oikea suhtautumistapa?
Mikä olisi mielestänne oikea suhtautumistapa miniän kohdalla, joka tuntuu ottavan hernettä nenään minun mielestäni hyvin pienistä. En hirveästi viitsi kertoa yksityiskohtia ettei ketään tunnistettaisi, mutta jotain viittauksia annan.
Lapsenlapseni oli meillä hoidossa viikonloppuna ja meillä meni kaikki hyvin. Lapsen isä eli poikamme oli työmatkan takia ulkomailla. Hoitoapu on ollut tarpeen kun pikkuinen on 1 vuotias ja aika vaativa ja energinen pakkaus.
Vietiin pikkuinen kotiin illalla(asumme 90 km päässä) ja hieman myöhästyimme aikataulusta. Meidän piti olla tiettynä kellonlyömänä kotona koska lapsen rytmit ovat tietynlaisia ja me näitä vanhempien toiveita ollaan lähestulkoot kirjaimellisesti noudatettu. Ruoka-ajat ja mitä lapsi syö ja miten on kaikki tiukasti kerrottu ja me tehdään niin kun pikkuinen on meidän hoidossa. Samoin on ulkoilut ja nukkumiset yms.
No eilen kävi sitten niin että ei onnistuttukaan lähtemään ajoissa matkaan. Tuli sellainen ulkopuolinen este joka vaati välittömiä toimenpiteitä, ja matka viivästyi puoli tuntia. Ilmoitimme asiasta selkeästi äidille, hän ei vastannut puhelimeen. Kun saavuimme perille, äiti oli hyvin närkästynyt viipymisestä. Selitimme uudelleen tilanteen, asia oli sitä luokkaa että se todellakin esti matkan teon saman tien vaikka muuten olikin kaikki valmista. Selitys ei auttanut, miniä ei katsonut meihin silmiin eikä suostunut ymmärtämään lainkaan viivytyksen syitä(ei mitään taivaasta temmattuja todellakaan).
Tuli taas kerran todella paha olla tästä. On tapahtunut aikaisemminkin. Ei minkäänlaista joustoa ei edes silloin kun on jotain niin hankalaa että asiat eivät vaan kertakaikkiaan mene suunnitellusti. Elämää voi suunnitella miten pitkälle haluaa, mutta joskus tapahtuu sellaista mikä romuttaa suunnitelmat.
Alan olla aika väsynyt tähän jännitykseen, tuntuu kuin olisimme rikollisia vaikka emme oikeasti ole tehneet yhtään mitään väärää. Päinvastoin, teemme tarkalleen niin kuin meiltä odotetaan ja kiltisti noudatamme äidin toiveita pikkuisen lapsenlapsemme suhteen. Emme puutu nuorten elämään millään muotoa. Mutta tuntuu kuin pienikin mielenkiinnon ele lapsenlapsestamme tulkittaisiin heidän elämäänsä puuttumisena. Tästä on tullut poikamme kautta välillä outoa palautetta. Poikammekin on hieman hämmentynyt välillä ja yrittää luovia tilanteessa, sanoo usein että vaimo ylireagoi herkästi.
Mitenköhän tässä jaksaisi nyt olla kun on syyllinen olo vaikka ei mitään syyllisyyttä tarvitsisi kantaakaan. Me yritetään vaan olla hyvät mamma ja pappa, mutta tuntuu kuin mikään mitä tehdään ei kelpaa tai ole oikein. Eikä sekään ole hyvä jos ei tehdä mitään, ollaan saatu kuulla mm. kesällä että me ei välitetä lainkaan lapsenlapsesta, me yritettiin pitää hieman etäisyyttä kun tilanne tuli raskaaksi ja saimme olla koko ajan varpaillamme mitä sanomme ja teemme kun kaikesta tuli jonkin asteinen ongelma.
Otan neuvoja vastaan äideiltä ja isiltä ja keneltä tahansa joka asiaa haluaa kommentoida. Kiitos.
