halunnut olla salaisuuksien vartiana. Minusta tyhmää tältä anopilta
laitaa syytön ihminen moiseen valinta tilanteeeseen.
Itse sanoisin tälle anopille, että minulla ja poikakaverilla ei ole salaisuuksia. Ja parempi kai lastenkin varautua jos äiti on sairas,ettei se tule yllärinä.
Ps. mikäli hällä on syöpä.. Tuo tablettijuttu kuulosti aika oudolta.
Joo, olet aika naurettava. Ei elämä ole aina noin mustavalkoista kuin sinä sitä sellaisena pidät. Ajattelet asiaa tosiaan vain yhdeltä kantilta, mikä on merkki omasta idiottimaisuudesta ja ehdottomuudestasi.
Ja edellisen viestin piti mennä seli seli -nimimerkille.
joo, minäkin ihmettelin niitä tabletteja. ilmeisesti nykylääketiede on kehittynyt. tai jotain..
kuitenkin musta tuntuu todella törkeältä mennä neuvomaan anoppia, että "kerroppas nyt koko perheelle", koska asia ei tavallaan minulle kuulu, vaikka mut on siihen aika ikävästi sotkettu.
mutta poikaystäväni on ollut nyt viikkotolkulla etäinen ja poissaoleva, ja epäilen hänen kuitenkin tietävän asiasta.. hän asuu vielä vanhempiensa luona, joten on voinut nähdä lääkkeet jossain. tämä hankaloittaa asiaa entisestään. äää, olen ihan solmussa. yritän kyllä tukea anoppia mahdollisuuksien mukaan, mutta olen myös TODELLA huolissani poikaystävästäni. tuntuu niin pahalta katsoa vierestä, kun toista selvästi painaa joku, mutta ei suostu kertomaan mikä. ja pahemmaksi se menee vielä, kun tämä salaisuus oikeasti paljastuu kaikille.
Ei tablettihoito ole mikään outo juttu.
Itse sairastan syöpää ja saan sytostaatteja myös tabletteina.
Lääketiede kehittyy kovaa vauhtia ja kaiken aikaa.
Kyllä mä vielä puhuisin sen anopin kanssa ihan kahdestaan vaan. Kertoisin miten paljon enemmän kärsimystä aiheuttaa äkillinen poismeno kuin se, että saa tietää läheisen sairaudesta ja näin elää yhteiset hetket vielä täysillä.
Sytostaattisa saa tabletteina http://www.laakeinfo.fi/Medicine.aspx?m=1861&i=ORION PHARMA_SYKLOFOSFAMID
Joten varmaan ihan totta puhuu. Tosin noista tulee aika rajuja sivuoireita, joten luulisi jonkun huomanneet. Lisäksi hänen pitää jatkuvasti rampata sairaalassa tarkastuksissa, että ei sitä kovin helppo ole salailla.
Mun mielestä perheen pitää tietää. Ihan oikeasti. Sitä luulee, että suojelee toisia vaikka tekeekin juuri päin vastoin. Kokemus puhuu.
tuntuu vain niin hullulta mennä aikuista ihmistä neuvomaan. päätös on kuitenkin hänen..
itsekin mietin, miten hän pystyy tuollaisen asian salaamaan. kuitenkin hänestä jo päälle päin näkyy kuinka hirveän väsynyt hän on. siksi epäilenkin, että poikaystäväni kaikesta salailusta huolimatta tietää. en voi ymmärtää miten hän pystyy pitämään sen kotona sisällään. eikö hänestä tunnu pahalta salata näin isoa asiaa pojiltaan. tiedän, että poikaystäväni hajoaisi täysin, jos hänen äitinsä kuolisi. tottakai minä olen vierellä ja kerään palasia takaisin yhteen hänen kanssaan, mutta tuntuu epäreilulta, ettei poikaystävälleni anneta mahdollisuutta valmistautua tähän.
ehkä minun pitäisi yrittää puhua poikaystävän äidin kanssa vielä.. tämä nykyinen tilanne on väärin, eikä ollenkaan reilua. :(
Joo, niin, tuota, en muuten kommentoi, mutta että kyllä:"Kertoisin miten paljon enemmän kärsimystä aiheuttaa äkillinen poismeno kuin se, että saa tietää läheisen sairaudesta ja näin elää yhteiset hetket vielä täysillä."
