Tapahtuu Suomessa mitä tahansa surullista, suurta tai pientä, SPR perustaa kriisikeskuksen, ja Salli Saari esittää televisiossa kuinka paljon he saavat soittoja ihmisiltä, jotka ovat hädässä.
Iltalehdet kilpailevat siitä kumpi enemmän kertoo ihmiskohtaloista. Televisio on täynnä ammattiauttajia, jotka yrittävät lohduttaa niin uhrien omaisia kuin koko kansaakin.
Maailmassa tapahtuu koko ajan suurta ja pientä onnettomuutta. Yhden perheen kannalta on yhtä traagista menettää perheenjäsen yksin liikenneonnettomuudessa tai 20 muun kanssa.
Nykyajan ihmisellä on varmaan kohta palkatut isät ja äidit, tai monilla oikeastaan jo on. Suruakin varten on palkatut virkamiehet ja -naiset. Kaikkein oudointa on, että täysin vieraat ihmiset, joilla ei ole mitään sukulaisuus- tai ystävyyssuhdetta kuolleisiin, soittelevat ammattiauttajille, pelkäävät mennä bussiin ja tarvitsevat kriisiapua.
Tähänkö on tultu. Ihmiset ovat menettäneet tuntuman elämään. Kaiken pitää olla kivaa, hauskaa ja helppoa. Kuolemakin on ulkoistettu.
Itse olen menettänyt nuorena rakkaan vaimoni. Mutta pahinta mitä siihen tilanteeseen olisi voinut tulla, olisi ollut ammattiauttaja, joka palkkatyönä yrittäisi surra kanssani.
Totta kai suuronnettomuus vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Mutta miten voi aidosti surra ihmisiä, joista ei ole koskaan ennen tiennyt mitään. Luulenpa, että meillä kaikilla olisi paljon lähempänä työtä lähimmäistemme hyväksi, niin ilon kuin surunkin päivinä. Kun tämänkin työn nykyään tekevät palkkalähimmäiset, yritämme kokea elämää vieraitten suruun osallistumalla.
60.000 nettikynttilää ei voi olla väärässä, siispä minä olen.
Iltalehdet kilpailevat siitä kumpi enemmän kertoo ihmiskohtaloista. Televisio on täynnä ammattiauttajia, jotka yrittävät lohduttaa niin uhrien omaisia kuin koko kansaakin.
Maailmassa tapahtuu koko ajan suurta ja pientä onnettomuutta. Yhden perheen kannalta on yhtä traagista menettää perheenjäsen yksin liikenneonnettomuudessa tai 20 muun kanssa.
Nykyajan ihmisellä on varmaan kohta palkatut isät ja äidit, tai monilla oikeastaan jo on. Suruakin varten on palkatut virkamiehet ja -naiset. Kaikkein oudointa on, että täysin vieraat ihmiset, joilla ei ole mitään sukulaisuus- tai ystävyyssuhdetta kuolleisiin, soittelevat ammattiauttajille, pelkäävät mennä bussiin ja tarvitsevat kriisiapua.
Tähänkö on tultu. Ihmiset ovat menettäneet tuntuman elämään. Kaiken pitää olla kivaa, hauskaa ja helppoa. Kuolemakin on ulkoistettu.
Itse olen menettänyt nuorena rakkaan vaimoni. Mutta pahinta mitä siihen tilanteeseen olisi voinut tulla, olisi ollut ammattiauttaja, joka palkkatyönä yrittäisi surra kanssani.
Totta kai suuronnettomuus vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Mutta miten voi aidosti surra ihmisiä, joista ei ole koskaan ennen tiennyt mitään. Luulenpa, että meillä kaikilla olisi paljon lähempänä työtä lähimmäistemme hyväksi, niin ilon kuin surunkin päivinä. Kun tämänkin työn nykyään tekevät palkkalähimmäiset, yritämme kokea elämää vieraitten suruun osallistumalla.
60.000 nettikynttilää ei voi olla väärässä, siispä minä olen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luin kirjoituksesi ja se oli juuri sitä mitä olen miettinyt monta päivää, sisältö, kuin omasta päästäni.
Olen jankuttanut, että joka päivä juku kuolee ja ei hän saa mitään erilaista kohtelua, voi saadakin, mutta oikeissa mittasuhteissa, tässä on jo hysterian mitat, kun kaikki suree ja panikoi, ikäänkuin leikittäis tällä tapahtumalla, joka on vakava, mutta ei se nyt kaikkia niin syvältä riipase.
Miksei aina olla samaa mieltä ja puhalleta yhteen hiileen pitääkö aina tapahtua jotain ja sitten leuhkitaan, jos vaikka joskus olis nähnyt uhrin.