Mikä olisi mielestänne oikea suhtautumistapa miniän kohdalla, joka tuntuu ottavan hernettä nenään minun mielestäni hyvin pienistä. En hirveästi viitsi kertoa yksityiskohtia ettei ketään tunnistettaisi, mutta jotain viittauksia annan.
Lapsenlapseni oli meillä hoidossa viikonloppuna ja meillä meni kaikki hyvin. Lapsen isä eli poikamme oli työmatkan takia ulkomailla. Hoitoapu on ollut tarpeen kun pikkuinen on 1 vuotias ja aika vaativa ja energinen pakkaus.
Vietiin pikkuinen kotiin illalla(asumme 90 km päässä) ja hieman myöhästyimme aikataulusta. Meidän piti olla tiettynä kellonlyömänä kotona koska lapsen rytmit ovat tietynlaisia ja me näitä vanhempien toiveita ollaan lähestulkoot kirjaimellisesti noudatettu. Ruoka-ajat ja mitä lapsi syö ja miten on kaikki tiukasti kerrottu ja me tehdään niin kun pikkuinen on meidän hoidossa. Samoin on ulkoilut ja nukkumiset yms.
No eilen kävi sitten niin että ei onnistuttukaan lähtemään ajoissa matkaan. Tuli sellainen ulkopuolinen este joka vaati välittömiä toimenpiteitä, ja matka viivästyi puoli tuntia. Ilmoitimme asiasta selkeästi äidille, hän ei vastannut puhelimeen. Kun saavuimme perille, äiti oli hyvin närkästynyt viipymisestä. Selitimme uudelleen tilanteen, asia oli sitä luokkaa että se todellakin esti matkan teon saman tien vaikka muuten olikin kaikki valmista. Selitys ei auttanut, miniä ei katsonut meihin silmiin eikä suostunut ymmärtämään lainkaan viivytyksen syitä(ei mitään taivaasta temmattuja todellakaan).
Tuli taas kerran todella paha olla tästä. On tapahtunut aikaisemminkin. Ei minkäänlaista joustoa ei edes silloin kun on jotain niin hankalaa että asiat eivät vaan kertakaikkiaan mene suunnitellusti. Elämää voi suunnitella miten pitkälle haluaa, mutta joskus tapahtuu sellaista mikä romuttaa suunnitelmat.
Alan olla aika väsynyt tähän jännitykseen, tuntuu kuin olisimme rikollisia vaikka emme oikeasti ole tehneet yhtään mitään väärää. Päinvastoin, teemme tarkalleen niin kuin meiltä odotetaan ja kiltisti noudatamme äidin toiveita pikkuisen lapsenlapsemme suhteen. Emme puutu nuorten elämään millään muotoa. Mutta tuntuu kuin pienikin mielenkiinnon ele lapsenlapsestamme tulkittaisiin heidän elämäänsä puuttumisena. Tästä on tullut poikamme kautta välillä outoa palautetta. Poikammekin on hieman hämmentynyt välillä ja yrittää luovia tilanteessa, sanoo usein että vaimo ylireagoi herkästi.
Mitenköhän tässä jaksaisi nyt olla kun on syyllinen olo vaikka ei mitään syyllisyyttä tarvitsisi kantaakaan. Me yritetään vaan olla hyvät mamma ja pappa, mutta tuntuu kuin mikään mitä tehdään ei kelpaa tai ole oikein. Eikä sekään ole hyvä jos ei tehdä mitään, ollaan saatu kuulla mm. kesällä että me ei välitetä lainkaan lapsenlapsesta, me yritettiin pitää hieman etäisyyttä kun tilanne tuli raskaaksi ja saimme olla koko ajan varpaillamme mitä sanomme ja teemme kun kaikesta tuli jonkin asteinen ongelma.
