Luin tuon Rehellisesti asiasta ketjun

Olen ihan samaa mieltä. Mutta ehkä yksinkertaisilla, itsekkäillä tai empatiakyvyttömillä ihmisillä voi olla näin, ihan sama kunhan oma olo on hyvä.

Oletuksesi on että puolisot välittävät omasta puolisosta ( automaatti ) valitettavan usein vain se välittäminen ja rakkaus on kadonnut vaikka avioliitto jatkuisi ja on lähinnä tottumiskysymys, asumisjärjestely tai pelkästää taloudellinen tilanne.

Ja kyllä valitettavasti osassa liitoissa toinen on kuin ventovieras ja liitto on lähinnä kulissi. Tunnetta ( pettymyksen lisäksi ) siinä vain ei ole tai se on vähintään toiselta puolelta kuollut ja kuopattu.

tarpeeksi tarkkaan.

Kun rutiinit, ”arkipäivä” tai tapa ottaa vallan, ei ehkä enää niin huomata, mitä toiselle kuuluu tai miltä hänestä tuntuu.

Se toisen huono olo voidaan tulkita sen oman tilanteen mukaan. Toinen on vaan ”sellainen” tai vaikea, ja yritetään sopeutua. Voi vaikka ajatella että toinen on erilainen, mutta ei riitä siihen ettei niitä tunteita olisi. ”Rakastan häntä siitä huolimatta”, vaikka vaikeaa tekee.

Kyllä, näin moni vieraantuu hiljalleen siitä puolisostaan. Voi olla että oma riittämättömyyden tunne ahdistaa, ja ei halua nähdä ongelmia. Tuleehan se toinen (tai itse) aina kotiin ja jotain edes yrittää.

Tai sitä odottaa, että toinen antaisi merkin, jotain pitää tapahtua? Arkipäivään on niin helppo hukkua. Vaikka noita merkkejä tulisi, ne eivät ole niin selviä että se aiheuttaisi tarpeen toimia.

Sellaisen on vaikeaa ymmärtää joka elää elävässä suhteessa. Siinä tunteet ovat aina läsnä. On paljon liittoja joissa toteutetaan ihanteita. Niissä ei uskalleta kohdata toisiaan ihmisinä. Nämä liitot ovat lisääntymässä.

oli aina paha olla, tai no ehkä rakastumisvaiheessa ei, mutta muuten koko ajan enemmän tai vähemmän. Hänellä oli paha olla koulussa, armeijassa ja jokaisella työpaikallaan, joita oli monta, koska aina piti vaihtaa, kun tuli "paha olla". Hänellä on paha olla ennen kuin oli koskaan tavannutakaan minua, hänellä oli paha olla avioliitossa ja hänellä on paha olla avioeron jälkeen, kun uusi ihmeellinen rakkaus ei ollutkaan täydellinen. Hälytyskellojen olisi tietekin pitänyt soida päässäni jo ennen kuin menimme naimisiin, koska hän haki minusta ihmistä, joka ottaa pahan olon pois ja nosti minut jalustalle: minun olisi pitänyt tuottaa hänelle ne kaikki onnen tunteet ja viedä paha olo pois.
Hän ei koskaan tule vapautumaan pahasta olostaan ellei vihdoinkin suostu katsomaan peiliin ja alkaa käydä läpi vaikeaa lapsuuttaan ja omaa osuuttaan asioihin. Kaikki vika oli aina muissa: vittumaisissa opettajissa ja hankalissa työkavereissa ja paskamaisissa viranomaisissa ja tietenkin minä olin lopulta kaiken pahan olon lähde, jolta uusi rakkaus pelasti. Nyt on sitten hankalaa, kun on edelleen paha olla enkä minä ole enää mailla halmeilla. Jollain kierolla logiikalla minä olen kuitenkin edelleen vastuussa hänen pahasta olostaan, jota hän purkaa lapsellisena käytöksenä, kiukutteluna ja kiusantekona sekä lapsiin kohdistuvana välinpitämättömyytenä.
Tämän kokemuksen kautta olen lopullisesti ymmärtänyt, että parisuhde on juuri niin onnellinen kuin ne kaksi siinä olevaa ihmistä ja parasta, mitä parisuhteelle voi tehdä, on pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan. Minun oloni on nykyään ihana, kun en joudu enää kantamaan puolisoni jatkuvaa pahaa oloa ja hänen ongelmiaan. Osallistun ainoastaan lasteni tunteidensäätelyyn ja opetan heille tätä jaloa taitoa. En koskaan enää halua olla parisuhteessa aikuisen lapsen kanssa, vaan toisen aikuisen, joka osaa kantaa vastuun omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan.

tarinani.
Siis huomasin kyllä muutoksen miehessäni, hän oli stressaantunut, tiuski, ei halunnut viettää ollenkaan aikaa kotona jne. Mutta laitoin asiat työstressin ja erään muun vastoinkäymisen piikkiin, mikä hänellä oli ollut. Ja itsekin hän puhui että ne stressaa. Koetin kyllä sanoa, että kyllä asiat järjestyy ja älä stressaa liikaa.. yritin auttaa ja tsempata.
Mutta mies ei koskaan sanallakaan sanonut, että siinä oli muutakin. Eli suomeksi sanottuna oli varmaankin lakannut rakastamasta minua. Eikä kai halunnutkaan korjata asioita.
Eikä minullakaan tietenkään kamalan hyvin asiat olleet tuon takia, mutta tuota aikaa edelsi se, että olin alkanut enemmän "elää omaa elämääni". Siis.. olin aiemmin ollut kamalan riippuvainen miehestä, ja minulla ei oikein ollut omia harrastuksia/ystäviä, olin liian kiinni miehessä, ja olin onneton sen takia. Sitten oivalsin että jokaisen on otettava vastuu omasta onnellisuudesta (sitä mieskin aina toivoi, että saisin ystäviä jne). Ja vähitellen aloin nauttia omista jutuistakin, missä mies ei ollut mukana. Aluksi vain ihan lenkkeilystä.

Jokatapauksessa ajattelin että tuo saa suhdettamme paremmaksi kun en ole niin takertuvainen. Olin kai sitten niin onnellinen siitä, että olin saanut itseluottamusta ja harrastuksia, että en huomannut mistä miehen pahassa olossa oli kysymys.
Kuvittelin vain että mieskin kohta huomaa että olen vähän muuttunut itsevarmemmaksi jne. ja luulin että suhteemme vielä paranee.
Mutta niin ei käynytkään... hän alkoi olla enemmän vain omissa maailmoissaan ja tuskin huomasi minua.

No sittenpä löytyi syykin. HÄnellä oli toinen nainen.

Sekavasti kirjoitettu... mutta kai yritin sanoa, että joskus sitä on niin kiinni omassa itsessään, jos on joku muutosprosessi menossa, että ei niin syvällisesti ehdi ajatella toisen oloa. Varsinkaan jos hän ei tuo sitä kunnolla julki.
Ja ehkä tässä meidän tapauksessa ei mitään olisi ollutkaan tehtävissä.. koska mies oli päättänyt jokatapauksessa lähteä.

Ehkä tämä nyt tuli asian vierestä...aloittajalla taisi olla hieman erilainen tilanne mielessä?