En voi uskoa että tähän tilanteeseen on todella jouduttu... Haluaisin muuttaa yhteen entisen poikaystäväni kanssa joka hänkin haluaa sitä, mutta on sitä mieltä ettei voi olla kanssani. Syynä on tietenkin toinen tyttö, jonka kanssa mies ehti alkaa seurustelemaan eromme jälkeen, ennen kuin tajusimme että asiat ei todellakaan ole ohi meidän välillä. Asiaa on nyt selvitelty vaikka kuinka kauan, tämä toinenkin tyttö rakastaa miestä eikä halua luopua tästä. Lopulta mies päätyi siihen ettei voi olla kummankaan kanssa: rakastaa ilmeisesti miuta mutta tuntee jotain moraalista velvoitetta olla tuon toisen tytön kanssa eikä nyt pysty päättämään.
Ongelma on siinä, etten voi päästä asiasta yli kun tiedän hänen yhä rakastavan miuta. Eikä pysty tuo toinenkaan tyttö, molemmat ovat sitä mieltä että miehen pitäisi tehdä päätös, mutta tämä ei osaa.
Tässä nyt sitten kolme ihmistä jumittaa toivottomassa tilanteessa, mies ei saa itseään niskasta kiinni vaan hautoo asiaa varmaan ikuisesti, ja me kaksi hullua tyttölasta ei pystytä siirtymään eteenpäin uusiin suhteisiin kun molemmat vaan toivoo että ehkä vielä joku päivä... ja pelkää että jos siirtyy itse eteenpäin niin mies sitten valitsee sen jäljellejäävän.
Mitä pirua tässä voi tehdä? En tahdo jäädä hautomaan asiaa loppuiäkseni, kuinka saan itseni irti tästä hullusta kolmiodraamasta?
Ongelma on siinä, etten voi päästä asiasta yli kun tiedän hänen yhä rakastavan miuta. Eikä pysty tuo toinenkaan tyttö, molemmat ovat sitä mieltä että miehen pitäisi tehdä päätös, mutta tämä ei osaa.
Tässä nyt sitten kolme ihmistä jumittaa toivottomassa tilanteessa, mies ei saa itseään niskasta kiinni vaan hautoo asiaa varmaan ikuisesti, ja me kaksi hullua tyttölasta ei pystytä siirtymään eteenpäin uusiin suhteisiin kun molemmat vaan toivoo että ehkä vielä joku päivä... ja pelkää että jos siirtyy itse eteenpäin niin mies sitten valitsee sen jäljellejäävän.
Mitä pirua tässä voi tehdä? En tahdo jäädä hautomaan asiaa loppuiäkseni, kuinka saan itseni irti tästä hullusta kolmiodraamasta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Rupeat kuule vihjailemaan että joku toinen mies on vienyt sinulta jalat alta, elä kuitenkaan kehu asialla liikaa, jätä asia vihjailun tasolle mutta niin että miehesi tulee mustasukkaisesti, ja kas, eipä aikaakaan kun tämä halajamasi mies haluaa yksin sinut takaisin...Sillä viisiin !
itse ainakin heivasin ulos miehen joka ilmoitti yllättäen vielä haikailevansa entisensä perään. mun mielestä ei ole mikään mies tuollainen. pitäkööt eksä jos se sen vielä huolii. mä pärjään kyllä lapsen kanssa yksinkin.
ihmettelen miksi huolisit takaisin tuollaisen miehen? kyllähän mä ymmärrän että tunteita on mut eikö omanarvontunto yhtään nosta päätään? mä en ainakaan kokisi olevani kovin rakastettu jos kerran väenvaivoin mies valkkaisi mut yli toisen. mut ehkä se oon vaan minä.
tänäänkin oli miestä niin pirun ikävä mutta ei silti. en edes puhu hänen kanssaan. en voi käsittää että kehtaa pokkana tollasta edes esittää mulle. en tiedä onko se toinen mimmi ottamassa sitä takaisin, mut toisaalta eipä tuo mun elämääni kosketa joten tehkööt omat valintansa. mä ainakin olen omani jo tehnyt.
eikä sunkaan tarvitse odottaa että se mies päättää sun elämästä. ota ohjat omiin käsiin. jos se on sulle tarkoitettu niin se varmaan tapahtuu sit myöhemminkin jos on tapahtuakseen. ei tollasen sekopään kannata antaa päättää sun puolesta. voimia.