Otan neuvoja vastaan äideiltä ja isiltä ja keneltä tahansa joka asiaa haluaa kommentoida. Kiitos.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Että tuollainen nipottaminen on ihan perseestä ja elämässä pitää oppia joustamaan ja jos elämä on puolestatunnista kiinni ovat asiat ihan metsässä. Itse joskus vein lapsemme äidilleni hoitoon niin ei tullut koskaan mieleenikään antaa mitään ohjeita kun äitini on irtse saanut kolme lasta niin kyllä se tietää ja tuollainen tarkka aikataulujen noudattaminen ei ole itsetarkoitus koska välillä pitää ottaa vähän rennommin eika toteiuttaa aina tarkan aikatauluin mukaan. Töissä saa ihan tarpeeksi mennä minuuttiaikataululla eikä semmoista voi kotona toteuttaa. Taitaa poikanne vaimo olla aika tärpästikkeli kun noin pienistä ottaa herneen nenään.
olla, antaa minjämen hoitaa niinkuin parhaakseen näkee.
Jos asia on jo aiemminkin hiertänyt, olisikohan syytä ottaa todellakin välimatkaa, huolimatta mahdollisista kommenteista? Jos jotain "ette välitä" palautetta tulee, voisitte terottaa, että lapsesta välitämme, mutta kun emme sen aarteen kanssa osaa muuta kuin tehdä väärin, emmekä pysty kaikkia maailman ehtoja täyttämään äitinsä mieliksi, on parempi kuin hoitaa ihan itse, niin ei mitään korjaamatonta pääse tapahtumaan.
Mitä enemmin menette tuohon mukaan, sen enemmin tulee sanomista. Jos puoli tuntia on aikuisen ihmisen joustovara, niin ei elämänpituisella matkalla se ole juuri mitään.
Ei varmaan yhtään lohduta, mutta joskus on edessä hetki, jolloin minjämen omat aikataulut pettää pahan kerran, ja noin kireällä ollessa ei välttämättä ole edes kovin kaukana.
Ymmärtäisin, jos lapsen henki olisi ollut kyseessä, silloin puoli tuntia on pitkä aika, mutta tuskin siitä oli kyse. Epäilen, että lapsella oli senkin puoli tuntia ihan hyvä olla, ei roikkunut hirressä eikä alastonna lumisohjossa, ei kiehuvassa padassa, vai mitenkä?
Aika kakara on koko minjä.. toivottavasti puolisonsa jaksaa ja kestää.. jollain pitäisi nyt silmät aueta, ja aukeaa varmasti. Pojallanne saattaa olla vielä kovat ajat edessä, jos jo vuoden vanhan lapsensa äidistä tietää, että reagoi vähän yli. Tuo niuhottaminen ei kuitenkaan hyvää lupaa. Hyvin voisin kuvitella, että miehensä on samanlaisessa puristuksessa, hänenkin pitää toimia rouvan tahdon mukaisesti, tai sitten on piru merrassa.
Teidän varmaankin pitää lopettaa hyväntahtoisuutenne. Jos ei kelpaa järjellinen toiminta, ei pidä järjettömyyteenkään ottaa osaa. Jos se vaatii sen, ettette ota lasta hoitoonne, älkää ottako. Laitatte vaan kaikki hanat kiinni. Kurjaa se tietysti on, mutta jos oikeasti mikään ei ole hyvä, ei se tuolleenkaan tule paremmaksi, paskaa tikunnenään passaamalla.
Jotenkin minusta tuntuu kuudennella aistillani, että tulette tulevaisuudessa tarvitsemaan paljon jaksamista vielä. Ette voi mitenkään välttää yhteentörmäystä, mikäli mielii pitää edes vähän omasta persoonastaan kiinni. Ei kukaan voisi vastaavassa tilanteessa.
Tämänkaltainen immeinen kuin kuvaamasi miniä nyt on, on taituri herättämään toisissa syyllisyyttä. Järjellä kyllä ymmärrät että syyllisyys ei ole tarpeen, mutta tunteitten kautta teihin on vaikutettu. Jopa niin, että on rikollinen olo.
Olettaisin, että miniä on joko-tai ihminen, hänen maailmassaan ei ole välimuotoja ollenkaan, eikä sanoja "ehkä" tai "odottamaton käänne".