Kiitos, todella paljon, lakkaankin heti suremasta, koska läheisen kuoleman odotus ja kuoliaaksi kitumisen katsominen olikin sitä täysillä elämistä ja nyt voin olla onnellinen, koska ne, joilla läheinen kuolee esim. liikenneonnettomuudessa kärsivät niin paljon enemmän. Siis ikävää eikä menetystä tunnekaan ollenkaan, wau, kyllä se kokemus tuntuukin puhuvan todella!
Että kyllä oli taas näitä "kokeineitten" ihmisten todella typeriä kommentteja, luuletko sä että vakavan, kuolemaan johtavan sairauden seuraaminen on joku vitun loma ja siinä vaan "eletään täysillä", ja että elämä on elokuvaa? Syöpään ja "muutamiin muihinkin" kuolemaan johtaviin sairauksiin kuollaan muuten kuihtumalla. Se ihminen laihtuu luurangoksi, lopussa vetää morfiinia kipuihin, parhailllaan paskantaa, oksentaa ja kusee verta, hengittää huonosti ja kun loppukin immuniteetti pettää, saa myös kaikki muut sairaudet kuten keuhkokuumeen ja muuta pientä kivaa. Isälläni oli verisyöpä, kasvaimia ja ihosyöpä lopulta, kun hän iloisesti kuoli, mutta hei: mähän sain varautua siihen ja me niin elettiin täysillä se loppuaika. Yhtään ei järkyttänyt ja voi kun oli niin ihanaa viettää se hetket kuin elokuvissa pyyhkimällä veristä paskaa vessan seiniltä ja katsoen sitä rakasta ihmistä, joka oli siinä vaiheessa luuranko. Tietysti jos se ois halvaantunut kokonaan , niin siitäkin olisi pitänyt iloita: eipä pääse kolhimaan itseään...
Toi kuuluu luokassa "vitun idiootit kaikkitietävät ihmiset", joilla kokemusta on koiran kuolemasta, mikä sekin voi olla tietty hyvin surullista, koska jos sitä rakastaa ja se on perheen jäsen, se on yhtäään väheksymättä aivan takuulla todella surullista, mutta... Tuskin heille.
Että eipä se sunkaan suuri kokemuspohjas ole paljon kasvattanut, kun kärsimyksetkin osaat vielä laittaa tärkeysjärjestykseen, ja varmaan itse kuulut tähän "kyl mää niin pal' kärssii sain" ryhmään. Muut ei. Täytyy myöntää, että itse olen ajatellut niin, että suru kun suru ja jokaisella on omansa. Itse olen ajatellut, että vaikka ne ketkä menettää läheisensä äkillisesti eivät joudu seuraamaan sitä kitumista, kokevat surua ja ikävää kuitenkin. Että ne, ketkä joutuvat, kokevat järkytystä ja shokkia silti. Enkä ole tajunnut lähteä kenenkään, pienempiäkään, suruja ja kärsimyksiä väheksymään, mutta näinhän se käy. Hienoa.
Siitä olen sentään samaa mieltä, että perheen kuuluu saada tietää ja asia kannattaa yrittää selvittää keskustelemalla.
Olet joutunut ikävään tilanteeseen, sellaiseen johon ei aikuisen ihmisen pitäisi nuorta laittaa! (Oletan että olette aika nuoria jos poikaystäväsi asuu vielä vanhempiensa luona). Aikuisen ihmisen pitäisi osata ottaa vastuu, vaikka onkin sairas, eikä kaataa tuollaista asiaa nuoren miniäkokelaan niskoille saati vaatia häntä salaamaan asia poikaystävältään!
