Eli olemme tapailleet tämän miehen kanssa nyt noin kuukauden. Hän kertoi kyllä heti alussa jo, että hänellä on 3 vuotias poika. Itse olen alaikäinen vielä muutaman kuukauden, mutta asun omillani. Tämä mies on 26-vuotias, aivan ihanan kultainen. Mutta vähän arveluttaa aloittaa seurustelu, kun en todellakaan ole vielä valmis äitipuoleksi! Olen hänen poikansa tavannut, mutta miten minun tulisi suhtautua asiaan, jos poika alkaa kutsua minua äidiksi? Tällä miehellä on yksinhuoltajuus, pojan oikea äiti sekaantui huumeisiin ja kuulemma sille tielle jäi.
Olen aivan ulalla, tykkään tästä miehestä todella, mutta en tiedä olenko valmis. Pitäisikö vain kokeilla, vai jättää suosiolla asia väliin?
Toivoisin vastauksia!
Olen aivan ulalla, tykkään tästä miehestä todella, mutta en tiedä olenko valmis. Pitäisikö vain kokeilla, vai jättää suosiolla asia väliin?
Toivoisin vastauksia!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kerropa lisää! Millaisen fiiliksen sait pojasta? Ts. alkoiko skidi karmia selkäpiitä vai suhtauduitko myötämielisesti häneen ja toisinpäin? Jos aiotte saman katon alle, joudut väistämättä jonkinlaisen äidinkorvikkeen asemaan. Opeta poikaa kutsumaan itseäsi etunumeltä, se on varmaan ihan OK molemmille. Ikäsi puolesta voisit ehkä hahmottaa pojan paremmin jonkinlaisena pikkuveli-henkilönä, ymmärrän että äidintunteet vaatisivat sinulta sellaisia ominaisuuksia joita sinulla kertakaikkiaan ei ole, eli lisää ikää ja että sinulla jo olisi kokemuksia äitiydestä ihan henk.koht.
Vaikea tilanne, en osaa käskeä enkä kieltää suuntaan enkä toiseen. Vaikutat ikäiseksesi fiksulta.
No jospa sen verran kuitenkin että älä muuta yhteen pojan isän kanssa vielä hyvin pitkään aikaan. Lapselle tulisi raskaaksi, jos parissa kuukaudessa toteat ettei avoliitto toimi, ja häivyt. Näin se vaan on. Erilläänasuvana seurusteluparina teillä voi olla ihan kivaa yhdessä, varsinkin jos mies saa järjestettyä vaikkapa vanhemmilleen pojan aina silloin tällöin hoitoon.
Poika oli aivan valloittavan ihana, minulla ei ollut mitään häntä vastaan. Leikimme siinä lattialla yhdessä, ja minusta se oli aivan ihanaa. Mutta en vain ole valmis vielä perustamaan perhettä. Olen tästä puhunut yhdessä miehen kanssa, mutta hänestä pitäisi antaa asioiden mennä omalla painollaan. Olen vain itse kauhean arka luonteeltani, ja ei yleensä ole ollut tapana ryntäillä asioista toiseen miettimättä ensin, että mitä oon tekemässä. Nyt en tiedä, ehkä ajattelen liian monimutkaisena kaikki asiat. Joskus ehkä pitäisi vain heittäytyä tunteiden vietäväksi.
Asumme samassa kerrostalossa, joten yhteenmuutto ei varmastikkaan ole vielä pitkiin aikoihin ajankohtainen. Näemme lähes päivittäin, tosin nyt vähemmän kun olen muualla töissä. Ehkä parempi näin, saan hieman aikaa miettiä tätä tilannetta. Ystävieni ja vanhempieni mielestä pitäisi unohtaa koko juttu. Heistä olen liian nuori, ja lapsen kasvattaminen on kuulemma aikuisten hommaa. Niinhän se on, mutta en voi noin vain unohtaa jotakuta, josta oikeasti välittää.