Ensinnäkin kannattaisi pelata mahdollisimman vähän omilla tunteilla miniän kanssa asioidessa. Itsesuojelu on paikallaan.
Ja kannattaa luottaa melkein fanaattisuuteen asti OMAAN JÄRKEEN ja harkintakykyyn nimenomaan tällaisen ihmisen seurassa. Ei siis saa mennä tunteella mukaan! Valitettavasti.
Tämä on surunpaikka, ja tätä surua pelkäät tällä hetkellä. Surua, että jotain onkin mennyt pahasti pieleen, poikanne on joutunut sudenluolaan.
Voi olla, että liiottelen. Toivon, että liiottelen.
Mutta!
Lopettakaa kokeeksi yli äyräiden purskahtanut varovaisuus. Miniä on haistanut alttiutenne syyllisyydentunnoille. Hän käyttää taitavasti sen polttoaineena hienotunteisuuttanne, kiltteyttänne, tottelevaisuuttanne ja joustavuuttanne.
Teillä on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa: joko jatkossakin alistua moitteille ja syyllisyydelle vuosien saatossa tai alkaa noudattamaan normaalia, maailman reaaliteetit huomioivaa kanssakäymistä.
Onhan aivan hullua olla tunnustamatta painovoimalakia, noin niin kuin vertauskuvallisesti sanottuna miniän tavasta ajatella.
Jälkimmäinen keino, pyrkimys normaaliin ihmissuhteeseen tulee johtamaan teidät miniän kanssa törmäyskurssille.
Uumoilen kyllä, että törmäyskurssin yhdeksi pantiksi tulee lapsenlapsi. Voi tulla kiertoteitä ilmaus, että jos ette tottele miniää äärimmäisen kiltisti ja tarkasti, niin lasta ei anneta teille hoitoon, tuskin vierailullekaan.
Voi olla, että olen väärässä. Voi olla että olen oikeassa, te tiedätte sen...
Älkää kantako liikaa vastuuta suhteen onnistumiseen miniän kanssa. Yksin kun ei voi onnistua, jos toinen osapuoli haluaa olla hankala.
Mummoni, siteeraan taas häntä, kertoi aina että kun kettu joutuu käpälälautaan, niin se puree käplänsä poikki päästäkseen vapauteen.
Oliskos niin, että te olette nyt kettuparkoja ja olette joutuneet miniän luomaan käpälälautaan. Niin se vaan on, joko roikutte siinä hamaan loppuun asti, tai luovutatte ja puraisette käpälänne poikki. Palkintona on vapaus, jossa ei tarvitse tuntea rikollisuutta eikä syyllisyyttä eikä hipsiä varpaillaan.
Taas kaikki taustat selvinä saarnaastuolissa huutaen. Niinpä niin....Sisäistäkää sanomani, sokaistukaa siihen. Älkää vaan kertoko mitä muuta olette kuin oikeassa....
Mistä oli...muistatko?
En tiedä, mikä sinua harmitti. Saat toki "saarnata" itsekin, ja saatan sisäistää sanomasi, jos se kolahtaa... oikeasti.
Kaikkea hyvää sinulle!
Onko teillä tapana myöhästellä muutenkin? jos on, ei selittelyt varmasti auta. Miniästä tuntuu, että haluatte tehdä vain oman päänne mukaan kuuntelematta häntä.
Ja yrittäkää ymmärtää, osa miniän närkästyksestä on saattanut johtua vain siitä huolesta mitä on mahdollisesti tapahtunut kun olette myöhässä.
Kiitos runsaista ja hirvittävän viisaista vastauksistanne! Taidamme olla, nyt kun on asiaa puinut ja tännekin kirjoittanut, aika masentuneita tilanteesta. Mieheni on ihana ja lempeä ihminen, täysin päinvastainen kuin kova miniämme. Ja jotenkin se epäkunnioitus mikä miniällä on miestäni kohtaan koskee myös minun sydäntäni. En halua enkä jaksa nyt ajatellakaan millaisia voivat olla poikamme ja miniämme väliset riidat!