Jonkun luottamuksen joudut nyt pettämään, joko poikaystävän tai hänen äitinsä. Itse en tiedä miten voisin antaa anteeksi jos oma mies salaisi tuollaisen asian minulta, vielä noin henkilökohtaisesti koskevan.
Suosittelisin sanomaan "anopille" että tämä salaisuus on liian raskas sinulle pidettäväksi ja et voi salata tätä poikaystävältäsi. Pyydä anoppia itse kertomaan pojallensa, ja sano että jos hän ei sitä tee niin sinun on lopulta tehtävä. Näin annat hänelle mahdollisuuden selvittää tilanne itse, etkä tee mitään hänen selkänsä takana.
Hän on toiminut ajattelemattomasti laittamalla tuollaisen salaisuuden nuoren harteille, ja hänen on kannettava myös aikuisen vastuu paljastuksestaan.
ollaan parikymppisiä, mutta molemmat vielä olosuhteiden pakosta kotona. toisin sanoen säästetään asuntoa varten eikä piheinä ihmisinä haluta maksaa vuokraa tässä samalla. eli aikuisia kuitenkin molemmat
Moi!
Anoppisi kertoi sinulle, koska et kuitenkaan ole niin läheinen kun poika, mutta riittävän läheinen, että hän luottaa sinuun ja haluaa jakaa asian jonkun kanssa. Se on raskas taakka, koska todella, toisene kierrokseen yleensä kuolee, ei aina, mutta...
Se miksi hän ei kerro muille, on inhimillistä ja ymmärrettävää: hän haluaa suojella. Ei tuottaa surua ja luulee, että noin se onnistuu. Ymmärrän hyvin, läiomaiseni on sairastanut syövän ja salasi sen aluksi. No, tottakai siitä tuli sanomista, mutta kuitenkin, se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Anoppisi on myös äiti, vaikka aikuisenkin lapsen, ja hän pelkää lapsensa puolesta eikä osaa ajatella nyt asiaa. Mutta hän todella luulee, että suojelee jotain tällä.
Joten juttele sillä ymmärryksellä hänen kanssaan, että sinä et voi kantaa tätä salaisuutta, ja että näin vakavan asian salaaminen tulee satuttamaan hänen läheisiään vielä enemmän, kun sen kertominen. Kerro, että ymmärrät pelon satuttamisesta ja kuolemasta, mutta hänen pitää antaa myös omien lastensa auttaa: he kokevat muuten jäävänsä ulkopuolelle ja ettei hän luota heihin. Lisäksi et itse voi pettäää poikaystävääsi, vaan sinun on pakko kertoa. Juttele ensin anoppisi kanssa, hän saattaa salaisesti toivoakin, että kertoisit, se voisi olla sinulle helpompaa, kun hänelle. Mutta älä vaan petä hänen luottamustaan selän takana, vaan kerro rehellisesti aikeistasi, ja että nyt aijot tehdä näin.
Mutta ehdottomasti, juttelet hänen kanssaan ja kerrot, että kerrot ja sitten kerrot. Poikaystäväsi ottaa sen hirveänä petoksena jos asiaa et kerro ja tuollaista asiaa ei voi eikä pidä salailla. Sinä et voi kantaa tuota salaisuutta hautaan, ellet ole todella kylmä ihminen. Joten on tehtävä jotain ja siis selvitettävä asia. Lisäksi jos äiti kuolee tähän, heillä pitää olla edes jonkunlainen mahdollisuus selvittää jos on jotain selvittämättä ja elää tietoisina ajat. Kuolemaan ei voi varautua, muutenhan siihen voisi samantien varautua koko ajan (koska kaikki kuolee...), se, että tietää, ei poista surua, ja tottakai, sitä murehtii silloin, mutta toisaalta, tajuaa ja voi olla tukena. Syöpä on vakava sairaus ja etenkin koska se on uusinut. Sinuna toimisin näin, ja olisin rehellinen. Myös itselle, koska on väärin, että sinä joutuisit kantamaan asian yksinäsi.
Puhu asiat selviksi ja toimi, kuten on oikein, toivotan sinulle jaksamista ja onnea matkaan.