Rakastaako hän sinua, jos kerran jahkailee? Onko tosi rakkaus sitä, että jahkaillaan kahden ihmisen välillä? Onko se sitä, mitä pidät rakkautena? Mieti vähän.
Kyllä, omanarvontunto nostaa päätään ja huutaa että häivy nyt helvetin akka tästä tilanteesta... ja silti ei osaa. Ei kai se mitään rakkautta ole, ei ainakaan samanlaista mitä itse tunnen miestä kohtaan. En pystyisi ajattelemaankaan muita, en noin nopeasti suhteen loppumisen jälkeen enkä ainakaan yhtäaikaisesti. Mutta yhteiset muistot vaan vaivaa mieltä kokoajan ja vajoan epätoivoon kun ajattelenkin etten saisi enää olla hänen kanssaan.
Vaan kai se tästä, päivä kerrallaan eteenpäin. Jollei kerran osaa päättää niin olkoon päättämättä, minä jatkan eteenpäin ja toivon että joku päivä löytyy joku luottamuksen arvoinen, jonka ei tarvitse arpoa rakastaako minua.
Hirvittää vain että mitäs sitten jos hän saakin päätettyä, ja päätös osuu minuun... osaanko repiä itseni uudestaan irti avi tyydynkö pikkuvaimon elämään miehen kanssa jolle olisi melkein yhtä hyvin kelvannut joku muukin.
luulempa että huomaat ajan mittaan ettet enää kaipaakaan sen miehen luo. ei sen silti tartte muistojanne mitenkään huonontaa. toteat vain että aikansa kutakin ja nyt uusiin seikkailuihin. varmasti opit paljon itsestäsi suhteen aikana, ole iloinen siitä.
mitä nopeammin saat itsesi taas tasapainoon sitä nopeammin alat taas löytää nautintoa ja iloa elämästä. elämässä on muitakin asioita kuin teidän suhteenne. missä ystäväsi ovat? ootko halunnut muokata kämppäsi tai kroppaasi? muita harrastuksia mitkä vois kiinnostaa..? et sinäkään noin hajallisena kovin vahva kumppani ole kenellekään. unohda hetkeksi suhdeasiat ja keskity itseesi.
älä elä nyt hänen ongelmissaan ja elämässääs. mitä enemmän olet hänen kanssaan tekemisissä sitä todennäköisemmin vietät aikasi jahkaillen hänen ongelmiaan. eihän ole sinun ongelmasi kumman hän valitsee? elä nyt omaa elämääsi. muistatko kuka olet? mies ei ainakaan näytä muistavan.. mutta sekään ei ole sinun ongelmasi.
minä olen ihan samassa tilanteessa ja mulla vielä lapsi tulossa miehelle. tiedän kyllä että helpommin sanottu kuin tehty. mut pakko se vaan on. itse en ainakaan näe edes muita vaihtoehtoja. ja mulle on ollut ystävistä todella paljon apua. ihan vaan ton päätöksenkin jälkeen oli jo paljon helpompi olla. oma voima alkoi tulla takaisin.
Kyllä, ystävistä on paljon apua, onneksi on sellaisia joille tästäkin voi puhua ja jotka auttaa saamaan muuta ajateltavaa. Ja todellakin aion keskittyä omaan elämääni, vähän olen saanutkin jo etäisyyttä otettua ja ei siis ole suunnitelmissa uutta miestä tilalle hankkia... Välillä on hirveän helpottavaa kun voi ajatella vaan itseään, enkä kaipaa uusia suhdesotkuja ennen kuin tunnen niihin olevani valmis. On sitä muutakin elämää, ja se riittää.
Hienoa että olet itse saanut tuon päätöksen tehtyä, tilanne on varmaan lapsen kanssa vielä hankalampi. Onneksi vaikutat vahvalta ihmiseltä, ja varmaan tosiaan voimaa tulee lisää sitä mukaa kun aikaa kuluu tapahtuneesta :) ei tämmöisiä miehiä pitäisi es surra...
Sun tilanteesi on kumman osuva omaa tämänhetkistä elämääni ajatellen... minä vain satun olemaan "se toinen" tyttö. seurusteltiin kundin kanssa pari kuukautta ja tänä viikonloppuna sanoi mulle ettei voi jatkaa tätä.