No asiaan, mitä tulee tuohon myöhästymiseen, emme myöhästele juuri koskaan. Päin vastoin, olemme yleensä vähän etuajassa, tässä kun varvashippaa joutuu miniän kanssa leikkimään. Ollaan tosiaan muuttumassa aroiksi ja spontaanius lapsen kanssa on kärsinyt. Pelko valtaa mielen kun hoidetaan pikkuista.
Nyt varmasti on syytä tehdä niin kuin jotkut sanoivat ja ottaa etäisyyttä. Kun on olo että ollaan niin itsestäänselvyyksiä että kunnioitus on täysin kadonnut meidän kohtelusta.
Mitä tulee koulutuksiin, miniällämme on korkeakoulutausta(loppututkintoa vailla). Mutta myös miehelläni on ja pojallani, minulla on ammattitaitoa vaikka muille jakaa omalta alaltani mutta ei korkeakoulututkintoa. En jaksa uskoa että nämä vaikuttaisivat. Mutta voihan se tietty vaikuttaa miniämme suhtautumiseen itseensä ja elämään kun hän kuvittelee olevansa hyvinkin täydellinen pakkaus. Meidän "epätäydellisyytemme" saattaa häntä ärsyttää kovastikin. Meillä on matot vähän vinossa ja pöydälle jää illalla juodut teekupit ja on vähän sellainen avoimien ovien päivä koko ajan ja naapurin ipanoita ja setiä ja tätejä piipahtelee kylään milloin sattuu. Meistä tämä on mukavaa. Mutta pedantti miniämme pitää meitä ehkä outona. Hän myös tuntuu vihaavan koiraamme ja pitää sitä epäsiistinä, se on ikävää kun koira on meille rakas perheenjäsen ja hoidamme koirankin hyvin.
No mitä näistä nyt tässä enempää, palaan aiheeseen kun taas ehdin. Mutta sydämellinen kiitos teille jotka osoitatte myötätuntoa ja ymmärrystä! Se jo helpottaa ja lämmittää tässä tilanteessa yllättävän paljon.
Halveksinnaltahan tuo miniän suhtautuminen vaikuttaa, itsensä korottamiselta. Tosiaan, miten poikanne onkaan kelvannut noin korkea-arvoiselle henkilölle? Varmaan hänen kuuluu kunnioittaa ja olla ihmeissään saavutuksestaan, saatuaan hänet.. Sääli, näin tavallisen ihmisen näkökulmasta. Jokaisella on kuitenkin oikeus omiin ratkaisuhin, jopa niihin, jotka näyttävät toisista vääriltä, ja niihin, jotka alkavat tuntua itsestäänkin vääriltä. Elämä vaan on. Vanhemmat ei voi parhaalla tahdollakaan elää lastensa elämää, tehdä ratkaisuja puolesta, vaan jokainen näistä lähtee omaan maailmaansa, ratkovat omat ropleemansa.
Harmi edelleenkin lapsenlapsen puolesta, mutta onneksi voi lohduttautua, ettei vuoden vanha vielä kasaa kovinkaan pitkäkestoisia muistoja itselleen, ja toisaalta, toivottavasti teillä on aikaa olla yhdessä kun nuo ankarimmin aikataulutetut ja ohjeistetut vuodet on ohi. Näin maalaisjärjellä ja kolmen lapsen kokemuksella uskallan väittää, että minjämen tyyli johtuu silkasta epävarmuudesta; äitiydestä ei ole toistaiseksi ainakaan korkeakoulututkintoa, ei omaa kokemusta korvaavaa oppimateriaalia, vaan se on opeteltava lapsen kanssa joka päivä. Epävarmuus ja tilanteitten hallitsemattomuus tuntunee kireytenä, jota ei kuitenkaan voi myöntää, koska samalla myöntäisi ettei olekaan täydellinen.