Minä menetin molemmat vanhemmat melkein yhtäaikaa,
olin silloin itsekin nuori, sisaret minua paljon nuorempia, mitään kriisiapua ei kukaan antanut, minä jäin kotia, kun olin 20-kymppinen ja rupesin hoitaan lapsia. Arvet kyllä ovat vielä auki, en niistä toivu koskaan täysin, olin shokissa, koko tapahtumaketjun ajan , nyt sen vasta tajuan, en itkenyt kummankaan haudalla, olin jäämöhkäle, joka ei täysin ole sulanut vieläkään.Rupesin saamaan pahoja paniikkikohtauksia ja peitin ne jotenkin ja ne jatkuu vieläkin. Nuorin on hyvin selviytynyt.
Joten eiköhän oteta järki käteen, se surunaika tulee jokaiselle joskus, turha haihatella, vaan surra sitten oikeesti, kun on henkilökohtaisen surun aika.
Ps.Dominickin kohtalo mua kauhistuttaa, vaikka tiedänkin ettei hän voi enää elossa olla, mutta jotenkin...niin yksin jäi...vai jäikö yksin, vaan kuten halusi, luonnon ympäröimänä.
Väärässä. Meidät on "ulkoistettu" luonnollisista tunteista kohtaamaan kuolema. Olen samaa mieltä kanssasi ammattisurijoista.
En ymmärrä tätä medioitten toitottamaa maansurua. Jokainen suru on yksityisasia. Eri-ikäiset ihmiset kokevat surun erilailla. Ei kaikki ihmiset tarvitse kriisiapua. On myös paljon herkkiä ihmisiä,jotka sitä todella tarvitsevat. Ainakin sitten, kun sitä tarvetta on tekemällä tehty.
Nämä kynttilä- ja kukka- osanotot ovat jotenkin outoja minulle. Kauniita ajatuksia ihmisillä varmaan on, viedessään kynttilöitä ja kukkia vieraitten ihmisten muistoksi. Ovatko ajatukset aitoja, vai omien muistojen tuomia?
En tiedä mistä tällainen tapa on saanut alkunsa.
Jotenkin tuntuu kuin tässäkin olisi kysymys rahastuksesta.
Eiväthän nuo mitään mukavia uutisia ole, mutta normaalipsyykellä varustettu ihminen ei ala hysterisoitumaan ventovieraiden kuolemisista.
Joka hetki kuolee ihmisiä jossain päin nälkään, sodissa tapetaan, maapallolla menee varmaan muutaman minuutin välein ihmishenki jonkun onnettomuuden seurauksena jne.
Nämä "auttamisorganisaatiot" vain lietsovat ihmisten hysteriaa - tekevät sen jotenkin "oikeaksi käyttäytymismalliksi". En hyväksy sellaista manipulointia.
Ajoin sunnuntaina Konginkankaan onnettomuuspaikan ohi lomareissulta palatessa. Tuli apea olo koko autoporukallemme ja hetki matkattiin hiljaisuudessa. Mentiin Hirvaskankaan essolle kahville ja palattiin päiväjärjestykseen.
Puit sanoiksi asioita,joita olen ajatellut.Olen toki järkyttynyt tapahtumasta ja voin samaistua omaisiin ,koska itse menetin rakkaani toissa keväänä erittäin traagisella tavalla.Mm.median osuus on mielestäni turhan suuri,jotenkin"herkuttelevat"ihmisten surulla,tienaavat rahaa.Ehkä kuullostan kyyniseltä,olen silti kovin empaattinen,mutta ehkä kauheimman kokeneena,en voi enää surra kaikkea kuten ennen,suurin suru on koettu,ja kuten ystäväni sanoi:ei sinun tarvitsekkaan.
Voimia elämässä eteenpäin kaikille!
Olen elänyt ajatuksissani hyvin tiiviisti tässä liikenneonnettomuudessa läheisensä menneitten kanssa lähinnä siksi, että olen äiti. En ole sytyttänyt nettikynttilää, kauniilta ne sivut näyttävät, mutta ehkä se ei ole minun tapani kohdata toista ihmistä. En silti voi väittää, että se on väärä tapa.
Olen melko paljon pohtinut tämän ajan tapaa psykologisoida ihan kaikki asiat ja miettinyt, mistä se ehkä voisi johtua. Voisiko ajatella, että ihmisten irrallisuus, se että sukupolvet "eivät enää nuku samassa sylissä" on samalla vienyt osan perusturvallisuutta. Yritän sanoa, että ei ole se isoäiti tarttumassa lapsen käteen illalla nukkumaan mennessä kun lasta pelottaa ja jollakin tavalla sukupolvien ketju, se että vanhan on aika väistyä kuoleman kautta ja ikävä kyllä joskus nuorenkin, on ohuempi, hauraampi kuin ennen. Kuolema kriminalisoitiin joskus -70-luvulla, ei ollut enää lupa kuolla muualla kuin sairaalassa ja se on vääristänyt käsitystämme elämän päättymisestä. Kuolema koetaan hyvin usein vain epäonnistumiseksi hoidossa.