Tiesin kyllä että erosta edellisen kanssa oli sillä vain vähän aikaa, mutta suostuin kokeilemaan kun kundi pyysi ulos. Ajattelin että hän oli jo toipunut erosta, en tiennyt tarkkoja yksityiskohtia. Jonkin aikaa meni hyvin, sitten poika alkoi jarruttaa, sanoi että oli nähnyt exän ja ettei ole tästä vielä yli. Olin siihen mennessä jo ihastunut poikaan, ja hänen sanansa satuttivat mutta suhtauduin reilusti koska ymmärsin asian. Pidettiin lyhyt tauko, jonka jälkeen alettiin nähdä tiiviimmin. Ei käyty treffeillä, lähinnä juhlittiin yhteisten tuttujen kanssa, tai hengailtiin kundin kämpällä. Koitin antaa hänelle tilaa, jotta saisi miettiä rauhassa, mutta kun hän niin monesti pyysi minua luokseen luulin että asia alkaa olla kunnossa ja että meidän juttu voisi alkaa toimia ihan oikeasti. Olin onnellinen ja uskalsin alkaa luottaa suhteeseen. Silloin kaikki tietenkin meni vikaan.
Ihan tyhjästä, edellinen ilta ja yö vietetty hyvissä tunnelmissa yhdessä, mies laittoi viestin seuraavana yönä ettei tämä toimi. Ansaitsen jonkun paremman. En ymmärtänyt, joten nähtiin kasvotusten ja puhuttiin. Kyse ei ole enää niinkään exästä, mutta ei vain kuulemma tunne tarpeeksi mua kohtaan. Nyt tuntuu hiukan huijatulta, vaikka olinkin koko ajan hieman varuillani. Kyse oli ensimmäisestä vakavasta suhteestani, joka vaikutti vielä lupaavalta. Pahinta on kuulla ettei toinen tunne mitään, kun itse tuntee hyvin paljon. Eihän siinä voi tehdä muuta kuin päästää irti...
en vain tiedä miten sen tekisin. Kaipaan kundin kainaloon koko ajan, en saa nukuttua, sydän tuntuu olevan palasina. On monia biisejä ja elokuvia/tv-sarjoja, paikkoja ja sanoja jotka liitän niin vahvasti häneen etten voi ollenkaan olla tekemisissä niiden kanssa. Tiedän että ajan kanssa menee ohi, mutta olen hirveän pettynyt ja suruissani! Tultiin niin hyvin toimeen, kundi oli kaikkea sitä, mistä pidin. Olimme tunteneet jo ennen seurustelua, ja alussa tuntui niin mukavalta molemmista olla yhdessä. Olisihan se pitänyt tietää ettei niin hyvää voi olla olemassakaan.
Mitä exään tulee, en tuntenut itseäni kertaakaan mustasukkaiseksi, vaikka toivoinkin että minullakin voisi olla pojan kanssa ainakin yhtä hyvä ja pitkä suhde. Heidän eronsa yksityiskohtia en viitsi selittää, mutta sanottakoon sen verran että kumpikin rakastivat toisiaan kun sopivat erosta. Ajatus siitä satutti koko ajan mutta koitin olla välittämättä ja odottaa kärsivällisesti. Ei sitten auttanut.
Arvostan pojan näkökulmaa, mutta en niin pyhimys ole ettenkö vähän syyttäisi häntä tästä. Hänellä olisi ollut velvollisuus kertoa tilanteesta aikaisemmin, eikä teeskennellä niin pitkään. Ehdin vain kiintyä siinä lisää. Toki tuollaisen suhteen päättymisen jälkeen on ihan ymmärrettävää ettei pysty tuntemaan hetken aikaan mitään ketään muuta kohtaan. Toivon vain että hän olisi tajunnut sen ennen kuin pyysi minua ulos. Minä vielä koitin kysyä häneltä silloin, onko varmasti fiksua alkaa tapailla.
Ja, kuten sanottu, uskoin tähän todella. En tiedä kumpi on pahempi, pettymys vai ikävä. Vai tieto siitä ettei hän tunne kumpaakaan, mutta minä olen tuskissani koko ajan. Nyt ei tee mieli rakastua uudestaan, vaikka toisaalta kaipaan läheisyyttä ja ihmistä, joka rakastaisi takaisin. Miltä se mahtaa tuntua...