Luulisi, että miniän kellossa alkaa olla erilainen ääni, kun hän joutuu huomaamaan, ettette ole hänen naurun perässä, käytettävissä, ette hyvää hyvyyttänne. Käytännön toimia: jotta te ette myöhästyisi lapsen kanssa, antaa miniän tuoda lapsi teille, hakea, niin hallitsee itse aikataulunsa. Joulu on tulossa, ja monelle se aiheuttaa lisä-hampaittenkiristelyä. Tehkää radikaaliratkaisu, ostakaa miehenne kanssa joululoma etelän auringosta. Lapsenlapsi ei siitä kärsi, miniä saa tehdä sellaisen joulun kuin tykkää/osaa, eikä tarvitse tuskailla kenen luona ollaan, kuka tekee mitäkin. Voi olla, että silmät aukeaa tajutessa, ettette ole hänen käskytettävinä. Ja jos ei vielä tänä vuonna tajua, jatkatte ensi vuonna samoilla linjoilla.
Kipeää moinen tekee, mutta kun suhteessa kipeää tekee jo muutenkin, teidän alistaminen ja loukkaaminenkin, niin paljonko oman arvon vaaliminen enää tuossa tekee lisää. Ei rikkaa enempää..
seuranneena(vastaavaa tilannetta).Valitettavasti myös osansa saaneena..Tullut siihen tulokseen että sitä ihmisluonnetta on aika vaikea mennä muuttamaan enään tuossa vaiheessa.Ainakaan millään pikku sanomisella.Tietysti kaikkien kemiat nyt ei aina kohtaa,mut jos ei millään suvun kanssa tule toimeen..
Tuntuu tämä tällainen käytös olevan sitä nykyajan "itsenäisyyttä" mitä valitettavasti kovasti arvostetaan.Ymmärrän hyvin jos et ymmärrä tuollaista.Tarkoitus teillä varmasti toisenlainen.
Voithan sinäkin joskus sanoa,että miten meistä tulikin noin hyvä poika..kumma kun kelpaa!
Sanonta:Tikulla paskaa nokkaan tuollaisille olis ihan oikein..
Jos saa sen verran lisää kysyä,että onko kyseisen ihmisen koulutus/ammatti aikas korkeasti arvostettuja?Meinaan vain että sitä enempi vaatimuksia(ja älyttömämpiä)pakkaavat yleensä olemaan.Tahtoo se oikea elämä jotenkin hämärtyä.Lieneekö kaikki saatu liian helpolla?
Ensiksi täytyy todeta olevani pahoillani teidän tilanteen takia. Ristiriidat, etenkin omiin lapsiin tai lapsenlapsiin liittyvät, koskettvat suoraan tunteita ja silloin ei järjellä ole mitään tekoa asian kanssa.
Vaimoni oli lasten, etenkin esikoisen, kanssa ääääärimmäisen tarkka ja tunnollinen. Tähän, kun lisätään hänen tarve kotrolloida tiukasti ympäristöään, ettei vaan mitään pahaa pääsisi tapahtumaa, ollaan jo sellaisessa sopassa että heikottaa. Vaimoni haluaa siis pitää kakki ohjaksissa hallitaakseen omaa eläämäänsä. Jos jotain muutoksia sitten tapahtui olivat ne suuren stressin paikka. Samoin taitaa olla miniäsi kanssa. Hän ehkäpä reagoi voimakkaasti tunteilla tilanteisiin, joissa hän tuntee olevan hieman hukassa vailla vaikuttamisen mahdollisuutta.
Vaimoni ei jaksanut tällä tahdilla äärimmäistä tehtäväänsä kovin montaa vuotta, kun elämä antoi hänelle ensimmäisen varoituksen vakavan burn outin muodossa... Toivottavasti miniäsi ymmärtää, ennen kuin tie nousee pystyyn...
suhteita muihin ihmisiin ja vertaat niitä omiin ja miehesi ihmissuhteisiin. Minä syytin pitkään itseäni ongelmista anopin ja apen kanssa, kunnes tajusin vertailla ihmissuhteidemme laatua ja määrää. Anoppi ja appi ovat katkaisseet suhteensa suureen osaan sukulaisista, koska sukulaisissa on niin paljon vikaa. Myös naapurit ovat inhottavia ja ystävät on hylätty yksi toisensa jälkeen, kun "maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä".