Toisaalta on toki paljon ihmisiä, jotka haluavat turvautua ammattiauttajaan jo paljon pienemmissäkin asioissa ja olen aivan vakuuttunut siitä, että näin laajan tragedian seurauksena hyvin moni on avun tarpeessa.
Eniten minua järkytti nuorten ihmisten viestit lauantai-iltana "kuvia, pliis, että minäkin saan alkaa sureen"-tyyliset. Voi toki olla, että joku jaksoi silloinkin pilailla, valitettavasti. Minulle jäi kuitenkin ahdistava tunne, että jospa nämä lapsukaiset, ressukat kokivat katsovansa kuin jännittävää elokuvaa jossa kaikki pitää näyttää ja näyttelijät jatkavat huomenna työtään. Toivottavasti tämä ajatukseni on väärä ja johtuu vain omasta hyvin tunnepitoisesta suhtautumisesta nuorten ihmisten kuolemaan.
Olette valitettavasti kovin oikeassa siinä, että vanha ihminen ei aina saa kovinkaan hääppöistä saattohoitoa. Itsekin jonkinlaisena ammatti-ihmisenä vakuutan, että me perusterveydenhoidossa yritämme kuitenkin parhaamme niillä eväillä, jotka meille on annettu.
olen aika pitkälti samaa mieltä kuin pyknikko, mutta muistetaan se aina, että jokainen suree tavallaan. Jotkut tarvitsevat ammattiauttajien apua, vaikka se tuntuu sinusta kaukaiselta. Ajatuksenahan on, että tapahtuneesta saa puhua ja puhuminen tekee hyvää. Surun hetkellä kaikki eivät tietenkään voi puhua eli hiljaisuus on kultaa, mutta jonkin aikaa kun on mennyt tapahtuneesta, silloin tulee yleensä se tarve purkaa tuntoja. Olen itse menettänyt läheisen äkkiarvaamatta ja pieneen mieleennikään ei tullut turvautua palkattuun ammattiymmärtäjään! Heräsi kysymys, mitä hänelle olisin kertonut?? Täysin tuntemattomalle ihmiselle. Kyllä ne läheiset tietää mistä on kyse ja tuntevat minutkin paremmin. Mutta tämä on vain yksilöllistä; toiset turvautuvat ammattiauttajiin, toiset taas muihin.
Alan epäillä, että ihmiset eivät enää tosissaan osaa 'eläytyä' tai tuntea empatiaa. Televisiosta tulee tuutin täydeltä, melkein joka kanavalta kaikennäköisiä interaktiivisuutta vaativia reality-ohjelmia. Näissä piilee se vaara, että ihmiset jäävät niihin 'koukkuun'.
Niinpä tällainen suuronnettomuus voi jonkun 'addiktin' mielessä alkaa tuntua samanlaiselta. 'Seuraava jakso' pitää nähdä, pitää saada osallistua (interaktiivisuus: nettipalstat, kynttilöiden sytyttämiset, gallupit).
Itse olen menettänyt muutama vuosi sitten saman vuoden aikana kolme läheistä ihmistä. Kaikki kuolivat syöpään, nuorina, alle kolmekymppisinä.
Onneksi minulla on vahva suojaverkko, eli läheisiä ihmissuhteita, ystäviä ja sisaruksia.
Suru pitää vain käydä läpi, muistella muistoja ja jatkaa eteenpäin. Samana vuonna hyvä ystäväni kertoi saaneensa verensiirron yhteydessä HIV:n.
Sen uutisen käsitteleminen kaiken muun rinnalla oli melkein raskaampaa kuin kuoleman kohtaaminen.
Minulla pistää silmään nimenomaan hysteria tässä koko onnettomuudessa. Ihmiset ovat vihaisia kuskeille, tielaitokselle ja kaikelle mahdolliselle.
Itse tunnen empatiaa omaisia kohtaan. On surullista, että he eivät saa surra rauhassa. Onnettomuutta revitellään vielä viikkokausia lehdistössä. Varmaan saadaan vielä lisää omaisia 'kertomaan surustaan' lehtien palstoille ja televisioon. Tämä vääristää koko ihmisyyttä.
Ihmisiltä on kadonnut suhteellisuudentaju.
Merkit olivat ilmassa jo 11.9. iskun aikana.
Mikä ihme meille on tullut?