Itse en ole koskaan katkaissut suhteita ystäviini, naapureiden kanssa tulen toimeen ja minulla on hyvät suhteet sukulaisiini. Kokeilepa samaa vertailua, auttaa kummasti selventämään asioita!
No ei aloittaja sellaiselta pöntöltä vaikuta joka noin yksisilmäisesti "analysoisi" miniäänsä.
Tilanne on hankala ja siitähän tuossa on kyse. Minäkään en halua sen enempää tuota miniää "analysoida" mutta vaikuttaa todella epäkypsältä ja yliherkältä kun pienistä pillastuu. Eikä ole ensimmäinen äiti joka on noin pinko kun on esikoinen hoidettavana! Lisää lapsia pesään niin asenne muuttuu kummasti.
Jos olisin tuo anoppi niin vetäysin tässä vaiheessa taka-alalle ja jatkaisin onnellista elämääni miehen kanssa ja antaisin nuorten hoitaa omansa. Kun ei aina ole valmiiina auttamaan, joutuu avun tarvitsija itse miettimään vaihtoehtoja ja käyttämään luovuuttaan. Ehkä siinä arjessa miettii myös elämän arvoja ja ihmissuhteitaan uudelleen kun ei aina ole niitä tukijoukkoja ympärillä joita höykyttää mennen tullen.
yliherkiksi ja epäkypsiksi? Kannattaa perustaa analyysi tosiasioihin, ja suhteet muihin ihmisiin ovat tosiasioita. Nimittely ei ole kunnioittavaa, joten sinun kannattaisi miettiä omaa suhtautumistasi muihin ihmisiin.
En vastannut sinulle tuonne isovanhempien palstalle, mutta vastaan tänne, kun myötätunnon kerjäämisesi käy minulle ihan oikeasti hermoille.
Toisella palstalla myönsit, että et pidä miniästä muutenkaan, vaan yrität olla kohtelias. Tuota sanoisin kaksinaamaisuudeksi. Ihan oikeasti, säälit tuossa alempana sinun ah niin ihanaa poikaasi, ylistät itseäsi ja miestäsi, mutta miniä on niin kova. Ei prkl, taas yksi poikaansa ylitsepursuavasti rakastava sokea äiti! Oletko varma, että poikasi on perheriidoissa alakynnessä? Ehkäpä hän saattaa esim. piestä vaimoaan.
Miniäsi kyllä huomaa, että et miehesi kanssa pidä hänestä. Hänellä eivät taida voimat riittää kulissien ylläpitoon ja näyttelemiseen, että voi rakas anoppi kun niin tykkään susta.
Neuvo: Jätä poikasi perhe rauhaan. Älä aja poikaasi ikävään asemaan päättämään, kenen puolella on, äidin vai vaimon. Sillä mies kuuluu vaimonsa rinnalle (ellei ole pullamössöäitinpoika, niinkuin sinun poikasi näyttää olevan). Ja ihan oikeasti, lapsen vanhemmat ovat ne, jotka päättää, kuka lapsen kanssa tekee mitä ja milloin. Ole onnellinen, että saat edes tavata lasta ja ottaa hoitoon. Jos lapsen vanhemmat olisivat sitä vastaan, ei sinulla olisi minkäänlaisia oikeuksia.
Riitaan tarvitaan aina kaksi. Ehkäpä vika ei todellakaan ole siinä kovassa miniässä vaan sinussa ja sinun ah niin ihanassa miehessäsi. Ei Luoja, lopeta itsesäälissä kieriminen ja hanki elämä!
Pitäiskö näille nipo-miniöille sanoa heti kun kuulee, että lapsi on tulossa, että sitä lasta emme sitten ota kertaakaan hoitoomme eikä muutenkaan olla siitä yhtään mitään mieltä. Asioihinne emme mitenkään puutu ja elämme omaa elämäämme. Jos tulette kylään, saatte toki tulla ja jos kerrotte jotain asioistanne, kuuntelemme kyllä. Kantaa emme ikinä ota mihinkään. Lapsi on teidän, ja elämänne on teidän. Meillä taas on omat juttumme.
Kelpaisikohan tämä miniöille?
Vai minkähänlainen nipotus ja parku siitä alkaisi?
Tunne yhden isoäidin, joka katuu katkerasti sitä, että loi hyvät suhteet pojanpoikaansa. Lapsi tuotiin silloin pienempänä varsin auliisti mummolle hoitoon, kun piti päästä omiin rientoihinsa. Suorastaan tyrkytettiin. Totta kai mummo kiintyi lapseen. Ja lapsi mummoon. Sitten kun pojalle ja miniälle tuli keskinäisiä erimielisyyksiä, alkoi niskottelu anoppiin päin. Anoppi ei olisi saanut sanoa yhtään hyvää sanaa omasta pojastaan. Pelivälineksi otettiin sitten lapsenlapsi, joka piti sitten väen väkisin erottaa mummostaan. ei kirveelläkään tuotu hoitoon, ei annettu puhua lapsen kanssa puhelimessa, joulupakettikin palautettiin. Mummolla on suunnaton ikävä rakasta lapsenlastaan, mutta ei mitään mahdollisuuksia tähän nähden. Kun poika tuo joskus äidiltään salaa lapsen mummolaan, se tuntuu kuin kauhealta rikokselta, ja jos miniä saa tietää, alkaa entistä kauheampi kirvaaminen. Toista mummoa lapsella ei edes ole. eikö tämäkään miniä näe, mitä hän on tekemässä? Lapsihan tässä eniten kärsii, hänkin on alkanut jo oppia "pelaamaan" tässä pelissä. Pyytää isältään, että pääsisi mummolaan, mutta "ei puhuta äidille." Onko tää mitään laitaa?
Ja tämä mummo on sitten taatusti viisas, hyvä ihminen. Tunnen hänet läpikotaisin, paras ystäväni kun on jo lapsuuden ajoilta asti. Niin äidillinen ihminen kuin olla voi, ja tyttären lapset on hoitanut ja hoivannut ihanasti, ei mitään ongelmia ole ollut.
Miksi jotkut nuoret naiset on tällaisia piruja, en paremmin sano?
et taida ottaa vastuuta omista lapsistas. ja todella toivon ettet niitä saa.
olen 45v itselläni ei lapsenlapsia omat 20 ja 18. saanko sanoo suoraan. annat miniäsi pompottaa, käyttää hyväksi. oletko koskaan kysynyt häneltä, mitä lapsi merkitsee hänelle, tai pojallesi?. SINÄ JA MIEHESI ette ole tämän lapsen vanhempia. anna heille vastuu vanhemmuudesta ja laita vähäks luukut kii. isovanhempien tarkoitus ei todellekaan ole ottaa omien lastensa jälkeen uutta sukopolvea kasvatettavaks se on vanhempien velvollisuus. te olette tukena ja neuvotte. puhu pojallesi. ja laita miniä järjestykseen. muistuta, kumpi on äiti.
Miniäsi on epävarma. Hän on orjallinen noissa aikatauluissaan ja siihen ette voi mitään.
Hänen maailma on siten täydellinen.
Pelkkä kysymyskin lapsenlapsen voinnista voi olla uhkaava koska miniäsi voi tulkita sen negatiivisesti ja on siten epäluottamuslause hänen kyvystä olla äiti.
Miniälläsi on todella huono itsetunto ja siksi hänen maailmansa on kellonlyömällä tapahtuvaa arkea jotta tuntee itsensä hyväksi.
Ette voi mitään muuta kuin puhua suoraan siitä mitä tunnette ja ajattelette tilanteesta.